Artigos de revistas sobre o tema "Saamelaiset"

Saamelainen elokuvakulttuuri muotoutuvana ”verkostoelokuvana” Saamelaiset elokuvakulttuurit ovat yksi pohjoismaisen elokuvateollisuuden kehittyvistä haaroista. Myös viimeaikainen tutkimus (Mecsei 2015; Kääpä 2015) on korostanut kasvavaa kiinnostusta tämän pienen väestönosan elokuva- ja mediatuotantoihin. Pohjois-Norjan Kautokeinossa sijaitseva ISFI (International Sámi Film Institute) on tämän hetken suurin saamelainen mediaorganisaatio, joka tukee taloudellisesti ja materiaalisesti saamelaisia elokuvantekijöitä. Yhdessä pienempien tuotantoyhtiöiden kuten Bautafilmin ja alkuperäiskansojen elokuvakeskus Skábman kanssa ISFI tarjoaa nouseville tekijöille lisäksi yhteistyö- ja harjoittelumahdollisuuksia. Tämänkaltainen yhteistyö ilmentää alkuperäiskansojen elokuvakäytäntöjen transnationaalia ja -alueellista verkostoitumispotentiaalia.Pienten saamelaisten tuotantoyhtiöiden toiminnan analyysi auttaa ymmärtämään myös valtion avustusten merkitystä suhteessa saamelaisten itsemääräämisoikeuteen. Saamelaisyritykset pyrkivät vahvistamaan alueellisia kytköksiään ja niiden tähtäimenä on yhteinen saamelaisen median keskus. Pääosa niiden resursseista on kuitenkin lähtöisin erilaisilta pohjoismaisilta elokuvainstituuteilta. Tämä artikkeli tarkastelee saamelaista elokuvatuotantoa muotoutuvana ”verkostoelokuvana” Manuel Castellsin (1996) ja Marijke de Valckin (2007) näkökulmia soveltaen. Se osoittaa, miten verkostomainen yhteistyö tukee tämän nousevan elokuvakulttuurin autonomiaa. Sámi Film Culture as an Emerging ‘Network Cinema’ The film cultures of the indigenous Sámi people are part of a developing branch of the Nordic film industries. Recent publications (Mecsei 2015; Kääpä 2015) highlight a growing interest in the film and media production of this small population. Currently, the International Sámi Film Institute (ISFI), based in the Kautokeino region of Northern Norway, represents the largest Sámi media organization, providing financial and material support for Sámi filmmakers. Additionally, the ISFI works with small-scale production companies like Bautafilm and Skábma – The Indigenous Peoples’ Film Centre in Finland, by providing training and other collaborative opportunities for aspiring practitioners at all levels. This collaborative work highlights both the transregional and transnational ‘networking’ potential of indigenous filmmaking practices.Analysing the workings of these small Sámi production companies also helps us to understand what role state support plays in Sámi self-determination. Although these Sámi companies are working to strengthen their regional communication links and form a collective Sámi media outlet, the bulk of their resources come from the respective Nordic film institutes. Drawing on the work of Manuel Castells (1996) and Marijke de Valck (2007), this article considers Sámi film production as part of an emerging ‘network cinema’, and looks at how network collaboration plays a complex, but nevertheless key role in the sovereignty of this emerging film culture.

Maankäyttö- ja rakennuslaki edellyttää vuorovaikutteisuutta ja paikallisten ihmisten osallistamista maankäytön suunnittelussa. Kokemusperäisen paikallistiedon ja perinteisen tiedon tuominen osaksi suunnitteluprosesseja edistää vuorovaikutteisuutta ja parantaa osallistamista. Biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus edellyttää perinteisen tiedon huomioimista maankäytön suunnittelussa Suomen saamelaisalueella. Sopimuksen velvoitteiden täyttämiseksi Metsähallitus on ensimmäisenä maailmassa ottanut käyttöön vapaaehtoiset Akwé: Kon -ohjeet. Tarkastelemme tässä tutkimuksessa Akwé: Kon -ohjeiden soveltamiseen liittyviä kokemuksia, sekä kartoitamme kokemusperäisen paikallisen ja perinteisen tiedon sisällyttämiseen maankäytön suunnittelussa liittyviä haasteita. Koska paikallista ja perinteistä tietoa enenevässä määrin kerätään paikkatietomenetelmiä käyttäen, pohdimme myös erityiskysymyksiä, joita osallistavien paikkatietomenetelmien käyttöön saamelaisalueella liittyy. Tutkimus pohjautuu vuosina 2016–2018 Enontekiöllä tehtyyn paikkatietokyselyyn sekä maankäytön parissa toimivien virkamiesten ja paikallisten saamelaisten poronhoitajien haastatteluihin. Paikallisen kokemusperäisen ja perinteisen tiedon sisällyttämiseen osaksi maankäytön suunnitteluprosesseja liittyy edelleen haasteita. Saamelaiset informantit toivat ilmi, että poronhoitolaki ei suojaa riittävästi saamelaista poronhoitoa ja siihen liittyvää ylisukupolvista tietoa. Metsähallituksen suunnittelijat toivat esiin paikallistiedon tarkan paikantamisen tarpeen sekä ongelmat, joita syntyy, kun kokemusperäistä paikallista ja perinteistä tietoa sisällytetään suunnittelujärjestelmiin. Osallistavat paikkatietomenetelmät voivat tarjota toimivan työkalun perinteisen tiedon dokumentointiin, mutta saamelaiseen kulttuuriperintöön ja nautinta-alueisiin liittyy sellaisia ratkaisemattomia kysymyksiä, jotka tekevät tiedon paikantamisen kartoille haasteelliseksi.

Tässä artikkelissa tarkastellaan saamelaisen varhaiskasvatuksen toteutusta Suomessa saamelaisen varhaiskasvatuksen työntekijöiden kertomana. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata sitä, miten varhaiskasvatuksessa toteutetaan saamelaiseen alkuperäiskansakulttuuriin nojaavaa enkulturaatiota. Tutkimus edustaa alkuperäiskansatutkimusta, jonka tavoite on toimia Euroopan unionin ainoan alkuperäiskansan, saamelaisten hyväksi. Saamelaisten kielet sekä kulttuuri ovat uhanalaisia. Tutkimushenkilöt edustavat laajasti saamelaisessa varhaiskasvatuksessa työskenteleviä henkilöitä eri puolilla Suomea (N=23). Aineisto hankittiin yksilöhaastatteluina ja analysoitiin narratiivisesti. Kaikki haastatellut saamelaisessa varhaiskasvatuksessa työskentelevät ammattilaiset tiedostavat oman roolinsa tärkeyden sekä saamen kielen oppimisen tukena että saamelaiskulttuurin siirtäjänä ja vahvistajana. Kerrotuissa kokemuksissa ilmenee vaihtelua kahden ulottuvuuden suhteen: Miten vahvasti arjen toiminnassa toteutetaan enkulturaatiota saamenkulttuurin ja -kielen vahvistamiseksi, sekä miten saamelaisen varhaiskasvatuksen arjessa yhteensovitetaan enemmistökulttuuri ja saamenkulttuuri. Artikkeli antaa varhaiskasvatuksen henkilökunnalle välineitä tukea oman kulttuurin mukaista toimintaa sekä rohkaisee keskinäiseen yhteistyöhön ja verkostoitumiseen. Jakaessaan toimivia käytänteitä ja ratkaisumalleja varhaiskasvattajat tekevät näkyväksi toteuttamaansa enkulturaatiota.

Tässä artikkelissa paneudutaan Venäjän alkuperäiskansojen oikeudellisen kehyksen vaikutuksiin Kuolan saamelaisten elämän eri osa-alueilla. Venäjällä sekä perustuslaki että liittovaltion lait takaavat alkuperäiskansojen elämäntavan suojelun erinäisten oikeuksien turvin. Tästä huolimatta useat tutkijat ja tiedotusvälineet ovat kirjoittaneet yhä enemmän alkuperäiskansojen oikeuksien toteutumiseen liittyvistä haasteista, etenkin viimeisen vuosikymmenen aikana. Tutkimuksessa saamelaisten oikeuksien vaikutuksia tarkastellaan laillisen moninaisuuden avulla ottaen huomioon lakien kolonialistisen luonteen ja lopputuloksen. Tutkimuksen aineisto koostuu neljästä haastattelusta, 21 uutisartikkelista vuosilta 2013-2022 ja yhdestä podcastista. Tulokset osoittavat, että saamelaisten oikeuksien kolme vaikutusaluetta ovat: oikeuksien valvonta itsehallinnon ja itsemääräämisen kautta; perinteisen toimeentulon harjoittamiseen liittyvät esteet; ja ristiriidat oikeuksien olemassaolossa de jure. Venäjän Federaation kolonialistinen asenne sen arktisia alueita kohtaan ilmenee Kuolan niemimaan kapitalistisen edun ensisijaisuutena saamelaisten oikeuksien ja perinteiden kustanuksella. Tutkimuksessa painottuu Putinin hallinnon taannuttava vaikutus saamelaisten oikeuksien toteutumiseen. Näin ollen saamelaisten oikeuksien harjoittamisen esteet ja vaikutukset nähdään tarkoituksellisina, sortavina ja väestöä tukahduttavina.

Kolttasaamelaisen yhteisön erityisenä piirteenä pidetään kyläkokousjärjestelmää, joka perimätiedon mukaan on toiminut vuosisatojen ajan luottamusmiehen johdolla. Kolttasaamelaiset ovat ainoana saamelaisryhmänä Pohjoismaissa ja Euroopassa onnistuneet säilyttämään perinteisen päätöksentekomuotonsa, kyläkokousjärjestelmän, osana elävää kulttuuria ja poliittista toimintaa. Toimivaltansa ollessa laajimmillaan kyläkokoukset vastasivat päätöksenteon ja veronkannon lisäksi oikeuden jakamisesta yhteisöissään sekä toteutumisesta lievemmissä rikosasioissa. Muualla Euroopassa ja Pohjoismaissa vastaavat yhteisöjen omat oikeus- ja hallintojärjestelmät menettivät asemansa jo varhaisessa valtiokehitysvaiheessa kuninkaiden ja kirkon vallan vahvistaessa otettaan Euroopan ”erämaista” ja niiden asukkaista. Venäjän puoleisessa Lapissa perinteinen saamelainen malli säilyi pidempään. Kyläkokouksen pitkässä historiassa 1800-luvun lopulta 1970 - luvulle on nähtävissä kolme suurta murrosta, jotka ovat vaikuttaneet kolttasaamelaisten yhteisöjen toimintaan ja perinteisen päätöksenteon muotoihin. Nykyisen muotoinen kyläkokousjärjestelmä on saaneet vaikutteita sekä venäläisestä paikallishallinnosta että 1920- ja 1930-lukujen suomalaisesta hallinnosta Petsamosta. Merkittäviä muutoksia sai aikaan myös 1960- ja 1970-lukujen kehitys, jolloin kyläkokouksesta muotoutui virallinen, Suomen valtion rahoittama kolttasaamelainen hallintoelin yleissaamelaisen Saamelaisvaltuuskunnan rinnalle. Kyläkokousjärjestelmä ei ole koskaan ollut muuttumaton, stabiili järjestelmä, vaan se on ollut jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivien kulttuurien ja valtajärjestelmien kanssa. Muutosten ja vuorovaikutusten tutkiminen tarjoavat kiintoisan näkökulman siihen, millaisten voimien ja valtajärjestelmien ristipaineessa kolttasaamelaiset ovat rakentaneet omaa poliittista ja yhteiskunnallista toimintaansa eri aikoina. Samalla kuitenkin voidaan tarkastella mitä piirteitä kyläkokous on säilyttänyt läpi koko 1900-luvun.

Varhaisin luotettavasti identifioitavissa oleva väestö nykyisen Karjalan tasavallan alueella on alkuperältään saamelaista. Metsäsaamelainen kulttuuri kehittyi Karjalassa rautakaudella ja varhaiskeskiajalla. On arveltu, että 1200–1300-luvulta alkaen nykyisen Karjalan alueen sisämaan saamelaismaille alkoi etelästä ja lounaasta käsin muodostua itämerensuomalaista asutusta, ja sitä mukaa kuin vepsäläiset ja karjalaiset alkoivat muuttaa saamelaisten entisille maille, viimeksi mainitut alkoivat siirtyä pohjoisemmille seuduille (Kirkinen et al. 1994: 45; Pöllä 1995: 35). Karjalan tasavallan saamelaisen vaiheen jäljet ovat parhaiten säilyneet karjalan, vepsän ja venäjän murteiden lainasanastossa ja erityisesti paikannimistössä. Samoin 1400–1800-lukujen asiakirjoissa ja perimätiedoissa on säilynyt melkoinen määrä tietoja Karjalassa sijainneista saamelaisasutuksista. Artikkelin päätavoitteena on saamelaisasutusta koskevien lähteiden systematisointi ja yleiskuvaus. Samalla soveltaen eri alojen lähdeaineistoa pyritään saamaan uutta ja tarkempaa tietoa saamelaisväestön historian eri vaiheista rajantakaisessa Karjalassa.

Tarkastelen artikkelissa itämerensuomalaisten ja saamelaisten roolia Tacituksen Germania-teoksessa (98 jaa.). Taustalla on jo kauan vaikuttanut oletus, että Finland-nimitys juontaa juurensa Germaniassa mainituista fenneistä nimenomaisesti sillä perusteella, että fennit olisivat olleet suomalaisia. Mutta koska fennien ”viheliäinen” alkukantaisuus ei sopinut leimallisesti suomalaisen elämänmuodon kuvaan Tacituksen aikaan, siirrettiin fenni-mielikuva jo varhain saamelaisille. Uusimman tutkimuksen valossa käsitykset fennien liittymisestä ylipäätään suomalais-ugrilaisiin voidaan kuitenkin haastaa analysoimalla uuden tiedon pohjalta Tacituksen tekstin yksityiskohtia. On ilmeistä, että käsityksiä on muutettava. Valter Langin arkeologiskielitieteellinen tutkimus Homo Fennicus (2020) tuo lisävaloa itämerensuomalaisen asutuksen leviämisestä ja tilanteesta myös ensimmäisellä vuosisadalla jaa., jolloin Tacitus julkaisi keräämänsä tiedot. Informaatiota tuli paikallistasolta Itämeren alueen kauppiailta, sillä kauppayhteydet Baltiasta Roomaan olivat vilkkaat lähinnä meripihkan ja turkisten ansiosta. Paikalliset kauppiaat tunsivat Itämeren alueen läpikotaisin juuri turkiskaupan ansiosta, joten heillä oli hyvät tiedot kansoista ja asutuskeskuksista. Baltit ja germaanit tunsivat hyvin myös lähialueensa mantereella paljolti kauppayhteyksien kautta. Paikallistietoa voitiin jakaa eteenpäin. Näin ollen Tacitus saattoi kertoa Skandinavian ”saarella” asuvista svioneista ja Itämeren oikealla (itä)rannalla asuvista aesteista. Hän kertoo edellä mainittujen yhteydessä sithoneista, jotka ovat ”muiden kaltaisia” ja asuvat lähellä svioneja. Langin tutkimuksen perusteella on oikeutettua päätellä, että edellä mainittujen yhteydessä kuvatut sithonit olivat itämerensuomalaisia, joiden ”monet heimot” asuivat rantamailla Baltiasta pohjoiseen. Tacitus kertoo myös helluseita ja oksioneista mutta erillään edellisistä. Hän kuvaa näitä kahta kansaa aivan samoin sanakääntein mitä tulee pukeutumiseen, leimallisesti kylmää vastaa. Kuvaus sopii hyvin pohjoisen asukkaisiin. Vaikka tässä on mainittu Itämeren alueen keskeiset kansat ruotsalaisten, balttien, itämerensuomalaisten ja saamelaistenkin esivanhemmat, on kysyttävä miksi tutkijat liittävät myös fennit pohjoisen piiriin, erityisesti saamelaisiin. Kyseessä on ilmeinen historiallinen väärinymmärrys, jolla on juurensa usean sadan vuoden päässä Tacituksen ajasta. Silloin Germaniaa pidettiin mitä ilmeisimmin peruslähteenä nimettäessä Itämeren alueen kansoja. Ongelmana oli, että asutusolosuhteet Euroopassa olivat muuttuneet sitten Tacituksen ajan. Hänen mainitsemiaan kansoja ei enää 500-luvulla ollut manterella samoilla sijoilla. Kun hän puhuu fenneistä maantieteellisessä yhteydessä venethien, peukinien ja välillisesti myös sarmaattien kanssa, ollaan väistämättä itäisessä Keski-Euroopassa. Virhe on ilmeinen, jos ja kun fennit liitetään saamelaisiin. Molemmat olivat luonnonkansoja, joilla on yhteisiä piirteitä, mutta tarkastelemalla molempien olosuhteita, voidaan havaita oleellisia eroja. Saamelaiset eivät fennien tapaan asuneet ”oksista punotuissa katoksissa”. Fennit eivät saamelaisten tapaan pukeutuneet yltympäri taljoihin niin, että vai kasvot näkyivät. Fenneillä ei ollut rautaa käytössään, mutta saamelaisalueella rautaa jopa valmistettiin. Monen muunkin todisteen valossa kyse ei ole samasta populaatiosta. Saamelaiset elivät Pohjolassa, fennit puolestaan Keski-Euroopassa, tosin alkeellisemmin kuin muut germaanit. Fennit olivat mitä todennäköisimmin alkukantainen germaanikansa nykyisten Luoteis-Ukrainan, lounaisen Valko-Venäjän ja itäisen Puolan rajaamalla Pripjatin suoalueella. Langin tutkimukseen nojaten voi puolestaan päätellä, että Tacitus puhui Itämeren alueen kansoista, joihin itämerensuomalaiset sithonit kuuluivat oleellisena osana. Samoin hellusit ja oksionit pohjoisessa, jonne fennit eivät kuuluneet. Ancestors of the Baltic Sea Finns and the Sámi in Tacitus’ GermaniaThe names Finland and Finn are no doubt a historical consequence of the term Fenni in Tacitus’ book Germania (98 CE). The notion of the Fenni as Finns has changed over time, and nowadays, the Fenni in Finland are more likely considered to have been ancestors of the Sámi. Both Finnish and international discourse on the subject is, however, based on Tacitus’ Fenni, but the questions that still need to be answered are; who were the Fenni in real life and which peoples, if any, represented the Finns and the Sámi in Germania. New archeological and linguistic research Homo Fennicus (2020) by Valter Lang has made it possible to give more detailed answers in defining people and places in Tacitus’ narrative. With the help of Lang’s book, we can better understand the situation in the Baltic Sea area in the first century CE. It is crucial to understand that when it comes to the Baltic Sea region, Tacitus was relying on information from local sources. This means that the main source of information was probably given by Baltic merchants who knew the peoples in the region and their dwellings very well. The information compiled from these merchants was authentic, thus the best available for Tacitus in Rome at the time. We can infer that Tacitus was talking about the ancient Swedes, that is, the Suiones and the Balts or the Aestii in the very same region, the Baltic Sea. According to Lang, the Baltic Sea Finns at that time occupied several places on the shores of Estonia and Finland. Since the Suiones and the Aestii were clearly identified, the other people mentioned in the same vein, Tacitus´s Sitones, may have been the Baltic Sea Finns. Their occupation was obvious, according to Tacitus as he talks about many Sitones’ dwellings near the Suiones. Tacitus also talks about the Hellusi and the Oxionae, who very likely dressed appropriately against a cold climate. These were most probably the people of the North. As we have now covered all the significant groups of people in the area, one question still remains unanswered: why have scholars designated Tacitus’ Fenni as being in the Baltic Sea area as well and presented them the ancestors of the Sámi in particular. It is most probably a misinterpretation rooted far in history, but made several hundred years after Tacitus’, when the content of Germania became a source to locally name the peoples dwellings in the Baltic Sea area. The problem is that the dwellings and peoples by then had changed from Tacitus´ time. Tacitus talks about the Fenni in close geographical connection with the Peucini and the Veneti who even had relations with the Sarmatians. These peoples are all located in East Central Europe, and they had nothing to do with those in the North. Although both the Fenni and the Sámi ancestors led simple lives, they lived in notably different environments from each other. The former lived in Central European circumstances, although in a more primitive way than other Germanic peoples, and the latter in a cold climate in the peripheral Nordic region. The Fenni did not have arms, as they were not warlike. This was not the case for the neighboringVeneti people, who did engage in warfare and also had fixed homes. The Fenni lived apart from them in a swamp area, but they had no houses, only shelters made of branches for protecting infants from wild animals and rain, and for serving as a dwelling place for adults and for those who have reached old age. In the case of the Sámi, the branch shelters would not have been sufficient due to the cold and windy climate they lived in. The Sámi people used Lapp huts covered with hides or birch bark in the summer, and possibly turf huts for survival in the harsh winter environment. The Fenni, like many Germanic peoples, draped themselves in animal skins, whereas the Sámi ancestors traditionally fashioned reindeer skins that resembled a parka. The Fenni used bone as arrowhead material, because of a lack of iron and possibly a lack of suitable stone. This is understandable due to the swamp area where they lived. In the North, however, iron was available in addition to bone and stone. There were substantial differences between the ancestors of the Sámi and the Fenni, that is, they were not the same. The Fenni were very likely a primitive Germanic group of people dwelling in the Pripyat swamp area. With the help of Lang’s study, we can infer, according to the survey utilized in this article, that Tacitus was talking about the Baltic Sea Finns in connection with other peoples in the area and about the peoples who dwelled more north, where the Fenni did not belong.

Tämä katsausartikkeli luotaa saamelaisten 1900-luvun koulutusta käsittelevää tutkimuskirjallisuutta Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa, sekä lyhyesti myös Venäjällä ja Neuvostoliitossa. Artikkelin painopisteet ovat yhtäältä itse koulutuksen historiassa ja toisaalta tutkimuskirjallisuuden tulkinnoissa eri maissa. Mitä eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä maiden välillä on, ja miten saamelaisten koulutushistorian tutkimus on kehittynyt viime vuosina? Tutkimuksen luoma kuva on monipuolistunut viime vuosina, samalla kun saamelaisten oma ääni on pääsemässä vahvemmin esiin tutkimuksessa. Samalla metodologisen nationalismin ongelma on edelleen voimakkaasti läsnä rajaamassa tutkimuskehystä kunkin maan sisäisiin asioihin.

Artikkeli käsittelee Utsjoen Ylä-Tenolla sijaitsevan kolmen kylän saamelaisten paikkoihin ja maisemaan liittyvää perinnettä sekä paikannimien ja paikkoihin liittyvän perinteen suhdetta 1900-luvulla. Analyysin teoreettisena kehyksenä on kognitiivinen kielen- ja kulttuurintutkimus. Tärkeimpänä tutkimusaineistona ovat ns. Talvadas-projektin suomen- ja pohjoissaamenkieliset äänitteet 1960- ja 1970-luvuilta sekä omat kokemukset ja kenttätyöt alueella vuodesta 1996 alkaen. Aineistoa tarkastellaan emic-näkökulmasta: paikallisia perinnetermejä käyttäen ja kertojien omia tulkintoja kunnioittaen. Artikkelista käy ilmi, että Ylä-Tenon saamelaisten paikkoihin liittyvä perinne on hyvin monimuotoista. Sille on tyypillistä voimakas side kunkin perheen suvun maihin sekä kerronnan perustuminen omakohtaisiin kokemuksiin, jota muitalus-genren yleisyys kuvaa. Paikannimet asettuvat paikkaperinteen rinnalla vähäisempään rooliin kuin arkikokemuksen perusteella voisi arvella: ne ovat vain yksi paikan merkitysverkoston osista muiden joukossa.

Niklas Metsärannan suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen alaan kuuluva väitöskirja tarkastettiin Helsingin yliopistossa lauantaina 12. joulukuuta 2020. Vastaväittäjänä toimi professori Ante Aikio Saamelaisesta korkeakoulusta ja kustoksena professori Janne Saarikivi. Niklas Metsäranta: Periytyminen ja lainautuminen: Marin ja permiläisten kielten sanastontutkimusta. Helsinki: Helsingin yliopisto. Kirja on luettavissa osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-6870-2

Lectio praecursoria: Juurtunut kosmopolitanismi saamelaismusiikin CD-levyissä 2000-luvulla Tämä lectio praecursoria pohjustaa väitöskirjaa saamelaismusiikin CD-levyistä ja niiden tuotantoprosesseista 2000-luvulla. Tutkimus tarkastelee aihetta juurtuneen kosmopolitanismin linssin läpi. Juurtunut kosmopolitanismi tunnistaa kulttuurierojen ja kulttuurienvälisen kanssa­käymisen merkityksen samalla, kun se huolehtii yleismaailmallisesti jokaisesta ihmisyksilöstä ja kulttuuriryhmästä sekä puolustaa ihmisten tasavertaisuutta perustarpeiden sekä yleismaailmallisen oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmista. Tutkimus edustaa kanssakäymistä etnomusikologian ja alkuperäiskansatutkimuksen välillä. Tutkimus analysoi saamelaismusiikin CD-levyjen kustantajia ja sponsoreita, musiikin genrejä ja tyylejä, kielenkäyttöä ja kiinnittymistä Saamenmaahan sekä kosmopoliittisia piirteitä. Analyysin kautta tutkimus tarkastelee, kuinka saamelaismusiikin CD-levyt edustavat saamelaisuutta sekä saamelaisten etnisiä, alueellisia ja kansallisia juuria samalla, kun ne juontuvat kulttuurienvälisestä vuorovaikutuksesta, jota voidaan kutsua kosmopoliittiseksi.

Siiri Magga-Miettunen kuvaa teoksessaan Siirin kirja (2002) saamelaiskulttuurin murrosvaiheita sotavuosista 1960-luvulle. Teos on esimerkki saamelaisesta muisteluskirjallisuudesta, joka mukailee suullista kerrontaa. Saamenkielinen termi muittašangirjjálašvuohta on johdettu pohjoissaamen verbistä muittašit, joka viittaa jonkin miellyttävän asian muistelemiseen. Saamelaiskulttuurin murroksista huolimatta teoksen pohjavire on positiivinen. Millaisia mahdollisuuksia muisteluskirjallisuus tarjoaa omasta elämästä kertomiseen ja löytyykö muisteluskirjallisuudesta narratiivisia malleja, jotka ohjaavat kokemusta tiettyyn suuntaan? Teoksesta piirtyy esiin kasvutarina, joka kuvaa ajanjaksoa Siirin syntymästä 21 vuoteen. Teos ei kuitenkaan keskity Siirin kasvun kuvaamiseen, vaan kerrontaan sekoittuu suvun kollektiivinen tarinavaranto. Keskeiseksi teemaksi nousevat pärjäämisen kokemukset ja yhdessä selviäminen suurten muutosten keskellä. Teos suuntautuu kertojan sisäisen maailman reflektoinnin sijaan kollektiivisen muistamisen kuvaamiseen. Muutosten reflektointi tapahtuu toisiinsa limittyvien muistojen ja tarinoiden kautta. Huumori toimii teoksessa selviytymiskeinona, jolla suunnataan tulevaisuuteen.

Useimmille suomalaisille alakoulun historianopetus on koulupolun ainoa vaihe, jossa voidaan käsitellä Suomen esihistoriaa (8850 eaa.–1200 jaa.) ja sen arkeologista kulttuuriperintöä. Koulukirjoilla on keskeinen osa esihistoriasisällön opettamisessa. Tutkimme artikkelissa, miten Suomen esihistoria esitetään tällä hetkellä käytössä olevissa oppikirjoissa. Aineistomme koostuu seitsemästä, vuosina 2003–2019 julkaistusta historian oppikirjasta. Oppikirjojen esihistoriasisällöt koodattiin ja teemoiteltiin NVIVO 11 -ohjelmiston avulla 50:een sisältöalueeseen. Muodostetun tietokannan avulla pystyttiin havaitsemaan historian oppikirjojen sisällöllisiä eroja ja muodostamaan tilastointiin pohjautuva kokonaiskäsitys oppikirjojen tavasta lähestyä esihistoriaa. Sisältöanalyysin perusteella uusimman opetussuunnitelman aikana julkaistuissa kirjoissa on tapahtunut selvä muutos sisältötiedossa: kirjoissa painotetaan historian taitoja tietosisällön kustannuksella. Uusimmissa oppikirjoissa on luovuttu esihistoriallisen aineellisen kulttuurin esittelystä, mutta sen sijaan kirjat painottavat muinaista uskomusmaailmaa. Oppikirjojen tietosisältö vastaa monilta osin 1980- ja 1990-lukujen tutkimustilannetta. Uudemmissa oppikirjoissa etnisyyttä on käsitelty aiempaa kyseenlaistavammin, mutta kaikissa oppikirjoissa etenkin saamelaisten osuus Suomen esihistoriasta jää epäselväksi. Ehdotamme, että opetussuunnitelmaa täsmennettäisiin siten, että se ohjaisi nykyistä selvemmin esihistorian yhtämittaiseen käsittelyyn. Vallitseva opetussuunnitelma tuottaa oppikirjoja, joiden esihistoriaa käsittelevä tietosisältö ei vaikuta arkeologisesta näkökulmasta mielekkäältä.

Olaus Sirman runojen vertailevaa luentaa: runojen poetiikka ja rakenne ympäröivien kulttuurien tekstien näkökulmasta Vuonna 1673 Uppsalan yliopiston professori ja Ruotsin antikviteettikollegion assessori Johannes Schefferus julkaisi latinaksi kirjan Lapponia, joka sisältää kaksi Olaus Sirman antamaa runoa. Sirma oli Sodankylän alueella syntynyt saamelainen, Uppsalan yliopiston opiskelija ja myöhemmin pappismies Enontekiöllä. Sirman runojen luonteesta on kiistelty: ovatko ne yksilöllisiä taiteellisia luomuksia vai esimerkkejä tämän myöhemmin assimiloituneen saamelaisryhmän alkuperäisestä suullisen perinteen lajista? Dokumentoiko Sirma omaa suullista perinnettään, käytti tai muokkasi sitä kirjallisiin tarkoituksiin vai loiko hän jotain uutta? Yhdistäen kielitieteen, folkloristiikan ja etnomusikologian näkökulmia vertailemme runoanalyysin tuloksia 1600-luvun oppineisiin runousihanteisiin sekä myöhemmin tallentuneisiin lähikulttuurien suullisiin perinteisiin (saami, suomi, ruotsi, venäjä). Sirman kaksi runoa näyttävän kuuluvaan kahteen eri laulun lajiin tai tyyliin. Ensimmäinen runo on selvästi sidoksissa sekä suullisena että kirjallisena laajalti suosittuun riiimillisen parisäkeen malliin, mutta se ei jaa olennaisimpia 1600-luvun kirjallisen runouden ihanteita. Toisen runon rakentumisen logiikka vaihtelevine säerakenteineen taas on lähempänä esimerkiksi joitain myöhempiä kolttasaamelaisia leu’ddeja kuin kirjallisia malleja.

Anteeksipyytäminen ja -antaminen herättää voimakkaita tunteita. Tämä tuli selväksi vuonna 2019, kun entinen koomikko ja nykyinen kansanedustaja Pirkka-Pekka Petelius (vihr.) pyysi anteeksi sekä saamelaisia että romaneja pilkkaavia sketsejään. Syntyi kohu, jossa kyseenalaistettiin Peteliuksen tarve pyytää anteeksi – myös kolmansien osapuolten toimesta. Anteeksipyynnön tarpeettomuutta kommentoivat niin kansalaiset kuin poliitikotkin, mutta jossain määrin myös anteeksipyynnön kohteet. Kysyttiin ikään kuin historiallista revisionismia vastustaen, että miksi vanhoja asioita täytyi näin kaivella. Monelle ajatus siitä, että menneitä kaiveltiin nykyajan mittapuulla, tuntui liioitetulta. Vaikka tapaus saattaa vaikuttaa melko triviaalilta, on sen taustalla laajoja, ennen kaikkea poliittisia kysymyksiä siitä, miten tiedostamattaankin yhteiskunnallisessa valta-asemassa (ts. valtaväestöä edustava koomikko kansallisella televisiokanavalla) toimineet saattavat arvioida aiempaa toimintaansa uudelleen. Tässä kontekstissa anteeksipyyntö ei ole ainoastaan subjektiivinen teko, vaan se koskettaa yhteiskuntaa laajemmin – vähintään siinä laajuudessa, kuin anteeksipyynnön aihe on yhteiskunnallisia ryhmiä koskettanut. Näin keskusteluun tulevat vedetyksi myös ryhmät, jotka katsovat että asia ei heitä ole koskenut, eikä siten voi koskea nytkään. Tyypillisesti anteeksiantaminen on ollut poliittisesti ehdollista, mutta myös anteeksipyytäminen on poliittinen tai ainakin poliittisesti arkaluonteinen teko. Kuka pyytää keitä edustaen anteeksi keneltä?

Artikkelissani tarkastelen pääasiassa runoistaan ja musiikistaan tunnetun saamelaistaiteilijan Nils-Aslak Valkeapään (1943–2001) myöhempää 1980- ja 1990-luvun kuvataidetta. Tutkimukseni on monitieteinen, ja rakennan analyysikehikkoni taidehistorian tutkimusperinteen sekä saamen- ja alkuperäiskansatutkimuksen pohjalta. Esitän, että erityisesti intertekstuaalisuus tarjoaa oivan taustan pohtia materiaalisuutta ja immateriaalisuutta sekä niiden merkitystä Valkeapään taiteessa. Tarkastelen hänen teoksiaan länsimaisen ja perinteisen saamelaistiedon, vanhan perinteen ja uuden saamelaispoliittisen ajattelun valossa sekä osana modernistuvaa saamelaiskulttuuria. Valkeapää oppi länsimaisen piirustus- ja maalaustavan valmistuttuaan kansakoulun opettajaksi Kemijärven seminaarista. Hän ei halunnut hyödyntää pelkästään saamaansa taideopetusta, vaan hän alkoi kehittää saamelaiskulttuuriin pohjautuvaa kuvakieltä. Valkeapää tunsi henkistä yhteyttä ensimmäisiin saamelaistaiteilijoihin ja erityisesti Johan Turinin (1854–1943) tuotantoon. Valkeapää oli vahvasti kiinni monikulttuurisessa porosaamelaisuudessa. Hänen laajan taiteellisen toimintansa tarkoituksena oli tukea ja vahvistaa saamelaisten kulttuuria sekä tuoda esille vähemmistökielen ja -kulttuurin oikeutta olla olemassa, kehittyä ja muuntua. 1970-luvun myötä kansainvälinen alkuperäiskansa-ajattelu laajensi hänen maailmankuvaansa, mikä näkyi myös hänen taiteessaan. Valokuvaus ja installaatiot tulivat tärkeäksi osaksi Valkeapään ilmaisua 1980- ja 1990-luvulla. Hänen monipuolinen taiteensa on esikuva monelle nuorelle saamelaistaiteilijalle ja jälleen ajankohtaista. Nils-Aslak Valkeapää / Áillohaš -retrospektiivinen näyttely on esillä Henie Onstad Kunstsenterissa Oslossa (23.10.2020–2.5.2021). Asiasanat: alkuperäiskansatutkimus, arktinen luonto, saamen tutkimus, saamelaiskulttuuri

Olemme tutkineet kaikua yli 100 kalliomaalauksella, ja poikkeuksellisen hyvä kaiku vaikuttaa olevan paikoille luonteenomaista. Varsinkin laulun kaikuminen maalauskallioilla eli näille paikoille ominainen laulumaisema erottaa usein maalauskallioita ympäristön muista kallioista. Tässä artikkelissa tarkastelemme Raaseporissa sijaitsevan Lammasjärven kalliomaalausten laulumaisemaa aistihavaintoihin perustuvana kokemuksena laulamalla yhdessä maalauskallion kaiun kanssa, vertaamalla maalauskallioita niitä monin tavoin muistuttaviin saamelaisiin seitoihin sekä äänittämällä, mittaamalla ja tuottamalla spektrianalyysikuvaajia. Ruumiillisena kokemuksena maalauskallio hahmottuu kanssalaulajana, joka nousee esiin kallion halkeamien muodostavista suurista ihmismäisistä kasvoista. Kallion pinta on poikkeuksellisen rikas, ja siitä voi hahmottaa myös mm. karhun tassut ja karhujen päitä. Laulaminen yhdessä maalauskallion kaiun kanssa vaikuttaa laulajan tietoisuuden tilaan sekä tapaan hahmottaa kallioita. Useissa historiallisissa lähteissä kaiku mainitaan tärkeänä piirteenä seitoja valittaessa. Joikaaminen on ollut keskeinen tekijä seidoilla pidetyissä seremonioissa, ja ilman omaa joikua saamelainen noita ei voinut langeta loveen. Lammasjärven maalauskallion poikkeuksellinen laulumaisema viittaa kuuloaistin ja äänen käyttöön myös kalliomaalauksilla sekä kaikumisen aiheuttamaan tavallista voimakkaampaan sonic driving -vaikutukseen, joka edesauttaa toisen tietoisuuden tilaan siirtymistä. Tulokulmalaskenta vahvistaa, että kaiku vastaa suoraan maalauskalliosta. Äänisignaalin analyysityökaluilla tuotetut spektrianalyysikuvaajat näyttävät miten kallio vastaa lauluun ääntä heijastamalla ja toistaa jokaisen äänen tarkasti - kallio kirjaimellisesti laulaa samaa laulua laulajan kanssa. Spektrianalyysikuvaajat tarjoavat korvin havaittavalle äänisignaalille vaihtoehtoisen, visuaalisen representaation ja tuovat signaalista esiin uutta, mitattavaa ja vertailtavaa tietoa. Kalliomaalauspaikat ovat olleet moniaistisesti koettavia paikkoja, jotka tarjoavat poikkeuksellisen hyvän mahdollisuuden yhteyden kokemiseen ja kommunikaatioon ihmisen sekä luonnon muiden kanssalaulajien ja kanssaeläjien välillä. Seitojen tapaan ne sijoittuvat osaksi vuorovaikutteista, relationaalista epistemologiaa ja ontologiaa sekä paikasta lähtevää, moniaistista tiedonmuodostusta

Artikkelissa tarkastellaan Suomen ja sen itäisten ja kaakkoisten lähialueiden suullisen kansanperinteen kuvauksia esimodernin ajan Tukholmasta. Ylialueellisena keskuspaikkana Tukholma on jättänyt jälkiä kaukanakin asuvien väestöjen kollektiiviseen muistiin. Folkloristisia aineistoja ei ole aiemmin hyödynnetty tarkasteltaessa näitä muistijälkiä ja niistä piirtyvää kuvaa. Suomen-, karjalan- ja inkerinkielinen perinne sisältää Tukholmaan liittyviä elementtejä lähinnä kalevalamittaisissa runoissa ja joissain läntisestä Suomesta kerätyissä lastenloruissa. Tukholmaa tai sen asukkaita ei varsinaisesti kuvata, vaan se näyttäytyy kaukaisena paikkana, osana tämänpuoleista maailmaa. Runokielessä Tukholma esiintyy kaukaisen tai epätavallisen synonyyminä tai määreenä: se liitetään usein tavaroihin, kuten pähkinöihin, veitsiin, kankaisiin ja alkoholijuomiin. Usein kyse on tuotteista, joita todella myös laivattiin Tukholman kautta muille pohjoisen Itämeren seuduille. Joistain runoista välittyy myös Tukholman asema hallinnollisena keskuksena. Suomen ruotsinkielinen perinne on monimuotoisempaa, ja Tukholma mainitaan useimmin proosamuotoisissa kertomuksissa. Niissäkin kuvataan usein kauppatavaroita, ja molemminpuolinen tavaranvaihto on selkeämmin läsnä. Tukholmaa kuvataan usein myös kaupunkina ja ympäristönä, jossa voidaan käydä ja liikkua. Myös kaupungin asukkaista ja topografiasta annetaan tietoja. Lastenloruperinnekin antaa suomenkielisiä loruja tarkempia tietoja Tukholmasta. Yhteisen kielen ja suuremman maantieteellisen läheisyyden ansiosta Suomen ruotsinkielisen väestön on ollut helpompi olla vuorovaikutuksessa Tukholman kanssa. Suomen-, karjalan- ja inkerinkielinen perinne on lisäksi peräisin lähes pääsääntöisesti kauempaa idästä. Kuitenkin nimenomaan ruotsinkielinen perinne toiseuttaa Tukholmaa esittäessään, että sinne suuntautuvan merimatkan aikana voidaan kohdata yliluonnollisia olentoja kuten naispuolisia vedenhaltijoita. Myös Tukholmaan itseensä voidaan liittää yliluonnolliseen sfääriin kuuluvia olentoja, kuten noitia ja noitataitoisia saamelaisia. Tukholma oli ruotsia puhuvalle väestölle sen verran tuttu, että sen kuvauksia voitiin värittää, epäilemättä joskus enemmän leikillään kuin tosissaan.