Academic literature on the topic '1917-1944'

Tekst przedstawia postać pochodzącego z parafii Goszczanów a urodzonego w Sulmowie ks. kan. Zygmunta Zawadzkiego (1876-1944), gorliwego duszpasterza i działacza społecznego. Po święceniach kapłańskich pełnił on posługę wikariuszowską w następujących parafiach: św. Barbary w Częstochowie (1899-1900), w Sieradzu (1900-1905) i św. Zygmunta w Częstochowie (1905-1917). Od 1917 r. był proboszczem parafii w Zajączkach w ówczesnym dekanacie kłobuckim, a od 1923 r. w Krzepicach w tym samym dekanacie. We wszystkich tych miejscach dał się poznać jako gorliwy duszpasterz, dbający o duchowy i materialny rozwój powierzonych sobie wspólnot, ale również jako aktywny działacz społeczny, związany ze Stowarzyszeniem Robotników Chrześcijańskich, Związkiem Katolickim oraz Akcją Katolicką. Był oddanym kierownikiem duchownym sióstr zakonnych, a jego świadectwo życia przyczyniło się do obrania drogi powołania kapłańskiego m. in. przez Franciszka Musiela, późniejszego biskupa pomocniczego diecezji częstochowskiej i ks. Władysława Kasprzaka, rektora Częstochowskiego Seminarium Duchownego w Krakowie. Pełnił ważne funkcje w strukturach diecezjalnych i samorządowych, należąc m.in. Rady Konsultorów, dozoru szkolnego oraz pełniąc przez wiele lat urząd dziekański. Wyrazem uhonorowania było odznaczenie go tytułem kanonika honorowego kolegiaty kaliskiej. Ks. Kan. Zygmunt Zawadzki (1876-1944), Pastor and Social Activist The text presents the figure of Father Zygmunt Zawadzki (1876-1944), a zealous pastor and social activist, who came from the Goszczanów parish and was born in Sulmów. After his ordination to the priesthood, he served as a vicar in the following parishes: St Barbara in Częstochowa (1899-1900), Sieradz (1900-1905) and St Sigismund in Częstochowa (1905-1917). From 1917 he was pastor of the parish in Zajączki in the then Klobuck decanate and from 1923 in Krzepice in the same decanate. In all these places he became known as a zealous pastor, caring for the spiritual and material development of the communities entrusted to him, but also as an active social activist, associated with the Association of Christian Workers, the Catholic Union and Catholic Action. He was a devoted spiritual director of nuns and his life testimony contributed to the choice of a priestly vocation by Franciszek Musiel, later Auxiliary Bishop of Częstochowa Diocese and Father Władysław Kasprzak, rector of the Częstochowa Seminary in Cracow. He held important positions in diocesan and local government structures, belonging to, among others, the Council of Consultors, the school superintendent and holding the office of dean for many years. As a sign of his honour, he was awarded the title of Honorary Canon of the Collegiate Church of Kalisz.

The genus Eumenes Latreille, 1802, from the New World, is revised based on external morphology and male genitalia. New synonymy is proposed as follows: E. aureus Isely, 1917 = E. americanus de Saussure, 1852; E. bollii oregonensis Bequaert, 1838, and E. b. ehrenbergi Zavattari, 1912 = E. bollii Cresson, 1872; E. consobrinus pedalis Fox, 1894 = E. consobrinus de Saussure, 1855; E. crucifera bolliformis Viereck, 1908, E. c. nearcticus de Saussure, 1855 and E. c. stricklandi Bequaert, 1944 = E. crucifera Provancher, 1888; E. smithii belfragei Cresson, 1872 = E. smithii de Saussure, 1852; E. verticalis coloradensis Cresson, 1875, E. v. neoboreus Bequaert, 1944, E. v. tricinctus Isely, 1917 = E. verticalis Say, 1824. Eumenes flavitinctus Bohart, 1950, revised status, is no longer a subspecies of E. crucifera but elevated to specific level. Eumenes brunneus is elevated to the specific level and a new name is proposed because of homonymy, E. bequaerti Grandinete & Carpenter nom. nov. An identification key for all the species of the genus from the New World is provided and the geographical distributions are updated.

We recorded 33 species in 19 genera of spider wasps from the Dominican Republic, of which four species are newlydescribed here: Auplopus charlesi Waichert & Pitts, sp. nov., Dipogon (Deuteragenia) marlowei Waichert & Pitts, sp.nov., Notocyphus anacaona Rodriguez & Pitts, sp. nov., and Priocnessus vancei Waichert & Pitts, sp. nov. Eight generaare reported from the Dominican Republic for the first time: Aporinellus Banks, 1912, Caliadurgus Pate, 1946, DipogonFox, 1897, Drepanaporus Bradley, 1944, Epipompilus Kohl, 1884, Notocyphus Smith, 1855, Priocnemis Schiødte, 1837,and Priocnessus Banks, 1925. Nine species are new records for the country: Ageniella (Ageniella) bruesi (Banks, 1928),Ageniella (Ageniella) violaceipes (Cresson, 1865), Aporinellus medianus Banks, 1917, Auplopus bellus (Cresson, 1865),Caliadurgus maestris Alayo, 1969, Drepanaporus antillarum (Bradley, 1944), Drepanaporus collaris (Cresson, 1865),Epipompilus pulcherrimus (Evans, 1955), and Priocnemis cornica (Say, 1836). Pompilus flavopictus Smith, 1862 is ajunior synonym of Poecilopompilus mixtus (Fabricius, 1794), syn. nov. and Odontaporus simulatrix (Bradley, 1944) isjunior synonym of Drepanaporus collaris (Cresson, 1865), syn. nov. New combination is proposed for Aporus (Aporus)antillarum (Bradley, 1944) which is transferred to Drepanaporus. Hitherto unknown males of Ageniella (Ageniella)domingensis (Banks, 1944) and Drepanaporus antillarum (Bradley, 1944) are described and illustrated. Ilustrated keys for subfamilies and species of the Dominican Republic pompilids are provided.Keywords:Pepsinae, Pompilinae, Ctenocerinae, Ceropalinae, key, new record, new species, Caribbean

The article deals with the presence of religion in the life and work of Ukrainian public and cultural figure, doctor, writer and thinker Yuri Lypa. The definition of „religiousness” is given, relevant biographical facts found, non-random works are analyzed. Yuriy Lypa is a native of Poltava region (town of Stari Sanzhary, April 22, 1900, 5.05 in the new style). After the adoption by his family of his father – a doctor, writer, politician Ivan Lypa – he lived in the Odessa region (1909-1918). Participant in revolutionary events in Odessa (1917–1918), co-founder of the publishing house „Narodni Styag” (1917–1936). Yu. Lypa studied law at Odessa (1918) and Kamyanets-Podilsky (1919–1920) universities and medicine at the universities of Poznan (1922–1928) and Vilno (1932). During 1929–1943 Yu. Lypa lived in Warsaw, where he carried out his medical, literary, scientific and public activities. Member and co-organizer of the literary groups „Soncecvit” (1921) and „Tank” (1929), the Ukrainian student corporation „Chornomore” (1925–1933), the Ukrainian Economic Bureau (1933–1934); Ukrainian Black Sea Institute (1940–1944). Yu. Lypa’s creative legacy includes more than 360 poetic and prose works, publicistic and medical works. The last year of his life (1943–1944) was in the Lviv region (Yavoriv, Buniv and Ivanyky). Yu. Lypa was tortured by the enkavedysts on August 19, 1944 for being a UPA doctor. From many interpretations of religiosity as spirituality and faith, religious knowledge and practices, the subjective manifestation of the existence of religion, etc., to analyze the emergence of this worldview trait chosen understanding of the phenomenon by the Pope Ivan Pavlo II: „Religiousness originates from a deep human desire for truth and underlies the free and personal search for the divine”. Yuri Lypa’s religiousness arose and deepened under the external influence (origination, upbringing, environment) and the internal needs of personal development, as well as a result of his spiritual experience, including spiritual practices.

Salah satu dampak pentingnya dari dilaksanakannya program studiefonds adalah telah munculnya golongan terpelajar baru sebagai elite modern yang berusaha mengubah tatanan masyarakat yang selama ini tertindas oleh kepentingan penjajah. Berkaitan dengan itu segera mereka memunculkan gerakan-gerakan baik politik, kultural maupun kemasyarakatan. Hal ini merupakan bentuk awal kesadaran nasional terutama pada awal abad XX, berupa kesadaran untuk melepaskan diri dari cengkeraman kolonialisme melalui golongan terpelajar yang sebagian di antaranya dibiayai dari dana studiefonds. Studiefonds berjalan lancar dan peminatnya semakin banyak, karena usaha tersebut memang benar-benar merupakan suatu fenomena baru bagi dunia pengajaran di Praja Mangkunegaran yang sangat menguntungkan bagi mereka yang berprestasi tetapi tidak mempunyai biaya untuk sekolah.Kata kunci: Pendidikan, Praja Mangkunegaran, Mangkunegoro VII.

The article continues a series of publications on the political, socio-economic, and demographic development of Chechens and Ingush. This study raises the issues of the formation and evolution of the statehood of the Chechen-Ingush ASSR. The incompleteness of this process in modern Russia gives additional relevance to the analysis. The article shows that the Soviet experience of state construction in the region has apparent similarities with previous imperial policy. They are pragmatism at the heart of the theory and practice of regulating political and socio-economic life, economic integration into the body of a large country, and the creation of conditions for the development of ethnic self-identification of the Caucasian peoples.

The dissertation is a cultural and intellectual study of anticommunism in the United States before the Cold War. The thesis comprises two cases studies, one examining early efforts to uncover Soviet agents operating in the United States, the other looking at varieties of anticommunism in the city of Detroit, examined through print, radio, and in art and architecture. The first case study examines interwar efforts to expose Soviet espionage activities. In order to support the American policy of non-recognition towards Soviet Russia (before 1933), to attack the Roosevelt government for recognising Russia (after 1933), and to lobby for a substantial enlargement of the Federal Bureau of Investigation, anticommunists undertook a series of private efforts to expose Soviet espionage activities in America, almost all of which relied upon forged, libellous and sometimes defamatory material. The thesis looks at accusations made against progressive US Senators, and Russian Amtorg Trading Corporation and allegations regarding supposed Russian espionage networks operating in the United States. It addresses the impact these false claims had upon the anticommunist movement in the United States in the 1930s and beyond. The second case study, a social, cultural and intellectual examination of currents of anticommunist thought in Detroit in the interwar period, seeks to examine the interaction of conflicting interpretation of the Communist menace, in traditional venues for the advocacy of programmatic action (the press, the pulpit, and the political sphere), and in cultural venues, such as architecture, aesthetics, personal philosophy and social behaviour. Structured around an examination of the personal fiefdom set up by industrial Henry Ford after the then of the First World War, this section discuses currents of anticommunist thought in business, labour, and the churches, and argues that the depression encouraged a significant reformulation of anticommunism along largely national and liberal lines.

Suojeluskuntien perustaminen Keski-Pohjanmaalla oli alkanut kesällä 1917 ruotsinkielisillä alueilla ja rannikkopitäjissä. Ullavan suojeluskunta perustettiin syyskuussa tai 7.10.1917. Lähteiden suhteen on ristiriitaa milloin perustaminen tapahtui, mutta lokakuun seitsemäs päivä mainitaan useimmissa lähteissä perustamispäiväksi. Osa läheisten pitäjien suojeluskunnista oli perustettu aikaisemmin, mutta monet perustettiin vasta Ullavaa myöhemmin. Ullavan suojeluskunnan perustajana toimi kansakoulun opettaja Pietari Päivärinta, joka oli muuttanut Ullavaan Ylivieskasta. Päivärinta oli mahdollisesti saanut perustamiselle vaikutteita tai jopa kehotteita Keski-Pohjanmaalla liikkuvilta itsenäisyysaktivisteilta. Perustavassa kokouksessa Päivärinta puhui paikalle saapuneille suojeluskunnan perustamisen tarpeellisuudesta. Syiksi perustamiselle hän kertoi venäläisten sotilaiden aiheuttaman ilkivallan torjumisen ja yleisen järjestyksen pidon. Tämän lisäksi syynä oli itsenäistyminen Venäjästä ja itsenäistymisen turvaaminen tarpeen vaatiessa asevoimin. Perustavassa kokouksessa liittyi mukaan 10–20 miestä, joista valtaosa oli talonpoikia. Sukulaisuussuhteet näyttäytyivät vahvoina jo ensimmäisillä jäsenillä. Ullavan suojeluskunnan alkuajan toiminta koostui jäsenten harjoittamisesta ja erityisesti jäsenten keräämisestä. Toimintaa vaikeutti aseiden puute, aseita saatiin vasta vuoden 1918 puolella. Tämän lisäksi jotkin muistelmalähteet mainitsevat paikallisten punaisten uhkailujen vaikeuttaneen alkuajan toimintaa, mutta osa lähteistä ei anna uhkailuille juuri painoarvoa. Sisällissodan sytyttyä ja Pohjanmaan venäläisten sekä punaisten onnistuneen aseistariisunnan jälkeen Ullavan suojeluskuntaan liittyi yhä enemmän jäseniä. Tuolloin suojeluskuntaan liittyi myös naisia, joiden tehtäväksi tuli erilaiset tukitoimet, kuten varusteiden valmistus ja keräys suojeluskuntalaisille. Naisten toiminta oli samankaltaista muuallakin. Naisten, kuten suojeluskuntaan liittyneiden miestenkään kokonaismäärä ei lähteistä selviä. Ullavalaisia osallistui vapaaehtoisesti sotatoimiin helmikuusta 1918 lähtien. Helmikuussa liittyneet uudet jäsenet olivat usein keskenään sukua, tai heillä oli sukulainen, joka oli liittynyt jo aikaisemmin. Sosiaalinen verkosto oli siis sukulaisuuden kautta vahva. Koska mukaan liityttiin kyläkunnittain, on sosiaalinen verkosto muutenkin pienessä kunnassa ollut tiivis, koska kaikki ovat suurin piirtein tunteneet toisensa. Maaliskuussa 1918 pidettiin asevelvollisuuskutsunnat, jolloin jäsenyys ei enää ollut vapaaehtoista. Asevelvolliset lähetettiin joukkoyksikköihinsä ja sitä kautta rintamille. Pitäjään jäi paljon väkeä, ja moni sai vapautuksen muun muassa perheolojen ja epäluottamuksen vuoksi. Pitäjässä suojelukunnan työ jatkui valkoisen armeijan tukemisena ja paikallinen esikunta hoiti juoksevia asioita järjestäen vartioita pitäjään ja lähettäen paikallisia suojeluskuntalaisia vartiopalvelukseen Kokkolaan. Sisällissodan jälkeen suojeluskuntatoiminta hiljeni kauttaaltaan Keski-Pohjanmaalla ja Ullavassa näyttää toimineen ainoastaan esikunta. Valtakunnallinen suojeluskunta järjestö perustettiin elokuussa 1918. Ullavassa toimintaa yritettiin käynnistää uudelleen syksyllä 1918, mutta tässä ei onnistuttu. Suojeluskunnan toiminta saatiin käynnistettyä uudelleen vasta toukokuussa 1919, hieman sen jälkeen kun oma Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiiri oli perustettu. Sekavat piirirajat ennen omaa piiriä olivat vaikeuttaneet suojeluskuntatoimintaa kaikissa Keski-Pohjanmaan suojeluskunnissa. Uusia jäseniä Ullavan suojeluskuntaan liittyi vuoden 1919 puolella. Vuosina 1919–1920 toiminta näyttää olleen suuressa suosiossa, jäseniä oli 70–80, joka oli prosentuaalisesti pitäjän väkilukuun nähden hyvin paljon. Edelleen uusilla jäsenillä oli vahvat sukulaisuuden tuomat siteet muihin jäseniin. Vuosina 1919–1920 liittyneet uudet jäsenet myös osoittivat, ettei paikallisesta suojeluskunnasta tullut pelkästään vapaussoturien asevelikerhoa, vaikka mukana oli edelleen useita vapaussotureitakin. Valtaosa uusista liittyneistä oli talonpoikia, joka selittyy pitäjän elinkeinorakenteella. Mukana oli kuitenkin maalaistyöväkeä, eli he eivät arkaillet liittyä mukaan. Keskiluokan osuus jäi huomattavan pieneksi, joka selittyy myös pitäjän elinkeinorakenteella. Myöhemmin vuonna 1933 suoritetun suojeluskuntalaisten ammattitaustaselvityksen perusteella ullavalaisten suojeluskuntalaisten ammattitausta oli 100 % maanviljelijöistä koostuva. Suojeluskunnan toiminnan suosio alkoi laskea rajusti 1920-luvun alkupuolella, syynä tähän oli puutteet paikallisessa johdossa ja toiminnan organisoimisessa. Jäsenluku alkoi laskemaan huomattavasti. Toiminnan kannalta oli kuitenkin merkittävää oman toimitilojen saaminen, kun yhdessä paikallisen raittiusseuran ja nuorisoseuran kanssa rakennettiin yhteinen toimitalo 1923. Suojeluskunnan suhteet edellä mainittuihin järjestöön olivat läheiset, ja monet keskeiset jäsenet olivat samoja järjestöissä. Läheiset suhteet korostuivat yhteisten tilaisuuksien järjestämisenä. Suojeluskunnan uusi nousukausi alkoi 1924. Tämä johtui alipäällystön koulutustason noususta ja uudesta aluejärjestelmästä, jonka myötä vastuu sotilaallisesta koulutuksesta siirtyi paikallispäälliköltä ammattisotilaan haltuun. Kehitys oli samansuuntainen muissakin piirin suojeluskunnissa, eli aluejärjestelmän myötä kehitys muuttui myönteiseksi, kun harjoitustoiminnasta vastasi pääasiassa ulkopuolinen ammattitaitoinen taho. Toiminta aktivoitui aluejärjestelmän myötä huomattavasti ja harjoitukset muuttuivat säännölliseksi ja järkiperäisemmäksi. Tästä huolimatta jäsenluku väheni edelleen. Ullavan suojeluskunnan johto oli hyvin vakiintunutta koko sen toiminnan ajan. Lukuun ottamatta vuosina 1918–1920 tapahtuneita muutamia lyhyt aikaisia päällikkyyksiä, toimi vuosina 1920–1944 paikallisosastossa ainoastaan kolme eri henkilöä suojeluskunnan paikallispäällikkönä, ja he kaikki olivat Ullavasta kotoisin olevia maanviljelijöitä. Ullavan Lotta Svärd paikallisosasto perustettiin piirin paikallisosastoista viimeisimpien joukossa vuonna 1926. Syynä myöhäiselle perustamiselle oli suojeluskunnan vähäinen toiminta. Lottien toiminnan käynnisti piirijohtokunnasta pitäjässä vieraillut lotta. Ensimmäisenä vuonna ei liittynyt montaa jäsentä, syynä olivat muun muassa pitäjän vähäinen väkiluku ja etäisyydet. Paikallisosaston puheenjohtajaksi nousi kansakoulun opettaja, joka oli erittäin tyypillistä paikallisosastoille. Kuitenkin jo perustamisvuonna johtaja vaihtui, jolloin puheenjohtajaksi tuli ompelijatar Martta Saari, joka toimi puheenjohtajana paikallisosaston loppuun saakka. Martta Saaren sisko toimi paikallisosaston sihteerinä myös pitkään, aina vuoteen 1942 saakka. Näin vakiintunut johto oli harvinainen. Ensimmäisenä vuonna oli perustettu lottaosasto myös Haapalaan, mutta toiminta lakkasi jo vuoden kuluessa, sillä Haapalassa ei ilmeisesti ollut suojeluskunta- ja lottatyölle myötämielistä väestöä tarpeeksi. Lottien toiminta ensimmäisinä vuosina oli vähäistä, lähinnä suojeluskunnan muonittamista ja tarjoilun järjestämistä suojeluskunnan tilaisuuksissa. Toiminnan vähäisyyteen nähtiin syynä erityisesti paikallisosaston vähävaraisuus. Toiminta virkistyi vuonna 1929, kun Kirkonkylän kyläosasto perustettiin. Uuden kyläosaston perustaja oli pitäjään muuttanut kansakoulun opettaja Ilmi Suvanto, jolla oli kokemusta lottatyöstä, hän oli pitkään myös pitäjän ainut kurssin käynyt lotta. Ilmi Suvannon myötä jäsenmäärä kasvoi huomattavasti ja toiminta tuli koskemaan laajemmin pitäjää, kun se aikaisemmin oli keskittynyt vain Alikylälle, jossa paikallisosasto oli. Toiminta alkoi organisoitua paremmin kun jaostojako tehtiin 1930-luvun alussa. Jaostojako näkyi kuitenkin vain paperilla, sillä lotat yhdessä toimivat kaikissa vaadituissa tehtävissä jaostoista huolimatta. Pula-aika 1930 luvun alussa vaikeutti toimintaa, sillä iltamat eivät enää muodostuneet kannattavaksi toiminnaksi ja kannattavia jäseniä jouduttiin erottamaan ilmeisesti siksi, että he eivät maksaneet jäsenmaksua. Pula-aika kuitenkin aikaansai yleishyödyllistä toimintaa pitäjässä, kun kerättiin ruokaa ja muita tarpeita hätää kärsiville. Lottien toiminta pitäjässä laajeni, kun Haapalan kyläosasto perustettiin uudelleen vuonna 1934. Ilmapiirin Haapalassa kerrottiin edelleen olevan lotta- ja suojeluskuntavastainen, ja toimintaa vaikeutti myös lottapukujen puute, sillä jäsenillä ei ollut varaa hankkia vaadittavia varusteita. Haapalassakin kyläosaston johtoon astuivat kansakoulun opettajat, jotka olivat muuttaneet Ullavaan muualta. Toiminta oli edelleen lähinnä suojeluskunnan avustamista, mutta mukaan tuli lottien urheilutoiminta prosenttikilpailujen muodossa. Vuonna 1935 perustettiin lottien tyttöosastot Alikylälle ja Kirkonkylälle. Tyttöosastojen johdossa toimi opettajia aina järjestön lakkauttamiseen saakka. Tyttöosastoon liittyi jäseniä heti huomattavan paljon. Keski-Pohjanmaalla tyttöosastot vetivät mukaan 1930-luvulla muutenkin suhteellisesti enemmän jäseniä kuin yleensä muissa piireissä. Vuosina 1936–1938 Ullavan lottien toiminta oli vähistä ja toimintatavat vakiintuneita, koostuen enimmäkseen suojeluskunnan tukemisesta ja omien työiltojen, myyjäisten ja iltamien järjestämisestä. Koulutettujen lottien määrä pysyi edelleen alhaisena, syynä tähän oli, ettei paikallisosastolla ollut varoja järjestää pitäjässä kursseja, eikä lähettää lottia muihin pitäjiin kursseille. Jäsenmäärissä ei tapahtunut suuria muutoksia vuosina 1936–1938, sillä uusia jäseniä liittyi vuosittain enää vähän, ja vanhojakaan ei eronnut paljoa. Lottatoiminta oli ilmeisesti saavuttanut valtaosan potentiaalisista jäsenistään pitäjässä. Liittyneille uusille jäsenille oli yhteistä nuori ikä ja edelleen sukulaisuussuhteet. Lotissa oli jäseninä jo toisen polven lottia, joiden äidit olivat olleet mukana aikaisemmin tai isät olivat olleet suojeluskunnassa. Vaikka lottien johto pysyi vakiintuneena, huomattavaa on että paikallisen suojeluskunnan johtoon nousi lottien paikallisosaston puheenjohtajan ja sihteerin veli. Sukulaisuussuhteet olivat paikallisosastojen johdon suhteen tiiviit. Vuonna 1939 syttynyt talvisota mullisti Ullavan lottien toiminnan, sillä toiminasta tuli monimuotoisempaa ja huomattavasti aktiivisempaa. Tukitoiminnan kohteeksi tuli sodan myötä suojeluskuntien sijaan puolustusvoimat. Vuonna 1939 ei sodasta huolimatta liittynyt huomattavaa määrää uusia jäseniä. Varsinainen jäsenryntäys tapahtui kuitenkin talvisodan myötä, mutta vasta vuoden 1940 puolella, jolloin jäseniä liittyi enemmän kuin yhtenäkään vuonna aikaisemmin tai jälkeen vuoden 1940. Sodan tuoma uusi toiminnan muoto oli komennukset, joita tapahtui kotipitäjissä ja sen ulkopuolella. Vielä talvisodan aikana komennukselle ei lähtenyt suuria määriä lottia, vaikka suhteutettuna pitäjän väkilukuun ja muista piirin paikallisosastoista lähteneisiin, heitä oli kohtuullisen paljon. Toiminta talvisodan aikana koostui lähinnä varusteiden valmistamisesta armeijalle, sekä hieman sodan jälkeen järjestettävistä sankarihautajaisista. Toiminnan laajenemisen suhteen merkittävä tapahtuma oli hieman talvisodan jälkeen perustettu Rahkosen kyläosasto. Toiminta oli laajentunut nyt huomattavasti, koskien paremmin koko pitäjää. Talvisodan jälkeen toiminta hiljalleen väheni. Jatkosodan alkaminen 1941 aktivoi lottien toiminnan uudelleen. Armeijan tukeminen muodostui jälleen sodan myötä lottien keskeiseksi tehtäväksi. Armeijan tukeminen koostui varusteiden valmistamisesta ja sotilasleivän leipomisesta, sekä muonituksen järjestämisestä. Tämän lisäksi tehtävänä oli siirtolaisten tukitoiminta ja sotainvalidien tukemien, molempia näitä oli tosin tehty jo talvisodan aikana. Komennuksien määrä jatkosodan aikana kasvoi, mutta tarkkoja lukuja rintamalla komennuksella olleista ei lähteissä ole. Jäseniä liittyi vuonna 1941 sodan lisää, mutta ei niin paljoa kuin vuonna 1940. Seuraavan kerran määrä jäseniä liittyi vuonna 1943, vuoden 1944 liittyneistä ei ole tietoa. Jatkosodan aikana paikallisosaston jäsenmäärä joka tapauksessa nousi huippuunsa, hieman yli 70:neen. Tämä oli koko piirin suhteen huomattavan paljon, kun määrä suhteutetaan pitäjän väkiluukuun. Sukulaisuussuhteet olivat edelleen leimallisia uusille jäsenille, kuten ne olivat olleet koko paikallisosaston toiminnan ajan. Jatkosodan aikana sukulaisuussuhteet kuitenkin korostuivat entisestään, sillä mukana saattoi yhdestä perheestä olla kaikki naispuoliset sisarukset, jotka ikänsä puolesta pystyivät liittymään. Jatkosodan aikana yhteinen toiminta suojeluskunnan kanssa kasvoi, kun perustettiin yhteinen valistustoimikunta. Tyttöosaston toiminta jatkui sodan aikana, mutta se koostui nyt lähinnä aikuisten lottien auttamisesta, eli armeijan tukitoiminnasta. Ongelmana tyttöosaston toiminnalle vuonna 1943 mainitaan kunnollisen johdon puute, kun pitkäaikainen tyttötyön johtaja oli muuttanut pitäjästä. Mahdollisuudet tyttötyölle kuitenkin nähtiin hyväksi, sillä pitäjässä nähtiin olevan paljon potentiaalisia jäseniä. Toiminta päättyi syksyllä 1944 Ullavan suojeluskunnan ja lottien osalta järjestön lakkauttamiseen. Ennen lakkauttamista oli ilmeisesti saatu tieto toiminnan lopettamisesta, sillä järjestön omaisuutta oli alettu lahjoittamaan muille tahoille. Ullavan suojeluskunnille ja lotille oli koko niiden toimikauden leimallista jäsenistön väliset sukulaisuussuhteet. Taustaltaan useimmat jäsenistä olivat molemmissa paikallisosastoissa kotoisin maanviljelijäperheistä, jonka selittää pitäjän elinkeinorakenne. Lottiin liittyneille oli ominaista nuori ikä, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Lottien toiminnalle antoi leimansa vähävaraisuus ja koulutuksen puute, joka hankaloitti toimintaa. Paikalliselle suojeluskunnalle ja lottatoiminnalle oli yhteistä se, että se oli riippuvainen pitäjään ulkoapäin muuttavista henkilöistä tai henkilöistä, jotka muuten vaikuttivat ulkoapäin. Suojeluskunnan paikallispäälliköt olivat paikallisia, mutta aluejärjestelmän aluepäälliköt, jotka vastasivat sotilaallisesta koulutuksesta, eivät olleet paikallisia. Lottien paikallisosaston johto säilyi kokoajan syntyperäisillä ullavalaisilla, mutta kyläosastojen johtajat olivat Rahkosta lukuun ottamatta pitäjään muuttaneiden kansakoulunopettajien käsissä, jotka olivat toiminnan suhteen kantavana voimana. Suojeluskunnan suosio pitäjässä oli voimakasta vapaussodan huumassa 1919–1920 luvun vaihteessa, mutta laski pian tämän jälkeen, toiminnan keskittyessä pääasiassa Alikylälle. Toiminta näki uuden kukoistuksen 1920-luvun puolivälistä alkaen. Lähteiden vähyyden vuoksi toiminnasta on vaikea tehdä suurempia johtopäätöksiä, mutta lottien lähteisiin tukeutuen, toiminta on 1930-luvun lopulla ollut vähäistä. Lottien toiminta alkoi vähäisenä, mutta aktivoitui pula-ajasta huolimatta 1930 luvun alkupuolella. Kolmekymmentä luvun loppua kohden lottien toiminta näyttää olleen vähäistä, mutta sodan sytyttyä toiminta aktivoitui vetäen puoleensa huomattavasti uusia jäseniä. Alueellisesti lottien toiminta oli suosittua Alikylällä, josta se vähitellen 1929 levisi Kirkonkylälle, 1934 Haapalaan ja 1940 Rahkoseen. Ullavan lotat näkivät toimintansa koko toimikautensa ajan pienenä ja vähäisenä sekä yksipuolisena, mutta kuitenkin tärkeänä osana suurta kokonaisuutta. Edellytykset toiminnalle nähtiin periaatteessa olleen hyvät, sillä paikallisessa väestössä nähtiin paljon potentiaalia, mutta mukaan ei saatu niin paljon jäseniä kuin toivottiin.

Entre 1917 et 1944 à Paris, une colonie russe se constitue par immigration des réfugiés de la révolution bolchévique ayant suivi divers itinéraires dont la capitale française n'est souvent qu'une étape. Entre autres moyens d'intégration, une petite partie des Russes de Paris trouve dans la danse une activité professionnelle d'autant plus fructueuse que les Ballets Russes de Diaghilev ont contribué, depuis 1909, à faire connaître aux Parisiens le talent des danseurs russes. Pédagogues, directeurs de compagnie, interprètes, chorégraphes voire membres du ballet national français, les danseurs russes de Paris forment dans l'Entre-Deux-Guerres un véritable milieu socio-professionnel cohérent et de plus en plus influent dans l'art chorégraphique français. Les ballets des Théâtres Lyriques Nationaux notamment, pénétrés par l'élément russe dont le représentant le plus important est Serge Lifar, s'en trouvent profondément bouleversés et durablement réformés. Ce phénomène, inscrit dans un contexte d'augmentation sensible de l'immigration en France au début du XXème siècle, n'est pas sans provoquer d'importants blocages et des signes de fermeture tels que l'adoption d'un quota de danseurs étrangers dans les théâtres subventionnés La Seconde Guerre Mondiale et l'Occupation allemande ne marquent pas de véritable coup d'arrêt aux activités de ce milieu mais elles accélèrent un mouvement de dispersion amorcé dès la fin des années trente et dont les bénéficiaires sont le ballet monégasque et surtout le ballet américain.

Le but de cette these est d'etudier la signification du travail interdisciplinaire au sein du groupe de stijl, pour ainsi depasser la discussion dichotomique entre peinture et architecture, entre mondrian et van doesburg, voire entre ligne et couleur. La premiere partie est consacree a degager les concepts de base (relation spatiale, dynamisme des elements, "structuration" architectonique et "expression" picturale) afin d'apprecier la qualite constructive des premieres oeuvres des artistes du groupe (mondrian, van doesburg, van der leck, huszar et vantongerloo). La deuxieme partie se deroule en deux actes, consacres respectivement a mondrian et a van doesburg. Leur recherche plastique peut se resumer en trois categories : defintion des composants de chaque systeme (ligne de structure constructive et expressive, plan de couleur et plan du tableau chez mondrian : plan de couleur destructif et constructif dans l'espace a trois dimensions, lignes diagonales et parois de couleur constructives et expressives chez van doesburg) ; introduction des procedes de genese de l'espace plastique (structuration dynamique des lignes, balayage et vibration et leur coloration, et mise en valeur des plages de couleur chez mondrian ; mise en valeur de la simultaneite, emploi de la methode musico-mathematique chez van doesburg) ; adoption des nouvelles idees spatiales (auto-constructivite des lignes et des couleurs, solution de l'opposition forme?vide chez mondrian ; diagonalite spatiale de l'espace-temps chez van doesburg). La troisieme partie montre que ces deux systemes se croisent a partir de 1928, en renversant leurs strategies initiales et en echangeant leur polarite plastique (fusion des lignes et des couleurs chez mondrian, emploi dualiste des lignes et des couleurs chez van doesburg). Ce systeme diptyque s'unifie ainsi en tant qu'art plastique grace au concept de spatialite
The aim of this thesis is to study the signification of an interdisciplinary work of the group de stijl, thus to go beyond the dichotomic discussion between painting and architecture, between mondrian and van doesburg, even between line and color. Its first part is devoted to draw the basic concepts (spatial relation, dynamism of the elements, architectonic "structuration" and pictural "expression") in order to appreciate constructive quality of the first works of the artists of the group (mondrian, van doesburg, van der leck, huszar and vantongerloo). The second part develops in two acts, respectively given to mondrian and to van doesburg. Their plastic research can be summarize in three categories : definition of the components of each system (constructive and expressive structuring line, color-plan and canvas-plan in mondrian ; destructive and constructive color-plan in the three dimensional space, diagonal lines and the constructive and expressive color partitions in van doesburg) ; introduction of the plastic space generating process (the dynamic structuring of the lines, their sweeping, vibration and coloration, and valorization of colored area in mondrian : valorization of the simultaneity, the use of the musico-mathematic method in van doesburg), adoption of the new spatial ideas (auto-constructivity of the lines and of the colors, resolution of the opposition form void in mondrian ; the spatial diagonality of the space-time in van doesburg). The third part shaws that those two systems come to cross from 1928, in reversing their initial strategies and in changing their plastic polarity (the fusion of line and of color in mondrian, the dualistic use of line and color in van doesburg). This diptych system thus becomes unified in one

Plus de dix mille voyageurs français ont séjourné en Russie soviétique entre les deux guerres. A ces voyageurs volontaires s'ajoutent plusieurs dizaines de milliers de voyageurs "malgré eux" pendant les deux conflits mondiaux. Leur histoire est celle des débuts du tourisme et des relations politiques, industrielles, commerciales ou culturelles avec un pays neuf où tout voyage est politique. Les formes du voyage sont multiples mais le séjour est strictement encadré par des rituels destinés à mettre en valeur les progrès accomplis par le "paradis socialiste". Les touristes, les voyageurs individuels, même engagés, se préparent en lisant des guides et des récits de voyage, tandis que les militants sont soumis à une préparation plus orale qu'écrite. La réalité soviétique est peu conforme aux attentes des voyageurs "bourgeois". Les diplomates français eux aussi vivent difficilement ce séjour. Les délégations envoyées pour assister aux premiers congrès du Komintern cèdent le pas dans le milieu des années vingt à des "délégations ouvrières" utilisées comme des instruments de propagande ou de sélection des cadres communistes. Le voyage n'est cependant pas un instrument de conversion, pas plus qu'il ne provoque l'apostasie. Il ne fait que cristalliser des convictions préexistantes. L'apostasie intervient pendant les séjours, lorsque 1'éloignement de la France et le hiatus entre la réalité vécue et la "réalité dite" se font durement sentir. Pour gérer leurs doutes, les voyageurs font en effet l'apprentissage d'un discours sur l'URSS, véritable credo inculqué auparavant, pendant et après le voyage. Si les voyageurs sélectionnés font preuve d'une relative discipline à l'égard du Komintern, leur attachement (culturel et social) à la France est aussi révèlé par le voyage. En cela, le voyage est le difficile lieu d'apprentissage d'une "culture des camarades" plus soviétique que proprement russe.

Fils ainé d'un sculpteur de la statuaire bouddhique, Kotaro alla à l'étranger étudier la sculpture moderne dans sa jeunesse et vécut à Paris pendant environ un an. Grand admirateur de la culture française, il ne cessa d'en subir l'influence: de Rodin, il apprit l'esthétique de la vie; chez Verhaeren, il admira l'amour occidental; quant à Romain Rolland, il lui inspira l'idée de la complémentarité de l'occident et de l'orient. Tout en assimilant la culture française, il ressentit pourtant la nécessite de revaloriser sa propre culture. Il connut une crise d'identité, passa une période réactionnaire teintée de nationalisme, mais n'abandonna pas sa tentative de synthétiser l'orient et l'occident. La vie de Kotaro nous montre ainsi divers problèmes de la rencontre de deux cultures. En suivant son itinéraire, nous étudions le drame intérieur de cette âme déchirée, pour en dégager les pensées, en particulier sa conception de la nature et de l'éros.

Fils d'un banquier allemand et d'une mère issue de la noblesse irlandaise, Harry Kessler grandit à Paris, puis en Angleterre et en Allemagne. Il s'installe à Berlin où il fréquente l'avant-garde artistique et se passionne pour l'art moderne français tout en collaborant à la revue " Pan ". Un fabuleux héritage, légué par son père, lui permet de créer une collection d'art moderne d'une qualité exceptionnelle. Il vit entre Berlin, Londres et Paris où il fréquente les cercles néo-impressionnistes et symbolistes. De 1903 à 1906, Kessler, directeur du musée grand-ducal de Weimar, permet à ces groupes d'artistes non confirmés d'exposer leurs oeuvres. Lui même présente dans son domicile la plus grande partie de sa collection privée. Il favorise ainsi, avant la première guerre mondiale, la rencontre de l'avant-garde de la culture allemande et de la culture française ainsi que celle entre artistes, collectionneurs, marchands de tableaux, hommes de musée et hommes d'affaires. Kessler devient ainsi le meilleur imprésario de l'art français, en contradiction avec la politique officielle de Guillaume II. Lié d'amitié à un grand nombre d'artistes, ses visites lui permettent de suivre la production de ses protégés, parmi eux, en premier lieu, Auguste Rodin et Aristide Maillol. Certains passages de son journal et sa correspondance échangée avec des artistes français, éditée pour la première fois dans le cadre du présent travail, montrent l'importance du rôle d'intermédiaire culturel que joua Kessler entre 1895 et 1914 dans l'histoire de l'art franco-allemand et illustrent un chapitre intime de la complicité entre mécène et artiste.

Le Français Patrick Modiano (1945-), l’Allemand W.G. Sebald (1944-2001) et l’Autrichien Fred Wander (1917-2006) : trois écrivains de l’errance, affectés par l’absence des témoins, la disparition des traces et les lacunes du passé au sortir de la Seconde Guerre mondiale. Leurs oeuvres sont hantées par les blancs de la mémoire et les brisures identitaires : exilés contraints de quitter leur Heimat afin d’êtres sauvés du nazisme, ou bien exilés volontaires lorsqu’ils entreprennent des voyages identitaires, les personnages des trois auteurs sont construits de ruines, de pièces manquantes. Les trous de mémoire, les failles de l’être, les incertitudes et les dialogues avec le hors-texte (l’espace extérieur, l’Histoire passée, la mémoire de chacun, le lecteur, les oeuvres antérieures) constituent la matière même de l’écriture. Errant entre fiction et réalité, oscillant entre roman, (auto)biographie, roman de formation, rapport d’enquête et mémoires, Voyage de noces et Dora Bruder de Modiano, Les Émigrants et Austerlitz de Sebald, Hôtel Baalbek et Das gute Leben de Wander sont des récits hybrides qui entremêlent les voix, brouillent les pistes, rassemblent mémoire collective, individuelle et culturelle et semblent laisser le sens des textes (en termes de direction, voire de fin, et de signification) et leur transmission en suspens. L’errance investit dès lors l’identité et la mémoire des textes eux-mêmes et renouvelle la question de la tâche dulecteur après 1945
The French writer Patrick Modiano (1945-), the German writer W.G. Sebald (1944-2001) and the Austrian writer Fred Wander (1917-2006) consider the relationship between errance and literature after 1945: They are moved by the absence of the witnesses and the disparition of the past after World War II. Their books are haunted by memory lapses and identity disorder and they present a lot of trips accross worlds ; the characters of Modiano, Sebald and Wander are in exile or in transit, far away from their Heimat, and there are searching for missing peaces of their identity. The memory gaps and errors, the difficulty of being, the uncertainties and the dialogues with the out of text world (the space outside the text, the past History, the recall, the reader, the intertextuality and intermediality) compose the matter of writing. The books by the three writers, Honeymoon and Dora Bruder by Modiano, The Emigrants and Austerlitz by Sebald, Hôtel Baalbek and Das gute Leben by Wander, are wandering between fiction and reality and not corresponding the literary norms: are they novels,Bildungsromane, investigation reports, memoirs, or (auto)biographies? These hybrid and multi-level narratives combine voices, confuse the issue, collect the individual, collective and cultural memory and keep the meaning and the direction of the texts, so the narrative transmission, in suspense. The trope of errance leads also to the exploration of the identity and the memory of the texts themselves and the (re)consideration of the role of the reader after 1945

Cette thèse est une contribution à l'histoire institutionnelle de l'Eglise orthodoxe russe de 1917 à 1931. Elle s'attache aux conséquences pour l'Église russe de la Révolution de 1917, de la chute de la monarchie et de l'arrivée au pouvoir des Bolcheviks. L'importance du Concile Local de 1917-1918, qui a rétabli les tonnes canoniques et administratives de l'Église russe, est mise en lumière : le système synodal gouverné par un ober-procureur fut aboli et le patriarche Tikhon fut élu. Le Concile Local de 1917-1918 et le Patriarche Tikhon réagirent aux changements politiques dans le pays, en particulier après la Révolution d'Octobre entraînant des persécutions contre l'Église, l'arrestation du Patriarche Tikhon, et affectant la politique de l'Église russe après 1923. L'émigration ecclésiale, partie de Crimée, dans un premier temps vers la Turquie, fut à la source de l'organisation des tonnes administratives de l'Église russe à l'étranger en Serbie, notamment à travers le Concile de toute l'émigration ecclésiale de 1921 à Karlovci. L'émigration ecclésiale dut définir ses relations avec le Patriarcat de Moscou. Les hiérarques à l'étranger ne pensèrent d'abord à aucune rupture avec Moscou, mais la situation changea après le décès du Patriarche Tikhon en 1925. C'était une période de division à l'intérieur de l'Église russe à l'étranger mais aussi un temps où les relations normales avec Moscou devinrent impossibles. Le "Locum Tenens". Le Métropolite Pierre, était arrêté par les Bolcheviks et le Métropolite Serge, son remplaçant, était contraint de faire des concessions considérables en faveur du pouvoir soviétique. L'exigence du Métropolite Serge au clergé russe à l'étranger de donner un engagement de loyauté envers le pouvoir soviétique et sa Déclaration de 1927 provoquèrent des réactions négatives à l'étranger. Le Synode des évêques à l'étranger, présidé par le Métropolite Antoine, rompit ses relations avec Moscou en 1927 et le clergé du Métropolite Euloge intégra le Patriarcat de Constantinople en 1931. Les conséquences furent douloureuses pour 1e Patriarcat de Moscou car cette institution perdit toutes ses paroisses principales en Europe Occidentale
This thesis is a contribution to the institutional history of the Russian Orthodox Church from 1917 to 1931. It emphasizes how the Russian Church was affected by the Revolution of 1917, the fall of monarchy, and the rise to power of the Bolsheviks. The importance of the 1917-1918 Local Council, which has restored the canonical and administrative forms of the Russian Church, is underlined: the synodal system governed by an ober-prokuror was abolished and Patriarch Tikhon was elected. The 1917-1918 Local Council and Patriarch Tikhon reacted to political changes in the country, particularly after the October Revolution, causing persecutions against the Church, the arrest of Patriarch Tikhon, and affecting the policy of the Russian Church after 1923. The ecclesial emigration that had left Russia from Crimea, first to Turkey, instigated the organization of administrative forms of the Russian Church Abroad in Serbia, through the 1921 Council of ail ecclesial emigration in Karlovci. The ecclesial emigration had to define its relationships with the Moscow Patriarchate, The hierarchs abroad did not consider any break with Moscow at first, but the situation changed after the death of Patriarch Tikhon in 1925. It was a time of division within the Russian Church Abroad but also a time when normal relations with Moscow became impossible. The Locum Tenens, Metropolitan Peter, had been arrested by the Bolsheviks and Metropolitan Sergius, who replaced him, was forced to make significant concessions to the Soviet power. Metropolitan Sergius's demand to the Russian clergy abroad to give a commitment of loyalty to the Soviet regime in 1927 and its Declaration in 1927 provoked negative reactions abroad. The Synod of Bishops Abroad chaired by Metropolitan Anthony broke with Moscow in 1927, and the clergy of Metropolitan Eulogius joined the Patriarchate of Constantinople in 1931. The consequences were painful for the Moscow Patriarchate since this institution has lost all major parishes in Western Europe

This essay analyses the distinctive effects of Marxist-Leninist ideology and Communist practice on states ruled by Communist parties and states with non-Communist or ‘bourgeois’ regimes. Communist regimes assert that they are historically destined to triumph over ‘capitalist’ and ‘imperialist’ governments. From 1917 to 1944, the Soviet Union was the sole Communist-governed state. Since 1944 there have been multiple Communist-ruled states. Such states generally have formal state-to-state relations in addition to Communist party-to-party relations. Non-Communist-ruled states may have oppositional relations with domestic and foreign Communist parties as well as formal relations with the foreign ministries of Communist-led states. The Communist Party of the Soviet Union has claimed that its decisions bind all Communist parties, but it has also accepted the primacy of a global gathering of Communist parties. Disputes among Communist parties over doctrine and interests that are theoretically congruent raise questions about the coherence of the ideology. Forming a Communist world-state to suppress national rivalries could offer a solution, but at the cost of abandoning national state sovereignties and the autonomy of specific Communist parties.

Primele cercetări ale faunei insectelor în rezervația „Plaiul Fagului” au fost efectuate la începutul secolului XX de Miller și Zubovski (1917). În anii 40 ai aceluiaşi secol au fost aduse noi date despre fauna unor insecte în lucrările lui Ieniştea (1937-1938) şi Knekhtel, Panin (1944). În ultimii decenii pe teritoriul Rezervației au fost efectuate cercetări rezultatele cărora s-au soldat cu un articol (Derjanschi ș.a., 2006) și monografie (Doniţă ș.a., 2007). În diferite staţiuni ale rezervaţiei „Plaiul Fagului” au fost semnalate 139 specii de insecte din ordinul Heteroptera. Cele mai populate au fost luncile, lizierile şi poienile de pădure. În urma cercetărilor multianuale a fost elaborată o listă a speciilor de heteroptere prezente în fauna rezervației „Plaiul Fagului”. În această listă au fost incluse 168 specii, care aparțin la 121 genuri din 22 familii. Din această listă să specifică 77 specii noi pentru fauna Rezervației. Majoritatea speciilor de heteroptere înregistrate în rezervația „Plaiul Fagului” sunt caracteristice zonelor de centru și nord ale Republicii Moldova. Cele mai abundente și frecvente s-au dovedit a fi speciile fitofage din familia Miridae – Adelphocoris seticornis, Notostira erratica, Trigonotylus caelestialium, Chlamydatus pulicarius și Plagiognathus chrysanthemi.

As we observed in Chapter 4, from time immemorial, sexually transmitted diseases (STDs) have been a scourge of military personnel and of the wars in which they were deployed. So, in her excellent historical review, Venereal Diseases in the Major Armies and Navies of the World, Josephine Hinrichsen (1944, 1945a, 1945b) traces the military problem of female prostitution—and, by implication, the associated spread of STDs—to the great army camps of classical Greece and Rome. In more recent times, the Italian War of Charles VIII (1494–5) provides one of the most dramatic instances of the intersection of armies, STDs, and war—the pan-European dissemination of venereal syphilis by the disbanded mercenary troops of France, Germany, and Italy (see Sect. 2.3.3). Thereafter, epidemics of syphilis and other venereal diseases followed wave-like on wars in Europe and elsewhere (Prinzing, 1916: 18). In Sweden, the syphilis epidemics of 1762 and 1792 were sparked by military returnees from the Seven Years’ (1756–63) and the Russo-Swedish (1788–90) Wars. In the nineteenth century, the Russo-Turkish Wars (1806–12, 1828–9) contributed materially to the spread of the disease in the Balkans (Hinrichsen, 1944). Elsewhere, in World War II (1939–45), the high-level transmission of gonorrhoea, chancroid, and syphilis among Allied personnel in the Burma–India, Africa–Middle East, and Mediterranean Theatres provides a twentieth-century example of the war-related problem of STDs (Sternberg et al., 1960). As Berg (1984: 90) notes, the historical concern of the military wth STDs was eminently a practical one. Prior to the era of antibiotics (penicillin was first used in the military treatment of syphilis and gonorrhoea in 1943), STDs were associated with extended periods of hospital treatment with correspondingly high economic and medical manpower costs to the armed forces. Some impression of the dimensions of the STD problem for one army (US Army) and war (World War I) can be gained from Table 10.1. During a 21-month period of military engagement, April 1917–December 1918, three STDs (chancroid, gonorrhoea, and syphilis) accounted for over 6.8 million days of lost service in the US Army.

Inspirada nas comemorações do 100º aniversário (1917-2017) do CEFET/RJ, a presente pesquisa procurou fazer, neste rico manancial de história e tradição, um mergulho na história da construção. Tendo elegido o Pavilhão dos Cursos Técnicos de Construção Civil como sítio simultâneo de estudo e homenagem, dadas suas características originais ainda preservadas (1942 a 1944 - época da construção), abordam-se o contexto socioeconômico, técnico e cultural da época. Esta revisão bibliográfica serve de fundo para o entendimento das características observadas da edificação (seu estilo arquitetônico, suas dimensões e disposição de elementos construtivos). Além disto, subsidia a prospecção feita em parede preservada, através de uma janela de inspeção, o entendimento das técnicas construtivas empregadas, dos materiais de construção, das práticas e da transformação do conhecimento técnico-científico através do tempo. Conclui-se que os elementos vistoriados, passados cerca de 75 anos, ainda fornecem a devida solidez à construção e longevidade à Instituição.,