Academic literature on the topic 'Historian tutkimus'

Kuinka ulkomainen teknologia vaikuttaa maan teollistumiseen? Tätä kysymystä lähestytään ”teknologisen geopolitiikan” kautta tarkastelemalla näkemyksiä ja tulkintoja, joita suomalaiset tekniikan alan toimijat esittivät koskien Itä-Aasian suurvallan, Kiinan teknologiaa ja teollistumista. Artikkeli tutkii, kuinka keisarillista Kiinaa kuvattiin vuosina 1880–1912 Suomen ”teknisteollisen julkisuuden” keskeisellä foorumilla, suomalaisissa tekniikan alan aikakauslehdissä. Tämä artikkeli tuo uuden näkökulman Suomen tekniikan historian tutkimuskentälle kartoittamalla Suomen ja Kiinan suhdetta teknologian ja teollistumisen kautta. Se tarjoaa myös uuden tutkimusotteen digitaaliseen historiaan hyödyntämällä laadullista ja määrällistä haku- ja luentatapaa (”readsearch”) suomalaiseen tekniikan alan lehtiaineistoon. Tutkimus tuo esiin, kuinka kiinalainen teknologia ja teollisuus esiintyi lehdissä pääosin kahdella tavalla. Ensinnäkin teksteissä kuvattiin Kiinan varhaishistoriallista kehitystä ja perinteistä teknologiaa, mikä toimi ”nostalgisena” vastaparina tuoreimpien länsimaisten teollisten edistysaskeleiden kuvaukselle. Toiseksi käsiteltäessä uudempia aikakauden teknologioita lehtitekstien painopiste oli lännen vahvuuksissa, ja huomio kiinnitettiin Kiinan taloudellisen ja kaupallisen potentiaalin tai maan luonnonvarojen hyödyntämiseen. Artikkeli syventää tätä suurvaltapolitiikan näkökulmaa tarkastelemalla kahden suomalaisen insinöörin uraa läntisten siirtomaapyrkimysten palveluksessa ja valottaa siten aiemmin sivuun jääneitä, suomalaisia imperialistisia asenteita.

Suomen kansalliseepos Kalevala ilmestyi vuosina 1835 (Vanha Kalevala) ja 1849 (Uusi Kalevala). Se on yksi harvoja suomalaisen kirjallisuuden edustajia, joiden voidaan katsoa kuuluvan maailmankirjallisuuteen. Kalevala on Elias Lönnrotin (1802–1884) luomus, ja se on käännetty tähän päivään mennessä yli 60 kielelle. Kalevalan käännökset koostuvat runomuotoisten käännösten lisäksi erilaisista proosakäännöksistä, lyhennetyistä laitoksista sekä kokonaan tai osittain mukautetuista käännöksistä.
 
 Tämä artikkeli käsittelee Kalevalan ruotsinkielistä käännöshistoriaa, joka on jäänyt aiemmassa tutkimuksessa vähälle huomiolle. Tutkimustehtävämme on kahtalainen: laadimme kansalliseepoksen ruotsinkielisen käännöshistorian 1800-luvulta 2000-luvulle ja tarkastelemme käännösten sisältämiä peritekstejä ensisijaisesti kääntäjän näkökulmasta. Ajallinen kaari on näin ollen laaja, ja analyysissamme käännöshistoriallinen katsaus edeltää peritekstianalyysia. Kirjallisuus- ja käännöstieteessä peritekstillä tarkoitetaan tekstiä välittömästi ympäröivää tekstimateriaalia (Hosiaisluoma 2003). Selvitämme, mitä peritekstejä Kalevalan ruotsinnoshistoriasta löytyy ja mitä niiden avulla on mahdollista sanoa kääntäjien tekemistä valinnoista. Keskiöön nousevat muun muassa kysymykset kääntäjien strategiasta, intentiosta ja kohderyhmästä. Analysoimme peritekstejä kvalitatiivisen lähiluvun menetelmin ja saamme näin lisätietoa siitä, miten Kalevalaa on käännetty ruotsiksi eri aikakausina. Aineistomme koostuu sekä kirjamuodossa julkaistujen Kalevala-ruotsinnosten ensimmäisistä painoksista (12 kpl) että sanoma- ja aikakauslehdissä ilmestyneistä yksittäisistä runokäännöksistä (23 kpl) 1800-luvulta 2000-luvulle (ks. Laukkanen – Lönnroth 2018, jossa dokumentoimme myös joitakin Kalevalan julkaisemattomia ruotsinnoksia). Tutkimuksemme uutuusarvo on ennen kaikkea vanhemman sanoma- ja aikakauslehdistön hyödyntäminen Kalevalan käännöshistorian ja peritekstien näkökulmasta.
 
 Kalevalan kääntäjiä ja käännöksiä tutkineen E. N. Setälän (1909, 166) mukaan oli ”luonnollista, että ruotsi oli se kieli, jolle Kalevalaa ensinnä yritettiin kääntää, ja luonnollista myös, että kääntäjät olivat kaikki suomalaisia”. Käännöshistoriallista tutkimusta Kalevalan ruotsinnoksista ei Setälän toteamuksesta huolimatta kuitenkaan ilmaantunut. Kalevalan yleisen käännöshistorian kannalta keskeisiä julkaisuja ovat Setälän lisäksi Rauni Purasen The Kalevala abroad. Translations and Foreign-language Adaptations of the Kalevala (1985), Pertti Anttosen ja Matti Kuusen Kalevala-lipas (uusi laitos 1999) ja Petja Aarnipuun toimittama Kalevala maailmalla. Kalevalan käännösten kulttuurihistoria (2012). Artikkelimme perustuu siihen tutkimukseen, jonka teimme kootessamme Kalevalan ruotsinkielisten käännösten bibliografiaa vuosilta 1835–2018 (Laukkanen – Lönnroth 2018). Viimeisin Kalevalan käännöshistoriaa käsittelevä tutkimus on Kaisa Häkkisen artikkeli Matthias Alexander Castrénin Kalevalan ruotsinnoksesta (2019).
 
 Näkökulmamme on kulttuurihistoriallisesti kontekstualisoiva, mikä korostaa käännösten historian, kirjallisuushistorian ja kulttuurihistorian välistä vuorovaikutussuhdetta (esim. Riikonen 2007, 2010). Emme vertaile käännettyjä tekstejä keskenään, vaan nostamme esiin tekstejä, jotka osaltaan tuovat lisävalaistusta Kalevalan ruotsinkieliseen käännöshistoriaan. Esittelemme käännösten yhteydessä kääntäjiä ja kustantajia sekä analysoimme erityisesti kääntäjien esipuheita ja muita tekstejä, joissa he valottavat käännöstensä funktioita ja kohderyhmiä. Läheskään kaikissa käännöksissä ei kuitenkaan ole varsinaista esipuhetta, mutta niissä on usein esimerkiksi takakansiteksti, joka avaa käännöksen tarkoitusta lähinnä kustantamon näkökulmasta. Suojapaperit sen sijaan melkein poikkeuksetta kadonneet. Peritekstit kertovat kääntäjän näkemyksestä omaan käännöstyöhönsä sekä nivovat käännöksen osaksi omaa aikaansa ja kulttuurista kontekstiaan.

Numerossa 4/2019 pureudutaan matkakirjallisuuden tutkimuksen moninaiseen kenttään. Tutkimusala tarjoaa tärkeitä näkökulmia esimerkiksi siihen, miten subjektiivista kokemusta, tilaa ja paikkaa, identiteettejä, vierauden kohtaamista ja kulttuurista vuorovaikutusta voidaan esittää kirjallisuuden keinoin. Matkakirjallisuutta tutkittiin aiemmin paljolti historiallisena, maantieteellisenä ja antropologisena aineistona, mutta tutkimusalan vakiinnuttua huomiota on alettu kiinnittää myös matkakirjallisuuden poetiikkaan, muotoihin ja teemoihin. Tällä hetkellä aiheen kansainvälinen tutkimus on vilkasta, monipuolista ja tieteidenvälistä. Alan vakiintuneisuudesta kertovat muun muassa säännöllisesti ilmestyvät tieteelliset lehdet ja julkaisusarjat sekä yliopistollinen opetus ja kansainväliset konferenssit.
 Avaimen teemanumerossa esitellään tuoretta suomalaista matkakirjallisuuden tutkimusta. Numeron artikkelit ja katsaukset kattavat laajan valikoiman kielialueita ja historiallisia aikakausia. Huomio kiinnittyy muun muassa kuvallisuuteen, monikielisyyteen, tilan kysymyksiin, tosiperäisen esityksen ja fiktion suhteeseen sekä matkakirjallisuuden historiaan. Esiin nousevat myös kysymykset matkakirjallisten lajien määrittelystä. Missä määrin lajia määrittävät tietyt tekstin piirteet tai lukijan odotukset ja missä määrin taas yhteys matkan kokemukseen?
 Jos haluat tarjota artikkelia tai muuta kirjoitusta (essee, katsaus, kirja-arvio, konferenssiraportti tms.), ota yhteyttä teemanumeron päätoimittajiin.
 Lisätietoja numeron päätoimittajilta: Kai Mikkonen (kai.mikkonen@helsinki.fi), Ilona Lindh (ilona.lindh@helsinki.fi)

Helsingin yliopiston historian oppiaineessa alkoi syksyllä 2019 uusi perinne, vuosittainen Eino Jutikkala -luento. Ensimmäinen luento järjestettiin tiistaina 12.11.2019 ja puhujana oli FT Maiju Wuokko, joka on tutkinut erityisesti talouden politiikan välisiä kytköksiä 1900-luvun Suomessa. Ennen ja nyt julkaisee Wuokon luentotekstin ”Yhteiskunnallisen kehityksen johtavat voimat”.
 Syksyisin järjestettävän luennon tarkoituksena on muistuttaa Akateemikko Eino Jutikkalan (1907–2006) ja yleisemminkin aiempien historioitsijasukupolvien laajasta elämäntyöstä ja tuoda esiin nykyisten, eri uravaiheissa olevien tutkijoiden työtä historian parissa. Puhujaksi pyydetään vuoroin nuori väitellyt tutkija, vanhempi tutkija ja kansainvälinen tutkija. Syksyllä 2020 luennon pitää Oklahoman valtionyliopiston professori, historioitsija Jason Lavery.

Tieteenalojen rajojen ja identiteetin määrittely on jatkuva prosessi. Siihen eivät riitä tutkimuskohde
 ja alan vakiintuneet menetelmät, ei edes ansiokas historia. Tieteenala pysyy elävänä ainoastaan, jos sen
 ympärillä on vahva tiedeyhteisö, joka synnyttää uutta tutkimusta, kokee yhteenkuuluvuutta ja on valmis
 puolustamaan alansa olemassaolon oikeutusta.

Suomalaista puhekulttuuria on viimeisen kymmenen vuoden aikana tutkittu paljon viestinnän etnografisesta (ethnography of communication) näkökulmasta. Viestinnän etnografia on sosiaalis-konstruktionistinen lähestymistapa tai teoria viestinnän tutkimukseen, jossa ensisijaisena tavoitteena on kuvata ja tulkita puheyhteisöä ja viestinnän kulttuurisia piirteitä puheyhteisön jäsenten näkökulmasta. Artikkelissa esitellään viestinnän etnografian historiaa 1960-luvulta lähtien, avataan viestinnän etnografisen tutkimuksen sisältämiä käsityksiä viestinnästä ja kulttuurista, esitellään erityisesti suomalaisesta puhekulttuurista tehtyä viestinnän etnografista tutkimusta sekä kuvataan viestinnän etnografiaan kohdistettua kritiikkiä.

Artikkeli käsittelee naisten välisen ystävyyden konfliktien historiaa 1870-luvun loppupuolella kolmen Tammisaaren opettajaseminaarista valmistuneen, kansakouluopettajana työskennelleen ystävättären kirjeenvaihdon kautta. Tutkimus pureutuu sivistyneistön naisten ystävyyssuhteissa ilmenneisiin epäonnistumisiin ja erimielisyyksiin sekä tapoihin, joilla näitä kitkatilanteita pyrittiin neuvottelemaan. Keskushenkilöt Minna Forss o.s. Rancken (1848–1931), Maria Candolin o.s. Johansson (1849–1935) ja Alma Husberg (1850–1905) tutustuivat ja ystävystyivät yhteisten opintovuosiensa aikana opettajaseminaarissa. Ystävysten välille solmitut siteet joutuivat ensi kertaa koetukselle, kun vastavalmistuneet opettajat jättivät opinahjon turvan ja muuttivat opettamaan eri puolille Suomea. Yhdessäolon harvinaistuessa kirjeenvaihto muuttui oleellisimmaksi ystävyyden ylläpidon keinoksi. Maantieteellinen etäisyys ja kirjalliseen muotoon sidottu kommunikaatio toivat kuitenkin ystävyydelle monenlaisia uusia haasteita, joiden seurauksena entisten seminaarilaisten suhteet kriisiytyivät jo muutama vuosi työelämään astumisen jälkeen. Naiset saivat huomata, että ystävyydelle asetetut odotukset eivät aina kohdanneetkaan todellisuutta täysin vaivattomasti. Kommunikaation katkokset, väärinkäsitykset ja kuohuvat tunteet vaikeuttivat etäystävyyden navigointia ja johtivat lopulta jopa yksilön maailmankuvaa horjuttaviin pettymyksiin.

Eurovision laulukilpailua koskevaa tutkimusta on ilmestynyt melko runsaasti 2000-luvulla, mutta televisioestetiikkaan ja -tuotantoon liittyviä kysymyksiä on tutkimuksessa tarkasteltu vain vähän. Tässä artikkelissa tartun usein esitettyyn ajatukseen, että Eurovision laulukilpailussa korostuvat nykyisin entistä enemmän visuaalisuus ja spektaakkeli. Kysyn, miten euroviisukappaleiden audiovisuaalinen näytteillepano on kehittynyt ohjelman historian aikana ja millaiseksi tuotannon luonne on kehittynyt 2000-luvulla.Artikkelin pääasiallinen tutkimusaineisto koostuu ensinnäkin vuosien 1960, 1970, 1980, 1990 ja 2000 Eurovision laulukilpailuista, joita analysoimalla luon kuvan kilpailukappaleiden audiovisuaalisen esillepanon kehityksestä. Toiseksi käytän vuosien 2016–2019 Euroviisujen tuotantotietoja aineistona rakentaessani kuvaa laulukilpailun nykytuotannosta. Esitän, että euroviisuesityksille on aina pyritty rakentamaan kappaleen tyyliin sopiva visuaalinen ilme. Teknologinen kehitys ja kilpailun sääntömuutokset ovat kuitenkin mahdollistaneet entistä vaihtelevammat ja monimutkaisemmat esitykset. Suurimuotoisen tv-spektaakkelin rakentaminen edellyttää yhteistyötä eri maista tulevien ammattilaisten ja yritysten kesken, ja nykyiset Eurovision laulukilpailut ovatkin ylirajaisia tuotantoja. Samat televisioalan ammattilaiset ja yhtiöt osallistuvat kilpailun tuotantoon eri maissa. Lisäksi kansalliset delegaatiot palkkaavat ylirajaisesti työskenteleviä ammattilaisia suunnittelemaan kilpailuesityksiään. Eurovision laulukilpailun tuotantoon on myös muodostunut eräänlainen alueellinen hierarkia, jossa Pohjois-Eurooppa on johtavassa asemassa erityisesti Ruotsin television SVT:n ja ruotsalaisten ammattilaisten keskeisen roolin ansiosta.Avainsanat: Eurovision laulukilpailu, televisioestetiikka, televisiotuotanto, spektaakkeli, ylirajaisuus
 
 From a song contest to a show contest? The increasingly transnational production of television spectacle in the Eurovision Song ContestAlthough academic interest in the Eurovision Song Contest (ESC) has grown over the past two decades, research has only rarely focused on television aesthetics and television production. The article explores the common claim that the contemporary ESC places more and more emphasis on visual spectacle. The article asks, how has the audiovisual presentation of Eurovision entries developed over the course of the contest’s history, and how can we characterize the production of the contemporary ECS?The primary research material consists of, firstly, ESC broadcasts from 1960, 1970, 1980, 1990, and 2000. These are analysed to describe the historical development of the audiovisual presentation of Eurovision entries. Secondly, the article draws on production information for ESC 2016–2019 to gain an understanding of the scope of the contemporary production.The article argues that ESC producers have always aimed at creating visually varied performances that suit the style of each song. However, changes in technology and the contest’s rules have enabled increasingly complex performances. As a result, creating the contemporary ESC requires using creative and technical personnel across national borders, and many of the same television professionals and companies participate in the production year after year. Moreover, successful stage directors work transnationally, designing Eurovision performances for different countries. Thus, the ESC participates in a wider turn towards transnational production in European television culture. The transnational field of ESC production is not without hierarchies, as Northern Europe plays a central role in the development of the contest, thanks to strong input from Swedish television SVT and Swedish television professionals in particular.Keywords: Eurovision Song Contest, television aesthetics, television production, spectacle, transnational


 
 
 Tämä katsausartikkeli käsittelee suomalaista täydentävän ja vaihtoehtoisen lääkinnän tutkimusta. Käytämme siitä lyhennettä CAM-tutkimus (CAM eli Complementary and Alternative Medicine, täydentävä ja vaihtoehtoinen lääkintä). Artikkelin tavoitteena on selvittää, millaista CAM-tutkimusta Suomessa on tehty ja mihin tutkimus on kohdistunut. Tutkimusaineisto koostui CAM-hoitoja käsittelevistä 53 tutkimusartikkelista ja 12 väitöskirjasta ajanjaksolta 1980–2014. Aineisto haettiin kotimaisista ja ulkomaisista tietokannoista. Tutkimusmenetelmä oli sisällönanalyysi. CAM-tutkimusta tehtiin erityisesti 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Useimmiten tutkimukset tehtiin yliopistossa tai yhteistyössä yliopistojen kanssa. Valtaosa aineistomme julkaisuista käsitteli CAM-hoitoja kokonaisuutena erittelemättä eri hoitomuotoja toisistaan. CAM-hoidoiksi tutkimuksissa luettiin erilaisia terveyden ylläpitoon tai sairauden hoitoon tarkoitettuja yrttejä, rohdoksia, homeopaattisia ja antroposofisia lääkkeitä, ruokavaliohoitoja sekä kehomielihoitoja, joista useimmin mainittiin henkiparannus, akupunktio ja vyöhyketerapia. Erittelemme artikkelissa suomalaisen CAM-tutkimuksen luokittelun kansainvälistä luokittelua mukaillen seuraavasti: 1) CAM-hoitojen vaikuttavuuden ja käytettävyyden tutkimus, 2) CAM-hoitojen historian ja kansanperinteen tutkimus, 3) CAM-hoitojen käytön yleisyyden ja käyttäjäryhmien tutkimus, 4) hoitohenkilökunnan asenteiden ja suhtautumisen tutkimus. Lisäksi hahmottelimme viidennen – tosin Suomen kontekstissa hyvin vähäisen – luokan: CAM-ammattien tutkimus, tieteentutkimus ja hoitonäkemysten tutkimus. Suurin osa tutkimuksista kohdistui CAM-hoitojen käyttöön ja käyttäjätyyppeihin. Tulosten mukaan vähintään kolmannes aikuisista oli käyttänyt tai kokeillut jotakin CAM-hoitoa. Muita tutkimuskohteita olivat CAM-hoitojenvaikutukset, terveydenhuoltohenkilökunnan asenteet ja hoitojen historia. Vaikutustutkimuksista suurin osa kohdistui jäsenkorjaukseen, jolla todettiin olevan myönteisiä vaikutuksia. Lääkärien ja sairaanhoitajien CAM-asenteet osoittautuivat jakautuneiksi.
 
 

Abstract The purpose of this research is to describe and comprehend the planning and realization of the Finnish Nurse Education from 1945 to 1957. The historical perspective of Nurse Education is examined from the Health Administration perspective, which utilizes the Intellectual and Administrative history research tradition. The phenomenon of education is studied holistically at macro and micro levels. At macro level the organizing of State Administration and the work of the leading nurses in development analysis is based on various documentation. At micro level the analysis concentrates on research knowledge based on memories of the contemporaries, i.e. experiences and conceptions of teachers and students of Nurse Education. The source materials are interpreted qualitatively. This approach structures the change in foundation and contents of education as well as the general nation-wide educational principles and the sympathies and frailties of human nature of the leading nurses that influenced the education. The research results present the changes in Nurse Education structure and content from 1945 to 1957, and the occurred change. The projecting of Nurse Education was effected by administrative and educational instructions. It was greatly influenced by the so-called Nurse Elite, which adopted an international perspective to nurse education supported by the Rockefeller foundation. The goal-oriented realization of education resulted in increase in theoretical education, concentration on social evaluation and holistic approach in teaching. Practical realizations intensified student guidance and systematic teaching, and also student independence and vocational education were intensified. The results structure research knowledge of Nurse Education, and present the identity of the current Nurse Education and the foundation for further development<br>Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena on kuvailla ja ymmärtää sairaanhoitajien koulutuksen suunnittelua ja toteutusta Suomessa vuosina 1945 - 1957. Sairaanhoitajien koulutuksen historiankuvaa tarkastellaan terveyshallintotieteen näkökulmasta, jossa hyödynnetään aate- ja tapahtumahistoriallista tutkimusperinnettä. Koulutusta kokonaisuutena tutkitaan makro- ja mikrotasoilla. Makrotasolla analysoidaan erilaisten dokumenttien avulla valtionhallinnon organisointia sekä kehittämistoimintaa johtaneiden sairaanhoitajien työtä. Mikrotasolla analysoidaan aikalaisten muistitiedon avulla tuotettua tietoa eli opettajien ja sairaanhoitajaopiskelijoiden kokemuksia ja käsityksiä koulutuksesta. Lähdeaineiston tulkinnan perustana on aineistojen kvalitatiivinen lukutapa. Lukutapa auttaa ymmärtämään koulutuksen rakenteen ja sisällön muutoksen lisäksi myös koulukseen vaikuttaneiden kasvatusaatteiden ja sairaanhoitajien inhimillisen toiminnan merkitystä. Tutkimustuloksissa kuvaillaan sairaanhoitajien koulutuksen suunnittelua ja toteutusta vuosina 1945 - 1957 sekä siinä tapahtunutta muutosta. Suunnitteluun vaikuttivat sekä valtiohallinnolliset että kasvatusaatteelliset ohjeet. Sairaanhoitajien koulutuksen suunnittelua ohjasi erityisesti niin kutsuttu sairaanhoitajaeliitti, joka omaksui suunnitteluun Rockefeller-säätiön tukemana kansainvälisen ajattelun. Koulutuksen tavoitteellinen toteutus edisti sairaanhoidon opetusta siten, että teoriaopetus lisääntyi, yhteiskunnallinen painotus korostui ja opetuskokonaisuudet kehittyivät. Käytännöllisessä toteutuksessa tehostettiin opiskelijoiden ohjausta ja käytännön järjestelyjä sekä vahvistettiin opiskelijoiden itsenäisyyttä ja syvennettiin ammattikasvatusaatetta. Tutkimustulokset auttavat jäsentämään sairaanhoitajien koulutuksen tietoperustaa. Ne auttavat myös ymmärtämään nykyisen sairaanhoitajakoulutuksen identiteettiä ja ovat perusta sen edelleen kehittämiselle

Abstract This research explores the development of Finnish Medical Laboratory Technologists based on education given in Turku covering the years 1955–1990. The data is limited into three time periods: education lasting for one year 1955–1963, education lasting for two years 1964–1983 and education 1984–1990 based on the secondary school reform. The development of the Finnish medical laboratory technologist education was connected with development of medical and natural sciences and technology. The representatives of the medicine were of vital importance in influencing the beginning of this education. The swift from industrial to service society speeded the development. The duration of education was extended gradually from one year to four and half year education. Even in the beginning of this education the students selected into training should have at least the basic general secondary school education which was not the case with other health care staff . Especially in the beginning the students should have good health in working with health hazard environment and substances. A distinctive change took place in the relationship of cognitive and practical teaching. In the beginning the greatest part of the educational training was practical given in health laboratories and hospital wards. Gradually the cognitive teaching was transferred into the school classrooms. Also the practical training in the hospital decreased. In the beginning of the educational training took place in the different faculties and institutes of Turku University given by medical staff. Later the teaching was moved to the nursing and health care colleges and the authority to teach was given to the permanent health care staff. The decrease of the infectious diseases and the development of internal medicine and surgery reflected in the changes of the selection of laboratory investigations from the bacteriological research to the chemical research. The manual research methods developed to automatic research methods was seen with a delay in the medical technologist education. Also the quality control appeared surprisingly late in the educational training. The education and training of the laboratory technologists were attached to the education of nursing instead of technical sector of health education. The intensive increase of the social and behaviorial sciences was part of wider international development. This research adds knowledge to the planning of laboratory technologist education. The analysis of the earlier actions helps to reveal the far reaching influences of the different choices made before and to explain why the situation is what it is<br>Tiivistelmä Tutkimuksessa selvitettiin Suomessa toteutuneen laboratoriohoitajakoulutuksen kehittymistä Turussa tapahtuneen koulutuksen avulla. Tutkimus rajautui vuosille 1955–1990 ja jakautui ajallisesti kolmeen jaksoon: yksivuotiseen koulutukseen vuosina 1955–1963, kaksivuotiseen koulutukseen vuosina 1964–1983 ja keskiasteen koulunuudistukseen vuosina 1984–1990. Tutkimuksen tarkastelun kohteena oli: Mitkä tekijät johtivat laboratoriohoitaja-koulutuksen käynnistymiseen ja kehittymiseen? Miten opiskelijat valittiin? Miten tietopuolinen ja käytännöllinen opetus jakaantui? Minkälainen oli opettajien pätevyys? Minkälainen oli oppisisältö? Minkälaista tutkintonimikettä käytettiin? Laboratoriohoitajakoulutuksen kehittyminen oli yhteydessä lääketieteen, luonnontieteen ja teknologian kehittymiseen. Lääketieteen edustajat olivat keskeisiä vaikuttajia laboratoriohoitajakoulutuksen alkamiselle ja kehittymiselle. Teolliseen ja palveluyhteiskuntaan siirtyminen vauhdittivat kehitystä. Koulutus piteni asteittain yksivuotisesta neljä ja puolivuotiseksi. Koulutukseen valituilta opiskelijoilta vaadittiin jo alkuaikoina muista hoitohenkilöistä poik-keavasti vähintään keskikoulun oppimäärä. Suuri osa oli kuitenkin ylioppilaita. Koulutuksen alkuaikoina vaadittiin opiskelijoilta hyvää terveyttä tartuntavaarallisen ympäristön ja terveydelle haitallisten aineiden kanssa työskenneltäessä. Koulutuksen alkuaikoina suurin osa oli käytännöllistä opetusta terveydenhuoltoalan laboratorioissa ja vuodeosastoilla. Ajan kuluessa suhde muuttui selvästi koululla annattavan tietopuolisen opetuksen eduksi. Myös vuodeosastoharjoittelu väheni. Koulutuksen alkuaikoina tietopuolinen opetus tapahtui Turun yliopiston eri laitoksilla pääasiassa lääketieteilijöiden voimin. Myöhemmin koulutus siirtyi sairaanhoito- ja terveydenhuolto-oppilaitoksiin ja samalla vetovastuu siirtyi vakinaisille sairaanhoidon opettajille. Tartuntatautien väheneminen ja sisätautien ja kirurgian kehittyminen heijastuivat laboratorio-tutkimusvalikoiman muuttumiseen bakteriologian tutkimuksista kemiallisiin tutkimuksiin. Ihmisen elimistön tutkiminen kudos- ja elintasolta syveni solutasolle. Manuaalisten tutkimusmenetelmien kehittyminen automaatio-menetelmiksi näkyi viiveellä laboratoriohoitajien koulutuksessa. Samoin laboratorioissa voimakkaasti kehittyvä laaduntarkkailu tuli koulutukseen yllättävän myöhään. Laboratoriohoitajakoulutus määriteltiin hoitoalan koulutuksiin terveydenhuollon teknisen alan sijaan. Tämä määritteli hoidollisuutta korostavat raamit laboratoriohoitajakoulutukselle. Yhteiskunta- ja käyttäytymistieteiden voimakas lisääntyminen oli osa laajempaa kansainvälistä kehitystä. Opiskelijoita tuli kasvattaa myös ammatillisissa koulutuksissa yhteiskuntatietoisiksi, osallistuviksi ja sivistyneiksi kansalaisiksi ja perheenjäseniksi. Muiden maiden laboratoriohoitajakoulutukseen ne eivät kuitenkaan sisältyneet. Tämä tutkimus antaa lisää tietoa laboratoriohoitajakoulutuksen suunnitteluun. Aikaisemman toiminnan analysoiminen auttaa näkemään, minkälaiset, kauaskantoisetkin, vaikutukset erilaisilla valinnoilla on ollut, miksi ollaan siinä tilanteessa missä ollaan

Abstract The purpose of this study was to describe and understand the evolution of the content and characteristics of Finnish geriatric nursing from the 1930s till the 2000s. The research approach was based on three underlying assumptions: historicity, multi-level analysis and the dimensions of goals and actual practice. Historicity implied both a long-term analysis of the phenomenon and the use of historical methodology. Multi-level analysis implied that the phenomenon was analyzed at both a macro-level and a micro-level. The macrolevel consisted of the societal geriatric policies (level I). The micro-level was divided into functional environments comprising the municipal context (level II) and nursing organizations (level III) as well as the nursing practice (level IV). The focal aim in the multi-level analysis was to compare the goals (at levels I-III) to the actual practice (level IV). The underlying theoretical premises of the multi-level analysis consisted of system-oriented thinking, and the data were organized in terms of the guidance model. The evolution of geriatric nursing was analyzed on the basis of official documents at the level I, the municipal documents of three municipalities in northern Finland at the level II, the documents of geriatric nursing organizations in selected municipalities at the level III, and retrospective knowledge of nursing aids and assistants and practical nurses at the level IV. In addition to this, contemporary material as well as relevant literature, magazines and research findings were used to shed light on the historico-sociocultural context. The manner of reading applied was systematic interpretation, which allowed the macro- and micro-level information of geriatric nursing in different historical periods to be integrated into a comprehensible whole. The study highlighted the basic dimensions of both goals and actual practice. Using a theoretical societal frame of analysis, they were combined into the general guidelines of geriatric nursing: the retaining nursing of the activation stage (1930-1950), the collective nursing of the preliminary stage (1950-1970), the individual nursing of the revitalizing stage (1970-1990) and the balancing nursing of the renovative stage (1990-). The findings indicated that the evolution of geriatric nursing was shaped by the goal-oriented dimensions of the geriatric policies, the municipal organizations and the functional contexts of the nursing organizations as well as the nurses' role in the actual practice. The findings also indicated that the goals defined in geriatric policies were implemented in the actual nursing practice with some delay. The purpose of the study was to produce synthesizing basic nursing research. It thus opened up a new perspective into the research questions motivated by nursing science. The findings can also be utilized in efforts to understand the value and knowledge base of geriatric nursing and in nurse education. In order to be able to develop nursing further, it is important not to approach nursing as a separate phenomenon, but to integrate it into a wider historico-sociocultural analysis. The methodological solutions made here can also be applied to other nursing research<br>Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvailla ja ymmärtää suomalaisen vanhusten hoitotyön sisällön ja luonteen muotoutumista 1930-luvulta 2000-luvulle. Tutkimuksen tarkastelunäkökulmana oli kolme perusolettamusta: historiallisuus, monitasoisuus sekä tavoitteiden ja tosiasiallisen toiminnan ulottuvuudet. Historiallisuus viittasi sekä ilmiön tarkasteluun pitkällä aikavälillä että historialliseen tutkimusmenetelmään. Monitasoisuus liitti ilmiön tarkastelun makro- ja mikrotasoille. Makrotason muodosti yhteiskunnallinen vanhuspolitiikka (I-taso). Mikrotaso jakaantui kunnalliseen (II-taso) ja hoito-organisaatioiden (III-taso) muodostamiin toimintaympäristöihin sekä käytännön hoitotyöhön (IV-taso). Monitasotarkastelun lävistävänä näkökulmana oli heijastaa tavoitteellisia ulottuvuuksia (I-III-taso) käytännön tosiasialliseen toimintaan (IV-taso). Tutkimuksen väljänä monitasotarkastelua ohjaavana teoreettisena lähtökohtana oli systeemiajattelu ja jäsennyksenä toimi ohjausmalli. Vanhusten hoitotyön muotoutumista haettiin I-tasolla virallisten dokumenttien, II-tasolla kolmen pohjoissuomalaisen kunnan kunnallisten asiakirjojen, III-tasolla valittujen kuntien vanhusten hoito-organisaatioiden dokumenttien sekä IV-tasolla apu-, perus- ja lähihoitajien muistitiedon avulla. Tämän lisäksi ajan historiallis-sosiokulttuurisen kontekstin ymmärtämiseksi hyödynnettiin aikalaisaineiston ohella myös ilmiötä koskevaa kirjallisuutta, aikakauslehdistöä ja tutkimustietoa. Tutkimuksen luentatapana oli systematisoiva tulkinta, jonka avulla integroitiin makro- ja mikrotason tiedot vanhusten hoidosta eri aikakausilta yhteen ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Tutkimus tuotti sekä tavoitteellisten että tosiasiallisen toiminnan ulottuvuuksien peruslinjat. Näistä muodostettiin teoreettista yhteiskunnallista jäsennyskehystä hyödyntäen hoitotyön yleiset kehityslinjat: aktivointivaiheen säilyttävä hoitotyö (1930-1950), luonnosteluvaiheen kollektisoiva hoitotyö (1950-1970), elävöittämisvaiheen yksilöllinen hoitotyö (1970-1990) sekä uudentamisvaiheen tasapainoileva hoitotyö (1990-). Tutkimus osoitti, että hoitotyön muotoutumiseen vaikuttivat vanhuspolitiikan, kunnallisen ja hoito-organisaatioiden toimintaympäristöjen tavoitteelliset ulottuvuudet sekä hoitajan rooli tosiasiallisessa toiminnassa. Tuloksista kävi ilmi, että vanhuspolitiikan tavoitteet heijastuivat hoitotyön tosiasialliseen toimintaan viiveellä. Tutkimuksen ideana oli tuottaa kokoavaa hoitotieteellistä perustutkimusta. Tutkimus avasi siten uutta näkökulmaa hoitotieteen tieteenalasta nouseviin tutkimuskysymyksiin. Tuloksia voidaan hyödyntää myös vanhusten hoitotyön arvo- ja tietoperustan ymmärtämiseen sekä hoitotyön opetukseen. Hoitotyön edelleen kehittämisen kannalta on tärkeää, että hoitotyötä ei tarkastella vain yksittäisenä ilmiönä, vaan se liitetään laajempaan ajan historiallis-sosiokulttuuriseen tarkasteluun. Tutkimuksen menetelmällisiä ratkaisuja voidaan soveltaa myös muissa hoitotieteellisissä tutkimuksissa

Abstract Finnish male teacher has been viewed related to e.g. their low number, suspicions of criminal record and salary policy in the past years' teacher discussion. This educational-historical study examines Finnish male teachers' autobiographies and films on them by using narrative approach. The period in focus is the time of independence. Honest attitude towards life, an attempt to serve and please are reflected in the narratives of male teachers' autobiographies. Views on cooperation and voluntary work are emphasised in the narratives of older generation. Conflicts in working and private life increase in narratives describing the period after the war. All teacher generations mention the valuing of teachers' work but the meaning of valuing decreases towards the time of comprehensive school. Finnish school management has been remembered and investigated in the data based on both idyll and conflict. In so far as films are considered, the prevalence of conflict is significant. A mediated solution is often found for conflicts. Many films criticise school as a collective upbringing and educational community. Negative features of school are transferred to screen by many films. Based on the films, the teaching personnel seem to be divided. One group of teachers lean on to the strong institution in their use of power in educating and teaching whereas the other group of teachers presented by the films seem to understand the meaning of individual teaching and upbringing. Impression based on the watched films is that the values and aims of general school discussion are seen on the screen. At times, films also criticise school values. During the period in focus, model teaching has changed from Christianity-based model towards a pluralistic educator influenced by democracy. If films are studied based on their writers, a group of Finnish film directors seem to have a rather negative view on their male teachers. The role of female writers has also had an effect on the descriptions of males. However, the narratives of autobiographies do not strengthen the message conveyed from film texts, for there is no authority based drive towards teaching nor unreasonable keeping under discipline in teachers' narratives. In this study I investigated male teachers in historical context based on films and autobiographies. The general fading of role model and model teaching of male teachers after the war can be seen in the data. Teacher profession is becoming more and more women's profession in Finland. Current interpretation of equality regulations and salaries that are fallen behind strengthen this development. The meanings and hidden expectations set on male teachers in Finnish educational system are continuously transferred to women. Based on the data, it is possible to see the usefulness of male teacher in school. At the same time, many questionable practices that gender-based authority building can include, are seen. Male teacher in his profession has had to function under a strong obligation and control set by the society and the people using school services. This has often resulted in the forming of divided self concept. Teacher's private and working life have often been controversial<br>Tiivistelmä Viime vuosien opettajapuheessa suomalaista miesopettajaa on sivuttu muun muassa lukumääräisen vähyyden, rikostaustaepäilyjen ja palkkauspolitiikan yhteydessä. Tämä kasvatushistoriallinen tutkimus tarkastelee narratiivisessa kehyksessä suomalaisten miesopettajien omaelämäkertoja ja heitä esittäviä elokuvia. Tarkasteltava jakso on ollut maan itsenäisyyden aika. Miesopettajien omaelämäkertojen kerronnassa kuvastuvat rehellinen elämänasenne, pyrkimys palvella ja miellyttää. Vanhemmalla sukupolvella korostuvat näkemykset yhteistyöstä ja talkoohengestä. Sodan jälkeistä aikaa esittelevässä kerronnassa kasvavat ristiriidat työpaikoilla ja työn ulkopuolisessa elämässä. Kaikki opettajapolvet mainitsevat opettajan työn arvostuksesta, mutta arvostuksen merkitys vähenee peruskoulua kohden tultaessa. Suomalaista koulunpitoa on muisteltu ja tarkasteltu lähdeaineistossa niin idyllin kuin konfliktin perspektiivistä. Elokuvien osalta konfliktivoittoisuus on merkitsevää. Ristiriidoille löytyy usein soviteltu ratkaisu. Useat elokuvat kritisoivat koulua kollektiivisena kasvatus- ja koulutusyhteisönä. Koululaitoksen negatiiviset kaiut siirtyvät valkokankaalle monien elokuvajaksojen välityksellä. Opettajakunta näyttäisi elokuvien mukaan olevan kaksijakoista. Toiset tukeutuvat kasvattavassa ja opettavassa vallankäytössään vankkaan laitosinstituutioon. Toinen elokuvan näyttämä opettajaryhmä sen sijaan ymmärtää yksilöllisen opetus- ja kasvatustavan merkityksen. Katsotun elokuva-aineiston perusteella jää vaikutelma, että yleisen koulupuheen arvot ja tavoitteet näkyvät valkokankaalla. Välillä elokuva myös kritisoi koulun arvomaailmaa. Tarkasteltavalla ajanjaksolla esikuvallinen opettajuus on muuttunut kristillisyyden sävyttämästä esimerkistä kohti demokratian muovaamaa moniarvoista kasvattajaa. Mikäli elokuvaa tarkastellaan tekijälähtöisesti, on suomalaisen elokuvan ohjaajakunnalla melko negatiivinen näkemys miesopettajistaan. Naiskäsikirjoittajien kynän jälki on myös värittänyt mieskuvauksia. Omaelämäkertojen tekstit sen sijaan eivät elokuvatekstejä vahvista, sillä opettajien kerronnassa ei ole virkaintoista paloa opetustehtäviin eikä oppilaiden perusteetonta kurittamista. Tutkimuksessa tarkastelin miesopettajaa historiallisessa kontekstissa elokuvalähteitten ja omaelämäkertojen mukaan. Miesopettajien roolimalli- ja esikuvaopettajuuden yleinen himmeneminen sodan jälkeen näkyy lähteiden valossa. Opettajan ammatti on Suomessa yhä enenevästi naisten ammatti. Nykyhetken tasa-arvosäädösten tulkinta ja palkkauksen jälkeenjääneisyys varmistavat kehitystä. Merkitykset ja piilo-odotukset, joita miesopettajalle on suomalaisessa koulujärjestelmässä asetettu, siirtyvät enenevästi naiselle. Tutkimuslähteiden valossa on mahdollista nähdä miesopettajan tarpeellisuutta koulussa. Samalla on myös nähtävissä kyseenalaisia käytänteitä, joita sukupuolellinen auktoriteettimuodostus voi pitää sisällään. Miesopettaja ammatissaan on joutunut toimimaan yhteiskunnan ja koulupalveluita kuluttavan väestön vahvan velvoitteen ja kontrollin alaisena. Tämä on vaikuttanut usein kaksijakoisen minäkuvan muovautumiseen. Opettajan siviilielämä ja työelämä ovatkin usein olleet ristiriitaisia