Dissertations / Theses on the topic 'Hoitory'

Abstract The aim of the study was to describe and analyse access to care and factors relating to access to care theoretically and empirically. Access to care is a theoretical concept, analysed through waiting list lengths categorised by field of special health care. Public health services and related factors, access to care and the disparity between demand and supply are analysed within a theoretical framework. The study is divided into a theoretical and an empirical section. Access to care was studied through a mixed methods approach, based on a two-phase empiric material. The first phase is composed of focus group interviews (N=4). Interviewees were hospital district administrators and medical directors as well as chairpersons of the board and council or their representatives. The interviews were analysed by phenomenographic methods. The second phase is composed of waiting list data collected by THL (N=79) as well as population and prevalence data acquired from SOTKAnet (N=12) for 2008–2010. For 2009–2010, hospital district documents include financial statements (N=16), annual reports (N=23), annual statistics (N=6), personnel reports (N=21) and balance sheet books (N=6). The second phase were statistically analyzed. Results of the study on factors affecting access to care are divided into two themes: 1. challenges related to access to care from the hospital district’s perspective and 2. component factors of the realisation of access to care. Macro-level challenges related to access to care are legislation, politics, regulatory bodies, uniform grounds for non-urgent treatment, Current Care Guidelines recommendations and the connection between access to care, Current Care Guidelines recommendations, uniform grounds for non-urgent treatment, prioritisation and regulations. Meso-level challenges are operative decision-making and organisational operations models, resources, supply-based demand and the chain of treatment. Component factors of the realisation of access to care are the variance in waiting list lengths between different fields; the connection between waiting lists, the population and the hospital district; population size and its prevalence as well as resources and financial factors
Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ja analysoida hoitoon pääsyä ja siihen vaikuttavia tekijöitä teoreettisesti ja empiirisesti. Hoitoon pääsy on teoreettinen käsite, jota analysoidaan erikoisaloittaisten jonojen pituutena. Teoreettisessa viitekehyksessä tarkastellaan julkisen terveydenhuollon palveluja ja niihin vaikuttavia tekijöitä, hoitoon pääsyä sekä kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaa. Tutkimus jakautuu teoreettiseen ja empiiriseen osaan. Hoitoon pääsyä tutkittiin mixed methods -menetelmällä kaksivaiheisen empiirisen aineiston pohjalta. Ensimmäinen vaihe koostui fokusryhmähaastatteluista (N=4). Haastateltavina olivat SHP:n johtajat ja johtajaylilääkärit sekä SHP:n ky:n valtuuston ja hallituksen puheenjohtajat tai heidän edustajansa. Haastattelut analysoitiin fenomenografisen menetelmän mukaisesti. Toinen vaihe koostui THL:n erikoisaloittaisista jonotiedoista (N=79) ja SOTKAnetistä saaduista väestö- ja sairastavuustiedoista (N=12) vuosilta 2008–2010. Aineistona vuosilta 2009–2010 käytettiin myös SHP:n dokumentteja, joita olivat tilinpäätökset (N=16), vuosi-/toimintakertomukset (N=23), vuositilastot (N=6), henkilöstökertomukset (N=21) ja tasekirjat (N=6). Toinen vaihe analysoitiin tilastollisesti. Tutkimustulokset hoitoon pääsyyn vaikuttavista tekijöistä jakaantuivat kahteen teemaan: 1. hoitoon pääsyn haasteisiin SHP:n näkökulmasta sekä 2. hoitoon pääsyn toteutumisen osatekijöihin. Hoitoon pääsyn haasteita makrotasolla olivat lainsäädäntö, politiikka, STM, THL ja EOA merkityksellisinä tahoina, yhtenäiset kiireettömän hoidon perusteet, Käypä hoito -suositukset sekä hoitoon pääsyn, Käypä hoito -suositusten, yhtenäisten kiireettömän hoidon perusteiden sekä priorisoinnin ja sääntelyn yhteys. Mesotason haasteita olivat operatiivinen päätöksenteko ja organisatoriset toimintamallit, resurssit, tarjontalähtöinen kysyntä ja hoitoketju. Hoitoon pääsyn toteutumisen osatekijöitä ovat erikoisaloittaisten jonojen pituuden vaihtelu, jonojen yhteys väestöön ja SHP:iin, väestön määrä ja sen sairastavuus sekä resurssit ja taloudelliset tekijät

Abstract The aim of this study was to describe psychiatric nursing in a hospital environment and to produce a model of nursing based on patient initiatives. The study was qualitative and the method was grounded theory. The data were collected by observing psychiatric nursing in a hospital environment and by interviewing nurses, nursing students and psychiatric patients. The purpose of the study was to produce knowledge for psychiatric nursing practice and nursing research. The data were collected using theoretical sampling which means that the sample's size was not limited at the beginning of data collection, but was decided during data collection according to the saturation. These data were collected by interviewing (N = 52) nurses (n = 29), nursing students (n = 7) and psychiatric patients (n = 16) in a hospital environment and by observing different nursing situations (N = 10) on video. The data were analysed in the first phase by continuous comparative analysis. According to the result of the analysis the basic process or core category of psychiatric nursing is the patient's capability to manage in daily life in a hospital environment. The patient's ability, the assessment of the needs of psychiatric nursing, the planning of psychiatric nursing and the helping methods used were connected to the patient's capability to manage. In the practice of psychiatric nursing was found to consist of different kinds of nursing, which were called collaborative, educational and confirmatory psychiatric nursing. Collaborative psychiatric nursing facilitates patient initiatives and allows patient's responsible participation in his/her own care. Educational nursing is implemented according to the ideal model of nursing and the patient is a responsible recipient in his/her own care. Confirmatory nursing rests on an authoritarian model and the patient is a responsible recipient of care. In the second phase the data were analysed by deductive content analysis techniques. The theoretical framework consisted of the types of psychiatric nursing. According to the results of content analysis 13% the nurse' and patients' utterances illustrated collaborative type of nursing, 37% educational type, and 50% confirmatory psychiatric nursing. The nurses and patients descriptions of psychiatric nursing were similar in direction. Finally, on the grounds of empirical results of this study and earlier researches the model of patient initiatives in nursing in a hospital environment was formulated. The model serves as point of departure for further testing and developing the model for developing instrument for assessing and evaluating psychiatric nursing in practice.

Tiivistelmä. Keliakia on yksi yleisimmistä suoliston autoimmuunisairauksista. Sairaudelle on tyypillistä, että kehon oman immuunipuolustusjärjestelmän TH1 valkosolut reagoivat ravinnosta saatuun viljaproteiini gluteeniin aggressiivisesti. Immuunipuolustuksen reaktio saa aikaan voimakkaan tulehdusen ohutsuolen limakalvolla, joka johtaa suolinukan vaurioon. Tällä hetkellä keliakian oireita voi ehkäistä ainoastaan noudattamalla tiukkaa, elinikäistä gluteenitonta ruokavaliota, mutta suurin osa keliaakikoista olisi kiinnostunut hoitamaan sairauttaan lääkehoidon avulla. Lääkehoitoa keliakiaan pyritään etsimään eri lähtökohdista, kuten ehkäisemällä gluteenin imeytymistä suolistossa tai hyödyntämällä entsyymi- tai immunoterapiaa. Tässä tutkielmassa keskitytään kolmeen erilaiseen lääkeaineeseen; Larazotide Asetaatti, Netvax2 ja Latiglutenaasi. Kaikki kolme lääkeainetta olivat tutkielman alkaessa saavuttaneet tai vähintään aloittamassa lääketestauksen toisen vaiheen.

Tämän integroidun systemaattisen kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli kuvata, miten säärihaavapotilaat sitoutuvat hoitoon, ja niitä tekijöitä, jotka ovat yhteydessä hoitoon sitoutumiseen. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli analysoida ja tulkita tutkimusten tuloksia, arvioida sen olemassa olevan tiedon tasoa, joka koskee säärihaavapotilaan hoitoon sitoutumista, arvioida niitä tekijöitä, jotka ovat yhteydessä hoitoon sitoutumiseen, sekä antaa suuntaa tulevalle tutkimukselle. Integroidun systemaattisen kirjallisuuskatsauksen tiedonhaku tehtiin järjestelmällisesti Medline (ovid)-, Cinahl-, Cochrane database of systematic reviews (ovid)- ja Medic-tietokannoista sekä manuaalisesti vuosilta 2005–2013. Manuaalinen haku suoritettiin valitsemalla Web of Science -tietokannasta kymmenen ensimmäistä impact factor -arvon mukaisessa järjestyksessä olevaa kansainvälistä hoitotieteellistä julkaisua. Lisäksi mukaan valittiin kaksi kansallista hoitotieteellistä julkaisua, jotka kuuluivat kansallisen Julkaisufoorumi-luokituksen saaneisiin tieteellisiin lehtiin. Tutkimukseen valittujen alkuperäistutkimusten laatua arvioitiin mukailemalla laadullisia ja määrällisiä Joanna Briggs -instituutin laatimia kriittisen arvioinnin tarkistuslistoja. Analysoitavaksi aineistoksi muodostui 14 alkuperäisartikkelia. Laadullinen aineisto analysoitiin aineistolähtöisesti teemoittelemalla ja määrällisen aineiston tulokset taulukoitiin ja analysoitiin ja tutkimustulokset kuvattiin. Kirjallisuuskatsaus antaa kuvan siitä, miten säärihaavapotilaat sitoutuvat hoitoon, ja niistä tekijöistä, jotka ovat yhteydessä hoitoon sitoutumiseen. Säärihaavapotilaan hoitoon sitoutumiseen yhteydessä olevia potilaslähtöisiä tekijöitä olivat aikaisemmat kokemukset, hoito-ohjeiden noudattaminen, käyttäytyminen, luottamus hoitajaan ja itsenäisyys. Hoitohenkilökunnasta lähteviä tekijöitä olivat rohkaisumallit, hoidon haasteet ja tieto. Tämän integroidun systemaattisen kirjallisuuskatsauksen tuloksia voidaan hyödyntää säärihaavoja hoitavissa yksiköissä, alan koulutuksessa sekä tuettaessa säärihaavapotilaita hoitoon sitoutumisessa
The purpose of this integrated systematic literature review was to examine leg ulcer patient compliance and the factors associated with the patient compliance. The objective of this literature review was to analyze and interpret the earlier research results in more detail, to evaluate the quality of the existing knowledge concerning leg ulcer patients compliance and the factors associated with the patient compliance and to give suggestions for future research. The integrated systematic literature research was conducted systematically within the Medline (ovid), Cinahl, Cochrane database of systematic reviews (ovid) and Medic databases as well as manually from the years 2005–2013. The Web of Science database was searched manually by choosing the first ten international nursing science journals, which were ranked by the highest impact factor. In addition, two nationally published nursing science journals with Julkaisufoorumi-rankings were selected. The quality of the chosen journals was evaluated in accordance with the qualitative and quantitative critical appraisal checklists compiled by the Joanna Briggs Institute. Fourteen original journals formed the research data for analysis. Qualitative data was analyzed by thematic classification and the quantitative data was tabulated and analyzed by describing the research results. Integrated systematic literature review provides a picture of the leg ulcer patient compliance and of the factors associated with the patient compliance. These associated factors included patient-related factors such as previous experiences, treatment compliance, behavior, confidence in the nurse and independence. Factors related to nursing staff were encouragement models, therapy challenges and knowledge. The findings of this integrated systematic literature review can be used in units that provide therapy to leg ulcer patients’ as well as in health care education and in supporting leg ulcer patient compliance to therapy

Tiivistelmä. Pitkittynyt epilepsiakohtaus on hengenvaarallinen tila, jonka hoito suositusten mukaisesti on kolmiportaista. Kolmiportaisen hoidon toteutumiselle oman haasteensa tuo lääkkeiden heikko säilyvyys, jolloin sairaalan ulkopuolella potilaita hoitavat ensihoitolääkärit eivät voi noudattaa hoitosuosituksia. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten ensihoitolääkäreiden hoito sairaalan ulkopuolella vaikuttaa potilaiden hoitoon kokonaisuudessa Oulun yliopistollisen sairaalan alueella. Tutkimusryhmään kerättiin vuosilta 2011–2012 ensihoitolääkärin hoitamat potilaat, joiden luokse hätäkeskus oli lähettänyt ensihoitolääkärin pitkittyneen kouristuskohtauksen takia hälytyskoodilla 722B ja ensihoitolääkäri oli saattanut potilaan Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Lisäksi huomioitiin muutamat verrokkiryhmästä löytyneet aluesairaalasta lääkärin saattamina yliopistolliseen sairaalaan saapuneet potilaat. Kokonaisuudessaan tutkimusryhmään päätyi 30 lääkärin saattamaa potilasta. Verrokkiryhmä koostui Oulun yliopistollisen sairaalan ensiapupoliklinikalla vuonna 2012 hoidetuista potilaista, joiden diagnoosiksi oli todettu ICD-10 järjestelmän mukaan G41 epileptinen sarjakohtaus. Verrokkiryhmään ei hyväksytty potilaita, jotka olivat tulleet sairaalaan lääkärin saattamina. Verrokkiryhmään päätyi 19 potilasta. Lapset rajattiin kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimus on taannehtiva tapaus-verrokkitutkimus. Tärkeimpänä tutkimustuloksena todettiin ensihoitolääkärien hoitamilla potilailla vähemmän uusiutuneita kohtauksia. Lisäksi ensihoitolääkärin intuboimat potilaat saivat todennäköisemmin keuhkokuumeen kuin sairaalassa intuboidut. Sairaalassa intuboiduilla potilailla oli pitempi kokonaishoitoaika kuin ensihoitolääkärin intuboimilla tai ilman intubaatiota hoidetuilla potilailla.

Abstract The Act on the Status and Rights of patients (1993) enabled a change in the patient’s status from being a passive object of medical treatment to being an active and equal subject with a right of self-determination. According to the Act a patient has a right to show his dissatisfaction with the received care and treatment with a complaint. The aim of the first part of the study was to clarify the workings of patient feedback and complaint systems as well as the position of the health care professionals with whom patients had been dissatisfied with. The data was collected with a questionnaire from people in superior positions within the medical and nursing professions (n = 110). The aim for the second and third parts of this study was to find out about patients’ dissatisfaction with the medical care, nursing or treatment they received from a health care professional. Data for the second part of the study was collected from readers’ letters in newspapers during 2012 (n = 127), while the data for the third part was gathered from patients’ complaints during 1993-2012 (n = 956). The data for parts were analyzed by means of inductive content analysis. The results from the questionnaire show that a complaint is a negative thing. Sorting out of the facts concerning the matter and answering the complaint are felt to be slow and complicated. Patient feedback is seen as a more natural alternative to a complaint from the viewpoints of the patient, the health care professional and the working community. Dissatisfaction expressed by a patient is also a defeat for a health care professional. There is a lot of dissatisfaction with care and treatment in the readers’ letters concerning health care. To a great extent, it deals with access to health care, with the abilities of health care professionals and with general treatment. The amount of complaints increased significantly between years 1993–2012. However, the amount was small when compared to the number of patients then in health care. The complaints were mostly made by patients themselves. The main sources for dissatisfaction with health care are gaining access to health care, the professional abilities of health care staff as well as guidance and getting advice. Dissatisfaction with treatment is expressed as experiences of having been dominated or subjected to mental violence. Dissatisfaction with the health care organization is rare in all parts of the study. The experienced care is more significant than the environment. The content of complaints has not been studied before. The knowledge gained by this study can be utilized when developing the statutes on the complaints and feedback systems. The study also gives new insight into developing patient encounters as well as nursing and well-being at work
Tiivistelmä Potilaslaki (1993) mahdollisti, että potilaan asema muuttui passiivisesta hoidon kohteena olevasta objektista aktiiviseksi ja tasa-arvoiseksi toimijaksi. Potilaslain mukaan potilaalla on oikeus osoittaa tyytymättömyytensä saamansa hoitoon ja kohteluun muistutuksen avulla. Ensimmäisen osastutkimuksen tarkoituksena oli selvittää potilaspalaute- ja muistutusjärjestelmiä sekä potilaan tyytymättömyyden kohteeksi joutuneen terveydenhuollon ammattihenkilökunnan asemaa. Aineisto kerättiin kyselyllä hoitotyön ja lääketieteen esimiehiltä (n = 110). Toisen ja kolmannen osatutkimuksen tarkoituksena oli selvittää potilaan kokemaa tyytymättömyyttä terveydenhuollon ammattihenkilön harjoittamaan terveyden- ja sairaanhoitoon tai siihen liittyvään kohteluun. Toisen osatutkimuksen aineisto kerättiin yleisönosaston mielipidekirjoituksista vuoden 2012 ajalta (n = 127) ja kolmannen osatutkimuksen aineisto muistutuksista vuosilta 1993–2012 (n = 956). Osatutkimusten aineistot analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysillä. Kyselyn tulosten mukaan muistutus on luonteeltaan kielteinen. Siihen liittyvien asioiden selvittely ja vastauksen laadinta koetaan hitaaksi ja monimutkaiseksi. Potilaspalautetta pidetään potilaan, työntekijän ja työyhteisön kannalta muistutusta luontevampana vaihtoehtona. Potilaan ilmaisema tyytymättömyys on tappio myös terveydenhuollon ammattihenkilölle. Terveydenhuoltoa koskevissa mielipidekirjoituksissa esiintyy paljon tyytymättömyyttä hoitoon ja kohteluun. Se kohdistuu suurelta osin hoitoon pääsyyn liittyviin asioihin sekä henkilökunnan osaamiseen ja kohteluun. Muistutusten määrä kasvoi vuosina 1993–2012 merkittävästi. Silti niiden määrä on vähäinen verrattuna hoidossa olleiden potilaiden määrään. Muistutukset olivat enimmäkseen potilaiden itsensä tekemiä. Hoitoon liittyvää tyytymättömyyttä aiheuttavat erityisesti hoitoon pääsyyn, henkilökunnan osaamiseen sekä ohjaukseen ja neuvontaan liittyvät asiat. Kohteluun liittyvä tyytymättömyys ilmenee kokemuksena alistamisesta ja henkisestä väkivallasta. Organisaatioon liittyvä tyytymättömyys on kaikissa osatutkimuksissa vähäistä. Koettu huolenpito on ympäristöä merkityksellisempi. Muistutusten sisältöä ei ole aikaisemmin tutkittu. Tutkimusta voidaan hyödyntää muistutuksiin liittyvien säädöksien ja palautejärjestelmien kehittämisessä. Tutkimus antaa uutta tietoa myös potilaan kohtaamiseen sekä hoitotyön ja työhyvinvoinnin kehittämiseen

Tutkimuksen tarkoituksena oli määritellä ja kuvata palliatiivisen hoidon käsitettä kotiympäristössä. Tavoitteena oli selkiyttää palliatiivisen hoidon käsitettä kotiympäristössä. Tutkimuksen aineisto haettiin EBSCO Cinahl, Ovid Medline, Ovid PsykINFO, Medic ja Arkkinen sähköisistä tietokannoista. Hakusanoina käytettiin palliative care AND home (home care, home care services, home nursing), palliative nursing AND home, end of life care AND home, place of death (terminal care) AND home, palliati*, hoi*, kot*, saattoh*, hospice*. Valintakriteerinä oli, että tieteellisten julkaisujen artikkelit käsittelivät palliatiivista hoitoa kotiympäristössä. Tutkimukset rajattiin suomen- tai englanninkielisiin tutkimuksiin vuosilta 2009–2013 (current). Tutkimusten tuli käsitellä palliatiivista hoitoa kotona tutkimusaineiston esille tuomien näkökulmien kuvaamana. Tutkimusten laadunarvioinnin jälkeen mukaan valittiin 18 tutkimusta. Tutkimusaineistolle tehtiin induktiivinen sisällönanalyysi sekä Walker ja Avantin (1992) käsiteanalyysi tutkimustehtävien mukaisesti. Tutkimustulosten mukaan palliatiivinen hoito kotiympäristössä voidaan jakaa kuolevan potilaan, hänen omaishoitajansa, perheensä ja hoitohenkilökunnan tuomiin näkökulmiin. Palliatiivista hoitoa kotona edeltävät päätöksenteko siirtymisestä kotiin, kotihoidon aikana ja kuoleman jälkeen. Kuolevan potilaan fyysinen ja psykososiaalinen hyvinvointi tulee huomioida palliatiivisen kotihoidon yksilöllisessä suunnittelussa. Palveluiden järjestämisellä ja tarpeen arvioinnilla on keskeinen merkitys palliatiivisen kotihoidon onnistumisessa. Kuoleman kohtaaminen perheen yhteisenä kokemuksena omassa kodissa on palliatiivisen hoidon päämäärä. Kuoleva potilas, hänen omaishoitajansa ja perheensä ja hoitohenkilökunta ovat elämän loppuvaiheen hoidossa kotona keskeisessä asemassa. Palliatiivista hoitoa kotiympäristössä voidaan kutsua elämän loppuvaiheen hoidoksi kotona, joka perustuu potilaan toiveeseen saada kuolla omassa kodissaan. Palliatiivisen kotihoidon edellytyksenä ovat potilaan, perheen ja hoitohenkilökunnan välinen vuorovaikutus ja kokonaisvaltainen hoidon suunnittelu. Haasteellisen fyysisen ja psyykkisen hoitoympäristön huomioiminen vaatii osaamista ja oman arvomaailman selkiyttämistä. Saattohoidolla tarkoitetaan kuolevan potilaan viimeisiä hetkiä, johon hyvällä palliatiivisella kotihoidolla pyritään. Palliatiivinen, aktiivinen ja kokonaisvaltainen kotihoito on kuolevan potilaan saattamista saattohoitoon kotiympäristössä. Tutkimustulokset kertovat, että palliatiivisessa hoidossa kotona korostuu kokonaisvaltainen kuolevan potilaan elämän loppuvaiheen hoito
The purpose of this study was to identify and describe the concept of palliative care home environment. The aim was to clarify the concept of palliative care in the home environment. The research data were collected from EBSCO Cinahl, Ovid Medline, Ovid PsycINFO, Medic and Arkkinen electronic databases. The following search words were used: palliative care AND home (home care, home care services, home nursing), palliative nursing AND home, end of life care AND home, place of death (terminal care) AND home, palliati*, hoi*, kot*, saattoh*, hospice*. The studies that had been published as articles in academic journals and that dealt with the palliative care at home environment. The research was limited to studies conducted between the years 2009–2013 (current). The research material described the studies. After the methodological quality of the studies was appraised, 18 articles were included in the review. The data were analysed by inductive content analysis and as well as Walker & Avant’s (1992) concept analysis in accordance with the research tasks. The results showed that palliative care in the home environment could be divided into a dying patient, his family carers, their families and the nursing staff brought about by aspects. Palliative care in the home prior to making the transition to home, home care, during and after death. The dying patient’s physical and psychosocial well being should be considered palliative home care individual planning. Services for the organization and the need for assessment play a key role in the success of palliative home care. Facing death the family as a common experience in your own home is the goal of palliative care. A dying patient, his family carers and their families and medical staff are the life of the final stage of the treatment at home plays a key role. Palliative care in the home environment can be called the end of life care at home, based on the patient’s wish to die in their own homes. Palliative home care is a prerequisite for the patient, family, and the interaction between the medical staff and comprehensive treatment planning. Challenging physical and psychosocial care environment requires consideration of know-how and its own set of values clarification. Hospice care means a dying patient last moments with a good home palliative care seeks to achieve. Palliative care as active and comprehensive home care of the dying patient placed on palliative care in the home environment. The results indicate that the palliative care in the home emphasizes holistic life of a dying patient with end of life care

Parodontiitti on maailmanlaajuisesti erittäin yleinen sairaus. Jopa 50% maailman aikuisväestöstä kärsii parodontiitista, ja 11 % taudin vaikea-asteisesta muodosta. Vaikea-asteinen parodontiitti onkin ihmiskunnan kuudenneksi yleisin sairaus. Parodontiitin ehkäisyssä on paljon parantamisen varaa. Tauti aiheuttaa suurta haittaa yhteiskunnallisesti, oraalisesti ja systeemisesti. Perinteisesti on keskitytty korjaamaan taudin aiheuttamia vaurioita, ja huomio on kiinnittynyt lähinnä suuren hoidontarpeen potilaisiin. EFP:n (European Federation of Periodontology) mukaan olisi aiheellista lisätä painotusta parodontiitin ennaltaehkäisyyn. Ehkäisevän hoidon suunnitelma tulisi räätälöidä yksilöllisesti potilaan tarpeiden mukaan riskianalyysin ja diagnoosin perusteella. Suuressa mittakaavassa tulisi lisätä ihmisten tietoutta ienverenvuodosta varhaisena merkkinä parodontiitista. Lisäksi pitäisi saada hammaslääkärit mittaamaan ientaskut rutiinisti kaikilta potilailta. Suun terveydenhuollon henkilöstön tulisi aktiivisesti opastaa potilaita suun terveydenhoidossa ja parodontiitin ennaltaehkäisyssä. Toisaalta potilaalla on omahoidon välinein ja -tuottein vain rajalliset keinot hoitaa sairauttaan, ja on tärkeää, että potilaat pääsevät tehokkaaseen ehkäisevään hoitoon. Tämän syventävän tutkielman tavoitteena on koota uudistuneet ohjeet parodontiitin ennaltaehkäisemiseksi. Ohjeet on eritelty yksilön, suun terveydenhuollon tiimin ja julkisten viranomaisten tasoille. Työn käsittelyssä sivuutetaan peri-implantti mukosiitin ja peri-implantiitin ennaltaehkäisy, sekä tulehduskipulääkkeiden, antibioottien ja matala-annoksisen doksisykliinin käyttö hoitomuotona. Toteutan syventävän tutkielmani kirjallisuuskatsauksena.

Abstract The study is part of a project titled Self-motivated control of hypertension. The project is multidisciplinary, and the participants were from the Department of Nursing and Health Administration, University of Oulu, the Department of Internal Medicine, Oulu University Hospital, the health centers of the Liminka and Rantsila municipalities, Polar Electro Oy and The National Technology Agency (TEKES). The main purpose of the study was to evaluate the compliance and the blood pressure control of the intervention patients and the positive effect of the intervention on the compliance and the control of blood pressure. A further purpose was to develop a scale for measuring hypertensive patients' compliance and to test the reliability and validity of the scale. The intervention included the use of a multimedia-based computer program and a heart rate monitor, home measurements of blood pressure and two walking tests as a support of hypertension care. The study consisted of four phases. In the first phase, the patients in the intervention group (n = 21) were interviewed. The topics were: the patients' compliance and attitude towards hypertension and its care and the patients' attitude towards information technology and its use as a support of hypertension care. The material was analysed using the method of content analysis. In the second phase, the Compliance of Hypertensive Patients' Scale (= CHPS) was developed and its reliability and validity were assessed. Data were collected from five health centers (n = 103). Dimensionality was explored using principal component analysis and internal consistency was estimated according to a standard item analysis approach and Theta coefficient. Validity was assessed using face validity, content validity and criterion-related validity (through the use of concurrent validity). In the third phase, by using the CHPS, the compliance of the intervention (n = 14) and control patients (n = 21) was evaluated and the groups were compared. Data were analysed using Mann Whitney's U-test. The control of blood pressure of intervention (n = 16) and control (n = 18) groups was also evaluated and compared. Data were analysed using T-test. In the fourth phase, the patients were interviewed for an evaluation of how the intervention had improved their (n = 16) compliance. The material was analyzed using content analysis. The patients' attitude towards information technology as a support of hypertension care and their attitude towards hypertension and its care were more positive at the end than at the beginning of the intervention. The intervention improved the patients' compliance. They used less sodium (p = .014), exercised more effectively (p = .017) and needed fewer follow-up appointments with nurses than the patients in the control group. The most important part of the intervention consisted of the measurement of blood pressure at home, sending the readings to the health center and the use of a heart rate monitor to improve the effectiveness of exercise. The program illustrated and made more concrete the things connected with lifestyle. The patients who felt that hypertension was caused by stress did not find the setting of the goals and the use of the program meaningful. The variation of diastolic blood pressure at home was statistically almost significant (p = .057) at the end of the project and the blood pressure values were lower in the intervention group than in the control group. The blood pressure readings recorded at home were lower than the measurements recorded by the physician at the health center (SBP p = .000, DBP p = .003)
Tiivistelmä Tutkimus oli osa Omatoiminen verenpaineen hallinta -projektia (OVH-projekti). Projekti on monitieteinen, ja siihen ovat osallistuneet Oulun yliopiston hoitotieteen ja terveyshallinnon laitos, Oulun yliopistollisen sairaalan sisätautien klinikka, Limingan ja Rantsilan terveyskeskukset, Polar Electro Oy ja Tekes. Tutkimuksen päätarkoituksena oli arvioida interventioryhmän potilaiden hoitoon sitoutumista ja hoitotasapainoa sekä sitä, miten kyseinen interventio edisti hoitoon sitoutumista. Lisäksi tarkoituksena oli kehittää hoitoon sitoutumista arvioiva mittari ja testata sen luotettavuutta. Projektissa toteutettuun interventioon kuului kohonneen verenpaineen hoidon tueksi suunnitellun multimediapohjaisen tietokoneohjelman (OVH-ohjelma) ja sykemittarin käyttö, verenpaineen kotimittaukset sekä kaksi kävelytestiä. Tutkimus sisälsi neljä vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa interventioryhmän (n = 21) potilaat haastateltiin. Aiheina olivat potilaiden hoitoon sitoutuminen ja suhtautuminen kohonneeseen verenpaineeseen sekä suhtautuminen tietotekniikkaan ja sen käyttöön kohonneen verenpaineen hoidon tukena. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysillä. Toisessa vaiheessa kehitettiin hoitoon sitoutumista arvioiva mittari, jonka luotettavuutta testattiin viiden eri terveyskeskuksen verenpainepotilailla (n = 103). Luotettavuuden arvioinnissa käytettiin osioiden välisiä korrelaatiokertoimia, face-validiteettia, faktorianalyysiä, osioiden välisiä korjattuja korrelaatiokertoimia, theeta-arvoa ja Pearsonin tulomomenttikorrelaatiokerrointa. Kolmannessa vaiheessa arvioitiin ja verrattiin interventio- ja vertailuryhmän potilaiden hoitoon sitoutumista (n = 14, n = 21) kehitetyn mittarin avulla sekä hoitotasapainoa (n = 16, n = 18). Aineiston analyysissä käytettiin kuvailevia arvoja, Mann Whitneyn U-testiä ja T-testiä. Neljännessä vaiheessa arvioitiin haastattelujen avulla sitä, miten interventio edisti potilaiden (n = 16) hoitoon sitoutumista. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysillä. Potilaiden suhtautuminen tietotekniikkaan ja sen käyttöön kohonneen verenpaineen hoidon tukena sekä suhtautuminen kohonneeseen verenpaineeseen ja sen hoitoon oli intervention lopussa myönteisempää kuin sen alussa. Interventio edisti tutkittavien hoitoon sitoutumista. He käyttivät suolaa vähemmän (p = .014), liikkuivat tehokkaammin (p = .017) ja kävivät hoitajan vastaanotolla harvemmin (p = .000) kuin vertailuryhmän potilaat. Tärkeimmät intervention osa-alueet olivat verenpaineen mittaus kotona ja arvojen lähettäminen terveyskeskukseen sekä sykemittarin käyttö. Sykemittarin käyttö lisäsi liikunnan tehokkuutta. OVH-ohjelman käyttö havainnollisti ja konkretisoi elintapoihin liittyviä asioita. Potilaat, jotka pitivät stressiä kohonneen verenpaineen syynä, eivät kokeneet tavoitteiden asettamista eivätkä myöskään ohjelman käyttöä mielekkääksi. Interventioryhmän diastolisen verenpaineen muutos kotimittauksissa oli intervention lopussa tilastollisesti melkein merkitsevä (p = .057) ja verenpainearvot olivat matalammat kotimittauksissa kuin vertailuryhmän potilaiden arvot. Tutkittavien verenpainearvot olivat kotimittauksissa matalammat kuin lääkärin mittauksissa terveysasemalla (SVP p = .000, DVP p = .003)

Tiivistelmä. Tarkastelen kandidaatintutkielmassani dissosiaatiota mielenterveyden häiriöiden oireena ja dissosiaatiohäiriöissä. Tutkimuskysymykseni ovat miten dissosiaatio voidaan määritellä, miten dissosiaatiohäiriöt kehittyvät, millaisia erityispiirteitä liittyy lapsuuden dissosiaatioon, miten dissosiaatiohäiriöitä voidaan diagnosoida sekä miten dissosiaatiota voidaan hoitaa. Tutkielmani on systemaattinen kirjallisuuskatsaus, jonka perustana on aiempi aiheeseen liittyvä tutkimuskirjallisuus. Dissosiaatio voidaan määritellä persoonallisuuden integraation puutteeksi, joka on seurausta traumasta. Etenkin lapsuuden trauma voi olla liikaa psyyken käsittelykyvylle, josta seuraa trauman eriyttäminen muusta persoonallisuudesta. Ei ole olemassa selkeää selitystä sille, miksi eri dissosiaatiohäiriöt kehittyvät, mutta niiden oireet vaikuttavat laajasti yksilön toimintakykyyn ja kykyyn jäsentää ympäröivää todellisuutta ja omaa identiteettiä. Lapsuuden dissosiaatio kehittyy trauman seurauksena adaptiivisena toimintona, joka mahdollistaa lapsen selviämisen. Silloin kun lapsi ei voi välttyä traumaattiselta kokemukselta ja koska hän ei välttämättä osaa käsitellä sellaista sen kohdatessaan, dissosiaatio mahdollistaa traumaattisen kokemuksen unohtamisen tai eriyttämisen muista psyyken toiminnoista. Dissosiaatiohäiriöiden diagnosoimisessa tulee ottaa huomioon samankaltaisuudet monien eri mielenterveyden häiriöiden kanssa. Esimerkiksi epävakaan persoonallisuushäiriön, masennuksen ja skitsofrenian oireet ovat usein yhteneviä dissosiaatiohäiriöiden kanssa. Dissosiaatiohäiriöistä kärsivillä on suuri riski saada väärä diagnoosi. Dissosiaatiohäiriön oikea diagnoosi on kuitenkin erittäin tärkeä tekijä oikean hoidon saamisessa. Diagnosointimenetelminä toimivat kliininen haastattelu ja erilaiset seulontamenetelmät, joista yleisimpiä ovat itsearviointikyselyt. Dissosiaatiohäiriöt ovat yhteydessä itsetuhoiseen käyttäytymiseen ja korkeaan terveydenhuoltopalveluiden käyttöasteeseen. Dissosiaatiohäiriöistä kärsivät hyötyvät dissosiaatioon ja traumaan keskittyvästä psykoterapiasta, joka etenee vaiheittain turvallisuuden luomisesta ja oireiden vähentämisestä traumaattisten muistojen kohtaamiseen ja käsittelyyn ja lopulta keskittyen identiteetin integroimiseen sekä tulevaisuuteen suuntaamiseen.

Abstract The purpose of this three phase study was to investigate the effects of web-based patient education and social support provided by healthcare personnel on the adherence of glaucoma patients. The aim was to produce information for developing new, patient-centred education and social support methods to glaucoma patients. The aim of the first phase was to to describe the adherence of glaucoma patients and related factors. The data was collected with the ACDI measurement from adult glaucoma patients (n = 249) and was analysed by using basic and multiple variable methods. The aim of the second phase was to describe the views of adherent glaucoma patients on patient education and social support (n = 12). The data was collected by interviewing and the data was analysed with content analysis. The aim of the third phase was to study the effects of enhanced web-based patient-centred education and social support on the adherence of glaucoma patients. The test group (n = 34) received web-based patient education and social support intervention via e-mail. The control group (n = 51) received the traditional patient education and social support during the appointment. The effects of the patient education and social support were studied with self-reported ACDI instrument which was sent to both groups at baseline and follow ups (two and six months). The data was analyzed with basic statistical methods. Glaucoma patients were well-adherent to medical care (97%, n = 242) and to care (67%, n = 166). Patient education and social support from physicians and nurses (p < 0.001) and consequences of treatments (p = 0.003) were connected to care. Well-adherent patients described receiving patient education and social support from healthcare personnel and relatives. The focus of the patient education was the content, timing and methods of education. Social support emerged as emotional, informational and instrumental support or lack of support. Participants in both the test and the control groups showed improvement in their adherence. No statistically significant differences were found between the test and control group (p > 0.05). These results are useful in developing patient education and social support methods for glaucoma patients and other patients with chronic illness as well as in educating nurses and developing new patient-centred education and support methods
Tiivistelmä Tämän kolmivaiheisen tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää terveydenhuoltohenkilöstön tarjoaman internet-perusteisen ohjauksen ja sosiaalisen tuen vaikutusta glaukoomapotilaan hoitoon sitoutumisessa. Tavoitteena on tuottaa tietoa, jota voidaan hyödyntää kehitettäessä uusia, potilaslähtöisiä ohjaus- ja tukimenetelmiä glaukoomapotilaille. Ensimmäisessä vaiheessa selvitettiin, minkälaista on glaukoomapotilaan hoitoon sitoutuminen ja mitkä tekijät edistävät sitä. Aineisto kerättiin komplianssimittarilla (ACDI) glaukoomapotilailta (n = 249) ja analysoitiin tilastollisilla perus- ja monimuuttujamenetelmillä. Toisessa vaiheessa kuvailtiin hyvin hoitoonsa sitoutuneiden glaukoomapotilaiden käsityksiä saamastaan ohjauksesta ja tuesta (n = 12). Aineisto kerättiin haastattelemalla ja analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysillä. Kolmannessa vaiheessa tutkittiin tehostetun internet-perusteisen ja normaalin käytännön mukaisen potilasohjauksen ja sosiaalisen tuen vaikuttavuutta glaukoomapotilaiden hoitoon sitoutumisessa. Koeryhmä (n = 34) sai tehostetun ohjauksen ja sosiaalisen tuen sähköpostin välityksellä. Kontrolliryhmä (n = 51) sai normaalin käytännön mukaisen ohjauksen ja sosiaalisen tuen vastaanottokäyntien yhteydessä. Ohjauksen vaikuttavuutta tutkittiin komplianssimittarilla (ACDI), joka lähetettiin molemmille ryhmille tutkimuksen alussa sekä kahden ja kuuden kuukauden kuluttua. Aineisto analysoitiin tilastollisin perusmenetelmin. Glaukoomapotilaat olivat hyvin sitoutuneita lääkehoitoonsa (97 %, n = 242) sekä kohtalaisen hyvin hoitoonsa kokonaisuudessaan (67 %, n = 166). Hoitajien ja lääkäreiden tarjoama ohjaus ja sosiaalinen tuki (p < 0.001) sekä hoidon seuraukset (p = 0.003) edistivät hoitoon sitoutumista. Hyvin hoitoonsa sitoutuneet kuvasivat saaneensa ohjausta ja tukea terveydenhuoltohenkilöstöltä ja läheisiltään. Keskeistä ohjauksessa olivat oikea sisältö, ajoitus ja ohjausmenetelmät. Sosiaalinen tuki ilmeni emotionaalisena, tiedollisena ja konkreettisena tukena tai tuen puutteena. Potilaiden hoitoon sitoutuminen edistyi tehostetun ohjaus- ja tuki-intervention aikana sekä koe- että kontrolliryhmässä. Tilastollisesti merkitsevää eroa ei ollut (p > 0.05). Tuloksia voidaan hyödyntää suomalaisten glaukoomapotilaiden ja muiden pitkäaikaissairaiden hoitotyössä, hoitotyön opetuksessa sekä kehitettäessä uusia potilaslähtöisiä ohjaus- ja tukimenetelmiä

Nivelrikko on yleisin nivelessä todettu sairaus. Sen merkittävin oire on kipu, joka huonontaa toimintakykyä. Polven nivelrikon operatiivisia hoitovaihtoehtoja ovat tekonivelleikkaukset ja osteotomiat. Näistä hoitomuodoista tekonivelleikkaukset ovat selvästi enemmän käytettyjä. Polven nivelrikkoon käytetyissä osteotomiatekniikoissa sääriluu katkaistaan ja käännetään haluttuun asentoon, jolloin kuormitusta saadaan kevennettyä sairaalta nivelpinnalta. Osteotomioita on tehty pitkään, mutta erinäisistä syistä johtuen niiden suosio nivelrikon operatiivisena hoitomuotona on laskenut. Viime vuosikymmenen aikana tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet nivelrikon olevan hyvä hoitomuoto tietyssä potilasryhmässä. Alle 60-vuotiaat potilaat, joilla on sääriluun yläosan virheasennosta johtuva polven sisäsyrjän nivelrikko, ovat tutkimuksessamme käytetyn osteotomian ensisijaisia kandidaatteja. Tässä tutkimuksessa perehdyimme radiologisesta näkökulmasta OYS:in erva-alueella leikattuihin ostoetomiapotilaiden tuloksiin. Tutkimusaineisto koostuu 87 potilaasta, joille oli tehty säären yläosan valgisoiva osteotomialeikkaus. Potilaiden alaraajat röntgenkuvattiin ennen ja jälkeen leikkauksen, jonka jälkeen kuien radiologisia parametrejä verrattiin. Kuormitusakselin korjaamisessa onnistuttiin tutkimuksen potilailla kohtalaisen hyvin. Osassa tapauksista virheasennon korjaus jäi vajaaksi ja kolmessa tapauksessa korjaus oli ylimitoitettu. Muutamassa tapauksessa päädyttiin komplikaatioiden takia uusintaleikkaukseen. Polvilumpion laskeutumista suhteessa reisiluuhun todettiin osalla potilaista. Patellan laskeutuminen saattaa olla mahdollista välttää leikkausteknisellä muutoksella.

Abstract The aim was to describe the narratives unfolding in cooperative team meetings in acute psychiatric care. The cooperative team meeting is based on cooperative care, in which power and responsibility are shared between the participants. The participants in cooperative team meeting are the patient, her/his significant others and health care professionals. The aim of these meetings is defined based on the patient's need for care. The purpose of the study was to produce new knowledge about cooperative team meetings in psychiatric care. The results can be used to develop psychiatric care and the processes of learning and studying to nurse. The study approach was narrative, and it was focused on narratives in the cooperative team storytelling process. The data consisted of 11 videotaped cooperative team meeting in two acute psychiatric wards. The participants in each case consisted of a voluntary patient, his/her significant others, primary physicians, nurses and other experts. The research was a process. The spoken narratives in cooperative team meetings were approached using the methods of "Categorical-Content" reading and dialogue analysis based on a narrative approach. The unspoken narratives were unfolded using the QRS NVivo computer program and the "Holistic-Content" reading method. In the first phase, the silent narrative "shame" was found. In the second phase, the narratives "active" and "passive participation" based on cooperative care were found. In the third phase, the spoken and unspoken combined narrative "Shared-rhythm cooperation" was found. According to the results, the cooperative team meeting consisted of unspoken narratives. The cooperative team meeting was based on cooperative care if the participants defined and shared the topic of discussion and had eye contact and the authoritarian participant gave space for expression. The cooperative team meetings required open-ended and reasonable questions by the health care professionals. Furthermore, the interpretation was to be based on the patient's or the significant other's narratives and the meanings the events had had for them. The participants were able to introduce their narratives to the storytelling process if they had enough time. Shared understanding was possible if all participants' narratives were in interaction with each other. The cooperative team meeting was expert-initiative, if the storytelling was based on the professionals' narratives. The expert-initiative storytelling consisted of control, monologue, unreadable faces and immobility. The main goal was to elicit information of the patient, and the role of the patient and his/her significant others was to be a passive recipient
Tiivistelmä Tutkimuksessa kuvataan psykiatrisen yhteistyöneuvottelun keskustelussa rakentuvia kertomuksia. Yhteistyöneuvottelu perustuu yhteistoiminnallisen hoidon lähtökohtiin, jossa valta ja vastuu ovat jaettu siihen osallistuvien kesken. Siten yhteistyöneuvottelu on psykiatrisen potilaan, hänen määrittelemiensä läheisten ja hänen hoitoonsa osallistuvien asiantuntijoiden potilaan tilanteeseen perustuva tapaaminen. Tutkimuksessa on tuotettu uutta tietoa yhteistoiminnallisesta yhteistyöneuvottelusta psykiatrisessa hoidossa. Tulosten perustella voidaan kehittää hoitotyön käytäntöä ja koulutusta. Tutkimuksen lähestymistapa oli narratiivinen ja tutkimuksen kohteena oli yhteistyöneuvottelun kertomistilanteessa rakentuvat kertomukset. Tutkimusaineisto muodostui 11 videoidusta yhteistyöneuvottelusta kahdelta psykiatriselta akuuttiosastolta. Näihin yhteistyöneuvotteluihin osallistuvat olivat vapaaehtoisia potilaita, hänen nimeämiään läheisiä, lääkäreitä, hoitajia ja muita asiantuntijoita. Tutkimus eteni prosessina. Yhteistyöneuvottelun sanallisia kertomuksia rakennettiin narratiivisella "Categorical-Content" - ja dialogianalyysi lukutavoilla. Sanattomia kertomuksia rakennettiin QRS NVivo-tietokoneohjelmalla ja " Holistic-Content"- lukutavalla. Prosessin ensimmäisessä vaiheessa löydettiin yhteistyöneuvottelun kertomaton kertomus "häpeä". Prosessin toisessa vaiheessa rakentui yhteistoiminnallisuutta kuvaavat "aktiivinen-" ja "passiivinen osallistuja"- kertomukset. Kolmannessa vaiheessa rakentui sanallisen ja sanattoman kertomisen yhdistävä "jaettu rytminen yhteistyö"-kertomus. Tulosten mukaan psykiatrinen yhteistyöneuvottelu sisälsi kertomatonta kertomusta. Psykiatrinen yhteistyöneuvottelu oli yhteistoiminnallista, jos siihen osallistujat määrittelivät ja jakoivat yhteisen kertomisen kohteen, osallistujilla oli katsekontakti ja auktoriteetti antoi tasapuolisesti tilaa kaikille osallistujille. Yhteistoiminnallisuus edellytti asiantuntijoilta avoimia ja perusteltuja kysymyksiä. Lisäksi se edellytti, että asiantuntija vahvisti kertomisen seurauksena syntyvän tulkinnan potilaalta. Yhteistoiminnallinen hoito edellytti myös aikaa, jotta kaikki voivat tuoda näkökulmansa yhteisen kertomuksen rakentamiseen. Jaettu ymmärrys potilaan tilanteesta mahdollistui, jos kaikkien osallistujien kertomukset olivat vuorovaikutuksessa keskenään. Psykiatrinen yhteistyöneuvottelu oli asiantuntijalähtöistä, jos yhteistyöneuvottelun sisältöä rakennettiin asiantuntijoiden kertomuksista ja asiantuntijat pitäytyivät omissa kertomuksissaan. Asiantuntijalähtöinen kertominen sisälsi kontrollointia, monologia, ilmeettömyyttä ja eleettömyyttä. Asiantuntijalähtöisen kertomuksen pääpaino oli tietojen keruussa, tällöin potilaan ja hänen läheisensä tehtävänä oli tiedon antaminen

Tiivistelmä. Follikulaarinen lymfooma on toiseksi yleisin Non-Hodgkin lymfoomista ja viime vuosikymmenien aikana esiintyvyys on lisääntynyt. Tauti on lähtöisin itukeskuksien B-soluista ja sen luonteesta johtuen ennuste vaihtelee huomattavasti yksilöiden välillä. Vasta-aine rituksimabin käyttö kemoterapian kanssa on parantanut hoidon tuloksia. Sädehoidolla voidaan hoitaa paikallinen tauti, mutta laajalle levinnyttä tautia pidetään parantumattomana. Taudilla on ominaisuus uusiutua useasti. Tauti luokitellaan histologisesti kolmeen gradukseen, joista gradus 3 jaetaan vielä kahteen alaluokkaan, A ja B ja hoito vaihtelee sen mukaan. Diagnoosihetkellä esiintyy B-oireita osalla potilaista. Ennustetta voidaan arvioida useilla menetelmillä, joista tärkeimmät ovat Ann Arborin luokitus ja FLIPI-pisteytys. Levinneisyys määritetään Ann Arborin luokituksella. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää sekundaarimalignoomien esiintyvyyttä rituksimabihoidetuilla follikulaarista lymfoomaa sairastavilla potilailla. Tutkimukseen otettiin mukaan 108 potilasta, joilla oli diagnosoitu follikulaarinen lymfooma. Potilasaineisto sisältää vuodesta 2000 lähtien vuoden 2018 kesäkuun alkupuolelle asti hoitoa saaneet Turun yliopistollisessa keskussairaalassa. Potilaista kerättiin tietoja diagnooseista ja hoidoista. Sekundaarimalignoomia ilmaantui 14 (13,0 %) potilaalle ja elossaoloajan mediaani oli 12,0 vuotta. Sekundaarimalignoomien ilmaantuessa diagnoosipäivästä lähtien laskettuna elossaoloajan mediaani oli 14,1 vuotta ja taudista vapaanajan mediaani oli 3,0 vuotta. Toisen syövän kumulatiivinen ilmaantuvuus oli 5 vuotta hoitamisen aloittamisesta 12,1 % ja 10 vuoden kohdalla 24,5 %.

Tutkielma on systemaattinen kirjallisuuskatsaus, jonka aiheena on korjaava karieshoito lapsilla keskittyen lähinnä hoidossa käytettäviin materiaaleihin. Tutkimuksen lähteenä on tieteellinen lähdeaineisto. Haut on tehty avainsanoilla MEDLINESTA ja Pubmedistä. Korjaavaa hoitoa tarvitaan lähinnä karieksen takia, jota pyritään hallitsemaan ennaltaehkäisevästi, jotta korjaavalta hoidolta vältyttäisiin. Korjaavaa hoitoa kuitenkin tarvitaan, mikäli kariesvaurio on jo edennyt niin pitkälle, että on vaarana pulpan tulehtuminen. Amalgaami oli 1980-luvun lopulle asti paljon käytetty materiaali korjaavassa karieshoidossa ja on edelleenkin muualla kuin pohjoismaissa. 1980-luvulla tiedostettiin amalgaamin mahdollisia ympäristöhaittoja sen elohopeapitoisuudesta johtuen ja suositeltiin vaihtoehtoisia materiaaleja erityisesti lasten karieshoidossa. Tutkimusten perusteella täytteiden elinkaari on lyhentynyt samaan aikaan, kun amalgaamin käyttö on vaihtunut tekniikkasensitiivisempiin materiaaleihin. Toisaalta karies on edelleenkin yleistä lasten ja nuorten keskuudessa nykypäivän Suomessa, esim. 12-vuotiailla on keskimäärin 1,2 karieksen vaurioittamaa hammasta. Tavoite materiaalivalinnassa on, että täyte kestää maitohampaan elinkaaren loppuun saakka. Materiaalit kestävät hampaissa vähemmän aikaa potilailla, joiden kariesriski on suuri. Paikkojen kestävyyden tutkiminen on haasteellista; elinkaarianalyysiä on käytetty tähän tarkoitukseen muun muassa kohorttitutkimuksissa. Materiaalien valinnan suhteen ei ole olemassa yhtenäistä kansainvälistä käytäntöä. Suomessa käytetyimmät materiaalit maitohampaiden korjaavassa hoidossa ovat nykyisin lasi-ionomeeri, resiinivahvisteinen lasi-ionomeeri, kompomeeri ja vähäisessä määrin myös yhdistelmämuovi. Lasten pysyvien hampaiden korjaavassa hoidossa käytetään nykyisin lähinnä yhdistelmämuovia. Teräskruunut ovat tutkimusten mukaan erittäin kestäviä. Suomessa teräskruunuja käytetään kuitenkin vielä melko vähän. Korjaavan hoidon materiaali tulee valita joka kerta tilannekohtaisesti. Korjaavassa hoidossa materiaalivalintaa ohjaa lapsen ko-operaatio ja käyttöalue. Kompomeeri on suositeltava materiaali maitohampaaseen aina, mikäli lapsen yhteistyökyky on riittävä, jolloin työn tekninen suoritus on mahdollista toteuttaa hyvin. Tärkeintä on kuitenkin karieksen hallinta.

Tämä kandidaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena oli luoda yleiskatsaus muutamiin yleisimpiin vankien mielenterveyden häiriöihin, sekä vankilassa käytettävissä oleviin hoito- ja kuntoutusmuotoihin. Vankien päihdehäiriöitä on jo entuudestaan tutkittu laajalti, kun taas muiden häiriöiden tutkimus on jäänyt vähemmälle huomiolle, ja tämän takia päihdediagnoosit on jätetty tutkielman ulkopuolelle. Tutkimuksessa oli siis tarkoitus löytää vastaukset kysymyksiin: 1) Minkälaisista mielenterveyden häiriöistä vangit yleisimmin kärsivät päihdehäiriöiden lisäksi? 2) Millaisia keinoja vankilassa on käytettävissä mielenterveyden edistämiseen, häiriöiden hoitoon ja vankien kuntoutukseen? Mielenterveyden häiriöt ovat suomalaisessa vankilapopulaatiossa erittäin yleisiä, ja ne ovat yksi suurimmista hoidon tarpeen aiheuttajista vankilajärjestelmässä. Valtaosa vankien häiriöistä on erilaisia päihdehäiriöitä, mutta naisvangeilla häiriöiden kirjo on laajempi kuin miehillä. Päihdehäiriöiden jälkeen yleisimpiä häiriötyyppejä ovat persoonallisuushäiriöt, depressiiviset häiriöt ja ahdistuneisuushäiriöt. Yksittäisistä häiriöistä eniten esiintyi esimerkiksi epäsosiaalista persoonallisuutta, vakavaa masennusta ja paniikkihäiriötä. Myös monihäiriöisyys on yleistä, ja erityisesti alkoholismi ja epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö esiintyvät monesti yhtä aikaa. Koska mielenterveyden häiriöt ovat vankilassa yleisiä, voidaan ajatella, että valtaosa vankiloissa tehdystä mielenterveystyöstä on juuri häiriöiden hoitoa. Vankilalaitoksen suljettu luonne asettaa kuitenkin rajoituksia ja haasteita erilaisten interventioiden toteutukselle. Tarkasti ei tiedetä siitä, mikä oikeasti toimii mielenterveyden häiriöiden hoidossa vankilassa, mutta jotkin hoito- ja kuntoutusmuodot ovat osoittautuneet tehokkaiksi. Esimerkiksi dialektinen käyttäytymisterapia on rajoituksista huolimatta edistänyt epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien vankien selviytymistä. Erilaisten mielenterveyden häiriöiden hoitoon tähtäävien interventioiden lisäksi vankiloilla on käytössään erilaisia psykososiaalisia kuntoutusmuotoja, joista iso osa on haitallisiin ajatus- ja käyttäytymismalleihin vaikuttamaan tähtääviä, kognitiivis-behavioraalisia kuntoutusohjelmia, joiden tavoitteena on ehkäistä uusintarikollisuutta.

Munasarjojen endometrioosikystien eli endometrioomien operatiivinen poisto on kallis hoito. Silti hoidon vaikuttavuutta ei ole Oulun yliopistollisen keskussairaalan gynekologian vastuualueella tutkittu. Hoidolla voi olla sekä hedelmällisyyttä parantavia että heikentäviä vaikutuksia. Endometrioomien uusiminen leikkauksen jälkeen on yleinen ongelma ja saattaa johtaa toistuviin leikkauksiin. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää endometrioomien kirurgisen hoidon onnistuminen, hoitotulosten säilyminen seurannassa, uusintaleikkausten yleisyys ja hoidon vaikutus potilaiden lisääntymisterveyteen. Aineisto kerättiin ESKO-potilastietorekisteristä hakemalla munasarjamuutosten laparoskooppisen poiston toimenpidekoodilla ja munasarjan endometrioosin diagnoosinumerolla vuosina 2007–2009 endometrioomien operatiivisen poiston läpikäyneet potilaat. Tutkimusjoukkoon hyväksyttiin ne potilaat, joille tuona aikana suoritettiin ensimmäinen munasarjaan kohdistuva toimenpide endometrioomaepäilyn vuoksi. Lopullinen aineisto koostui niiden 57 potilaan sairauskertomuksista, joilla munasarjakasvain vahvistui leikkauksessa endometrioomaksi. Tavallisimmin leikattava potilas oli noin 29-vuotias kivuliaista kuukautisista kärsivä nainen, jolla oli vasemmassa munasarjassa halkaisijaltaan muutaman senttimetrin kokoinen yksittäinen endometriooma ja lisäksi pinnallista peritoneaalista endometrioosia. Tällaisen potilaan raskaaksi tulon mahdollisuus leikkauksen jälkeen oli kohtuullisen hyvä, mutta iän mukana ja endometrioomien ollessa molemminpuoliset raskauden todennäköisyys heikkeni tehokkaista lapsettomuushoidoista huolimatta. Endometriooman uusimista havaittiin noin kolmasosalla potilasta, ja kuudesosalle tehtiin vähintään yksi uusintaleikkaus.

Tiivistelmä. Tämän tutkielman ensisijaisena tarkoituksena on tuottaa tietoa akuutin divertikuliitin hoidosta Oulun Yliopistollisessa sairaalassa. Tarkoituksena on tarkastella potilaaseen kohdistuvien tutkimusten sekä esitietojen ennustavaa vaikutusta potilaan hoitolinjaan, hoitovasteeseen, hoitoaikoihin sekä uusintakäynteihin. Tutkielman 239 potilaan aineisto kerättiin takautuvasti OYS:n hoidonpäättöaineistosta ja ESKO-sairaskertomusjärjestelmästä ICD-10 diagnoosikoodeilla K57.2 ja K57.3. Tutkimuksessa tarkasteltiin retrospektiivisesti vuosina 2014–2015 akuutin divertikuliitin vuoksi hoidettuja potilaita. Tilastoanalyysissa potilaan perustietoja ja tehtyjä tutkimuksia verrattiin hoitoon ja sen tuloksiin. Hoidetuista 239 potilaasta komplisoituneen divertikuliitin sairasti 28 %. 10,5 % potilaista leikattiin ja radiologinen dreneeraus tehtiin 6,9%:lle potilaista. Divertikuliitin komplisoitumisen riskiä suurensivat koko vatsan palpaatioarkuus, viitearvoja matalampi plasman albumiini, kohonnut kreatiniini, suurentuneet leukosyyttiarvot, sekä suurentunut P-CRP. Komplisoitunut divertikuliitti, koko vatsan palpaatioarkuus, matala albumiini ja 200mmol/l ylittävä P-CRP -arvot puolestaan suurensivat leikkaushoidon todennäköisyyttä. Pitkittyneen hoitoajan (>5vrk) kanssa korreloivat potilaan korkea ikä, korkea perussairauksien määrä sekä matala albumiini. Leikkauskomplikaatioiden esiintymiselle ja uusintakäyntien todennäköisyydelle ei löytynyt ennustavia tekijöitä. 30 vuorokauden kokonaismortaliteetti oli 1,3 % ja Hincheyn III ja IV luokan potilailla 6,7 %.

Akuutti kolekystiitti hoidetaan joko leikkauksella tai antibiootein. Tämän retrospektiivisen tutkimuksen tarkoituksena oli verrata leikkauksella hoidettujen potilaiden kuolleisuutta, komplikaatioita ja hoitoaikaa ja antibiootein hoidettuihin potilaisiin. Aineistona oli Oulun yliopistollisessa sairaalassa 2008–2010 hoidetut akuuttia kolekystiittiä sairastaneet potilaat. Kunkin potilaan kohdalla kerättiin tietoja oireista, perussairauksista, laboratorio- ja kuvantamistutkimuksista, hoidosta ja hoitoajasta. Aineistosta tehtiin tilastollinen analyysi, jossa verrattiin operatiivisesti ja konservatiivisesti hoidettujen tuloksia. Tulokset: Operatiivisesti ja konservatiivisesti hoidettujen potilaiden kuolleisuudessa, komplikaatioiden esiintymisessä tai kokonaishoitoajan pituudessa ei ollut merkitsevää eroa. Sydän- ja verisuonisairaudet ja diabetes mellitus lisäsivät komplikaatioita, samoin kuuluminen 75–79-vuotiaiden ikäryhmään. Kuolleisuutta lisäsi jonkin komplikaation saaminen ja kuuluminen 75–79-vuotiaiden ikäryhmään. Operatiivisesti hoidetuista kuolleisuus oli suurempaa munuaissairautta sairastavilla. Operatiivisesti hoidetut tarvitsivat useammin tehohoitoa ja heidän tehohoitojaksonsa olivat pidempiä. Konservatiivisesti hoidetut tarvitsivat useampia sairaalahoitokertoja kuin operatiivisesti hoidetut.

Eteisvärinä on rytmihäiriö, jossa sydämen eteisten sähköinen toiminta on nopeaa ja järjestäytymätöntä. Eteisvärinä on pitkäkestoisista rytmihäiriöistä yleisin. Arvioiden mukaan länsimaissa sairaalapotilaista 4–5 % ja sisätautiklinikan potilaista 10–20 % sairastaa eteisvärinää. Merkittävin eteisvärinän yksittäinen riskitekijä on ikä. Yli 50-vuotiailla riski sairastua eteisvärinään kasvaa yli kaksinkertaiseksi jokaista kymmentä ikävuotta kohden. Rytmihäiriönä eteisvärinä itsessään on harvoin henkeä uhkaava. Eteisvärinään liittyy kuitenkin suuri aivoinfarktin riski. Eteisvärinän kuolleisuus liittyy olennaisesti juuri aivoinfarktiin, sekä liitännäissydänsairauksiin. Siksi sen tunnistaminen ja hoito on tärkeää. Akuutin eteisvärinäkohtauksen hoitona käytetään rytminsiirtoa, eli kardioversiota. Siinä pyritään palauttamaan sinusrytmi. Kardioversio voidaan suorittaa joko sähköisesti, tai lääkkeellisesti. OYS:n päivystyspoliklinikalla on käytössä tiivistetty ohjeistus akuutin eteisvärinäkohtauksen päivystyksellisestä lääkkeellisestä kardioversiosta. Ohjeistus on seitsemänkohtainen ja se noudattaa Käypä hoito -suositusta. Ohjeessa on lisäksi tiivistetyt muistiot OYS:ssa käytettävistä rytminsiirtolääkkeistä. Tässä tutkimuksessa pyritään selvittämään OYS:n ohjeen toimivuutta liittyen potilasvalinnan onnistumiseen hoitolinjoja mietittäessä. Tutkimuksessa käytiin läpi kaikki vuoden 2015 aikana OYS:ssa akuuteille eteisvärinäkohtauspotilaille suoritetut päivystykselliset kardioversiot. Kardioversioita oli kaikkiaan 495, joista sähköllä suoritettiin 255 ja lääkkeellisesti 240. Eniten käytetty lääke oli vernakalantti. Sähköisistä kardioversioista onnistui 93,7 % (n= 239) ja lääkkeellisistä 73,3 % (n= 73,3 %). Vernakalantilla tehtiin 234 kardioversiota, joista 73,1 % onnistui (n=171). Komplikaatioiden määrä oli vähäinen: sähköisissä kardioversioissa todettiin seitsemän komplikaatiota. Lääkkeellisissä kardiversioissa todettiin 14 komplikaatiota, jotka kaikki ilmenivät vernakalantin käytön yhteydessä. Näistä komplikaatiosta seitsemän liittyi vernakalantti-infuusiolle tyypilliseen eteislepatukseen. Todellisia komplikaatioita sähköiset ja lääkkeelliset kardioversiot yhteenlaskettuna oli 21, jolloin prosentuaalinen osuus oli vain 2,8 %. Lähes kaikki potilaat kotiutettiin kardioversion seuranta-ajan jälkeen, vain 29 tapauksessa päädyttiin osastohoitoon. Tulosten valossa OYS:n päivystyksellinen eteisvärinäkohtauspotilaan hoito-ohje on toimiva, ja se ohjaa tehokkaaseen ja turvalliseen hoitolinjan valintaan potilaskohtaisesti.

Abstract The aim of this study was to deepen the understanding of ageing nurses’ well-being at work. The study consists of the following phases: 1) a substantive theory of ageing hospital nurses’ well-being at work, 2) systematic literature review of nurses’ well-being at work, 3) developing a scale to measure ageing nurses’ well-being at work, 4) testing the substantive theory to serve as a theoretical model based on the survey study and 5) practical application of the theoretical model in Finnish hospitals. The substantive theory was created using Glaserian grounded theory methodology. The subjects of the study are nurses working at a university hospital, aged 45–55 years, with at least 10 years of hospital work experience and doing three-shift work in the specialities of internal medicine or surgery. The data (n = 21) analysed using constant comparison analysis consists of interviews, diaries and open data collection forms. Nurses’ well-being at work is investigated through a systematic literature review, consisted of data from 21 scientific original articles collected from international databases. A scale was developed based on the substantive theory whose validity and reliability was tested with the aid of survey data. The substantive theory was also tested using the scale and survey data. Survey data (n = 328) were collected from nurses born between the years 1948–1962 and working at hospitals all around Finland. Data were analysed using explorative factor analysis (principal component analysis). With the aid of a second survey data set (n = 285) the practical application of the theoretical model was studied in Finnish hospital organizations as seen in the work of ageing nurses. According to the theoretical model, the well-being at work of ageing nurses consists of nurse-nurse interaction, nurse-patient interaction and orientation towards nursing work. Nurse-nurse interaction consists of meaningfulness of work, helping, status at work, communality, freedom, working in pairs and being together. Nurse-patient interaction consists of patient satisfaction, well-conducted nursing and meeting and helping patients. Orientation towards nursing work includes provision of good care to patients, appreciation of nursing and putting the patient first. The theoretical model is well realized within the hospital organization: the strongest conflict can be seen in relation to the importance of well-conducted nursing and its quite poor realization in Finnish hospitals. The results of this study emphasize in a new way the key significance of reciprocity, dignity and respect to nurses’ well-being at work. The knowledge generated in this study can be exploited when promoting well-being at work of ageing nurses in responding to the challenges at both individual and organizational level. The results of this study can be utilized in nursing work, nursing leadership and education and in research related to well-being at work
Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena on syventää ymmärrystä ikääntyvien sairaanhoitajien työhyvinvoinnista. Tutkimus rakentuu seuraavista vaiheista: 1) substantiivinen teoria ikääntyvien sairaanhoitajien työhyvinvoinnista, 2) systemaattinen kirjallisuuskatsaus hoitajien työhyvinvoinnista, 3) ikääntyvien sairaanhoitajien työhyvinvointia mittaavan mittarin kehittäminen, 4) substantiivisen teorian testaaminen teoreettiseksi malliksi empiirisen aineiston avulla ja 5) teoreettisen mallin toteutuminen suomalaisissa sairaaloissa. Substantiivinen teoria on luotu glaserilaisen grounded theory -metodologian avulla. Tutkimuksen kohteena ovat yliopistosairaalan sisätautien ja kirurgian klinikan 45–55-vuotiaat, yli 10 vuoden työkokemuksen omaavat ja kolmivuorotyötä tekevät sairaanhoitajat. Jatkuvan vertailun analyysilla analysoitu aineisto (n = 21) koostuu haastatteluista, päiväkirjoista ja avoimista tiedonkeruulomakkeista. Hoitajien työhyvinvointia on tarkasteltu systemaattisen kirjallisuuskatsauksen avulla, jonka aineisto koostui 21 kansainvälisestä tietokannoista kerätystä tieteellisestä alkuperäisjulkaisusta. Substantiivisen teorian perusteella on kehitetty mittari, jonka luotettavuutta testattiin empiirisen aineiston avulla. Mittarin ja kyselyaineiston avulla myös testattiin substantiivista teoriaa. Aineisto (n = 328) kerättiin vuosina 1948–1962 syntyneiltä ja eri puolella Suomea sairaaloissa työskenteleviltä sairaanhoitajilta. Aineisto analysoitiin eksploratiivisella faktorianalyysilla (pääkomponenttianalyysi). Toisen empiirisen kyselyaineiston (n = 285) avulla tarkasteltiin teoreettisen mallin toteutumista suomalaisissa sairaalaorganisaatioissa ikääntyvien sairaanhoitajien työssä. Teoreettisen mallin mukaan ikääntyvien sairaanhoitajien työhyvinvointi rakentuu hoitajavastavuoroisuudesta, potilasvastavuoroisuudesta ja hoitajien työn asenneperustasta. Hoitajavastavuoroisuus koostuu työn mielekkyydestä, auttamisesta, asemasta työssä, yhteisöllisyydestä, vapaudesta, parityöstä ja yhdessäolosta. Potilasvastavuoroisuus rakentuu potilaiden tyytyväisyydestä, hyvin tehdystä hoitotyöstä sekä potilaiden kohtaamisesta ja auttamisesta. Sairaanhoitajien työn asenneperusta sisältää potilaan hyvän hoitamisen, hoitajuuden arvostamisen ja potilaan ensisijaistamisen. Teoreettinen malli toteutuu sairaalaorganisaatioissa hyvin: merkittävin ristiriita on havaittavissa liittyen hyvin tehdyn hoitotyön tärkeyteen, mutta heikkoon toteutumiseen. Tutkimuksen tulokset nostavat uudella tavalla keskiöön arvostavan vastavuoroisuuden merkityksen sairaanhoitajien työhyvinvoinnille. Tutkimuksen tuottamaa tietoa voidaan hyödyntää ikääntyvien sairaanhoitajien työhyvinvoinnin edistämisessä sekä yksilö- että organisaatiotason haasteisiin vastaamisessa. Tutkimuksen tulokset ovat hyödynnettävissä käytännön hoitotyössä, hoitotyön johtamisessa ja koulutuksessa sekä työhyvinvoinnin tutkimuksessa

Tiivistelmä. C-hepatiitin hoitoon on saatu vuodesta 2014 alkaen uusia toisen sukupolven virusspesifisiä lääkkeitä, joilla on vähän haittavaikutuksia ja hyvät hoitotulokset. Aiemmin käytössä oli interferonin ja ribaviriinin yhdistelmähoito, jolla oli runsaasti sivuvaikutuksia ja hoitotulokset olivat heikompia kuin nykyhoidolla. Hoidon onnistumiseen vaikuttivat vanhalla yhdistelmähoidolla esimerkiksi viruksen genotyyppi, potilaan ikä ja maksan tila. Hoitotulokset vaihtelivat vanhalla hoidolla genotyypin mukaan 50:n ja 80 %:n välillä. Tutkimusaineistoksi valittiin OYS:ssa vuosina 2011–2013 hoidetut kroonista C-hepatiittia sairastaneet potilaat, joita oli 63. Potilaista kerättiin esitietoja, joita luokiteltiin ja vertailtiin hoitotulosten saavuttamiseen SPSS-tietojenkäsittelyohjelman avulla. Tyypillinen potilas tutkimuksessa oli huumeidenkäyttöhistorian omaava ja todennäköisesti likaisesta neulasta C-hepatiittitartunnan saanut 34,3-vuotias mies, jolla oli genotyypin 3 C-hepatiittivirus. Pysyvän hoitovasteen (SVR) saavutti koko potilasjoukosta 53 potilasta (84,1 %). Nopean hoitovasteen (RVR) saavutti 40 potilasta (63,5 %) ja hoitovasteen hoidon lopussa (ETR) 57 potilasta (90,5 %). 57 potilasta (90,5 %) sai suunnitellun hoidon loppuun asti. Näistä 53 potilasta (93,0 %) saavutti SVR:n. Iällä, genotyypillä tai muillakaan potilaan ominaisuuksilla ei havaittu tilastollisesti merkittäviä eroja SVR:n saavuttamiseen verrattaessa. Vastaavanlaisia tuloksia potilaiden esitietojen ja hoidon haittojen osalta on kirjallisuudesta löydettävissä. Tämän tutkimuksen hoitotulokset ovat kokonaisuudessaan parempia kuin mitä lähteinä käytetyssä kirjallisuudessa. Eroja ei kuitenkaan saatu esimerkiksi genotyypin ja RVR:n suhteessa SVR:ään. Saatuja tuloksia voi sekoittaa se, että potilaiden määrä on pieni. Maksavaurioasteeltaan lievimpiä genotyypin 1 potilaita ei tutkimusaikana otettu suoraan hoitoon, ja tietoa käännytettyjen määrästä ei ole saatavilla. Lisäksi tutkimus on retrospektiivinen ja kaikkia haluttuja esitietoja ei ollut löydettävissä potilasasiakirjoista.

Abstract The Achilles tendon is the strongest and largest of human tendons, and its proper function is essential for normal gait. Most acute Achilles tendon injuries occur during sports, particularly in ball games. The purposes of this study were (1) to examine the incidence of total Achilles tendon rupture (ATR) over a 33-year period in the city of Oulu and to investigate its changes with respect to age, sex, and injury mechanism. (2) to compare ≥10-year outcomes of two postoperative regimens after ATR repair: early weightbearing with early mobilization versus early weightbearing with early immobilization in tension, (3) to compare clinical outcome and calf muscle strength recovery after conservative treatment or open surgical repair of acute ATR, followed by identical accelerated rehabilitation programs. The overall incidence per 100 000 person years increased from 2.1 in 1979 to 21.5 in 2011. The incidence increased in all age groups. The incidence of sports-related ruptures increased during the second 11-year period, whereas the incidence of non-sports-related ruptures increased steadily over the entire study period. Early mobilization and immobilization in tension after ATR repair resulted in similar clinical outcomes and isokinetic strengths. Regardless of patient satisfaction with the operative treatment, calf muscle strength did not recover normally, even at the 10-year follow-up. Surgery and conservative treatment of acute ATR resulted in similar Achilles tendon performance score after 18 months, but surgery restored calf muscle strength earlier. Surgery also resulted in better health-related quality of life in the domains of physical functioning and bodily pain. Conservative treatment with a functional protocol is recommended for a large majority of patients. However, patients with high physical expectations could still benefit from operative treatment. In conclusion, the incidence of ATR is rising, postoperative immobilization and early mobilization result in similar long-term results in terms of the Achilles tendon performance score and calf muscle function, and conservative treatment with a functional protocol is the preferred treatment for the majority of patients
Tiivistelmä Akillesjänne on ihmisen suurin ja vahvin jänne ja sen kunnollinen toiminta on edellytys normaalille kävelylle. Suurin osa akillesjänteen repeämistä syntyy urheilussa, erityisesti pallopeleissä. Ensimmäisessä osatyössä oli tarkoitus selvittää täydellisten akillesjänteen repeämien esiintyvyys Oulussa 33 vuoden aikana ja selvittää potilaiden ikä ja sukupuoli sekä vammamekanismi. Toisessa osatyössä vertailtiin akillesjänteen repeämän hoitotuloksia 11 vuotta vamman jälkeen. Tässä tutkimuksessa verrattiin kahta erilaista leikkauksen jälkeistä hoitomenetelmää; toisessa sallittiin varhainen varaaminen ja nilkan liikuttelu kun taas toisessa sallittiin varhainen varaaminen, mutta nilkka kipsattiin ojennukseen. Kolmannessa osatyössä vertailtiin tuloksia leikattujen ja ilman leikkausta hoidettujen potilaiden välillä. Molemmat ryhmät hoidettiin samanlaisella irrotettavalla varaamisen sallivalla lastalla. Akillesjänteen repeämien esiintyvyys oli 2.1/100 000 vuonna 1979 ja nousi vuoteen 2011 mennessä 21.5/100 000:een ja nousua oli kaikissa ikäryhmissä. Urheiluun liittyvät repeämät lisääntyivät erityisesti jakson keskimmäisen 11-vuotis jakson aikana kun taas urheiluun liittymättömät repeämät lisääntyivät koko seurantajakson ajan. Vertailtaessa kahta erilaista leikkauksen jälkeistä hoitomenetelmää todettiin ettei potilaiden välillä ollut eroa kliinisissä mittareissa tai voimissa 11 vuotta vamman jälkeen. Vaikka potilastyytyväisyys oli hyvä ei pohkeen voima palautunut normaaliksi edes 11 vuotta vamman jälkeen. Vertailtaessa leikkauksella ja ilman leikkausta hoidettuja potilaita ei myöskään todettu eroja kliinisissä mittareissa, mutta kirurgisella hoidolla voima palautui hiukan nopeammin ja ero myös säilyi 18 kuukautta vammasta. Myös elämänlaatumittarilla mitattuna leikkauksella hoidetut olivat kivun ja fyysisen toiminnan osalta tyytyväisempiä. Suurimmalle osalle potilaista konservatiivinen hoito sopii erinomaisesti, mutta jotkut fyysisesti aktiiviset potilaat hyötynevät leikkaushoidosta

Abstract Major administrative and practical changes at both the national and the local level took place in psychiatry in the 1990s. In Northern Ostrobothnia in Northern Finland, specialised psychiatric care was integrated as part of the health care district in 1988. Three separate psychiatric hospitals – Heikinharju Hospital, Oulunsuu Hospital and the Department of Psychiatry in Oulu University Hospital – were merged in 1990. The purpose of this case study is to describe and assess the history and current status of the new amalgamated Department of Psychiatry in Oulu University Hospital. Change is here approached from the viewpoints of the operating environment, the history preceding the change and the actors operative in the process of change. The report is divided into threes section: history, assessment and instrument testing. The historical section describes the operation of the three independent hospitals before their amalgamation in 1990. The assessment section aims to evaluate the change and overall situation of the Department of Psychiatry in Oulu University Hospital based on data collected in 1993–1997 and also to analyse the change in terms of public control and legislation. In the third section, the theoretical structure of the instrument is evaluated. Both published and unpublished sources were used in the historical analysis. The data were further supplemented by interviewing medical professionals, patients and relatives in the three hospitals. Data for the assessment survey were collected using a questionnaire, which included an instrument. The instrument consisted of 20 questions evaluating the status of the key subfunctions of the care organisation. Five groups of informants – staff, patients, relatives, line management and partners – responded to the inquiries arranged in 1993, 1995 and 1997. The material comprised a total of 2,176 responses. Frequency and percentage distributions, variation and mean values and cross-tabulation were used to outline the results. The responses to open-ended questions were analysed with methods of content analysis. The theoretical structure of the instrument was evaluated with explorative and confirmatory factor analysis. The individual histories of the three hospitals were visible in the operation of the amalgamated clinic of psychiatry. The impacts of the merger were manifested as tensions between the old operating cultures in practical routines, management, professional identity and tasks. The simultaneous major upheavals: the merger of two psychiatric hospitals, the close-down of one hospital and the discharge of nearly a thousand psychiatric inpatients into community care altered the operating environment and the unit's relationships with health care centres. The changes in the operating system were first felt to be contradictory, and the rapid change caused feelings of uncertainty. The overall status of the Department of Psychiatry was considered quite satisfactory, however, and its operation improved during the follow-up period. An analysis of the instrument indicated that the basic subfunctions of a care organisation are care, atmosphere and management. The Department of Psychiatry in Oulu University Hospital survived the drastic change relatively well. The final stage resembled a "top organisation", which typically has a self-orienting staff and awareness of the results combined with high-standard competence. The established professional identity of the staff in the Department of Psychiatry and their goal awareness in implementing the change were reflected in the competent work with the patients, the active development of care and the anticipation of changes
Tiivistelmä Psykiatriassa tapahtui suuria hallinnollisia ja sisällöllisiä muutoksia 1990-luvulla sekä valtakunnallisesti että paikallisesti. Pohjois-Pohjanmaalla alueellinen psykiatrinen erikoissairaanhoito integroitiin osaksi sairaanhoitopiiriä vuonna 1988. Kolme erillään toiminutta psykiatrista sairaalaa - Heikinharjun sairaala, Oulunsuun sairaala ja Oulun yliopistollisen keskussairaalan psykiatrian klinikka - yhdistettiin vuonna 1990. Tässä tapaustutkimuksessa kuvataan ja selitetään syntyneen Oulun yliopistollisen sairaalan psykiatrian klinikan historiaa ja nykytilaa. Muutosta tarkastellaan toimintaympäristön, muutosta edeltäneen historian sekä toimintaan osallistuneiden näkökulmasta. Tutkimus jakautuu historialliseen osaan, arviointiosaan ja mittarin testausosaan. Historiallisessa osassa kuvataan kolmen erillään toimineen sairaalan toimintaa ennen niiden yhdistymistä vuonna 1990. Arviointiosan tavoitteena oli arvioida Oulun yliopistollisen sairaalan psykiatrian klinikan muutosta ja kokonaistilannetta vuosina 1993 - 1997 kerätyn aineiston avulla, samoin tavoitteena on tarkastella muutosta julkisten ohjausjärjestelmien sekä lainsäädännön näkökulmasta. Mittarin testausosassa tutkittiin mittarin teoreettista rakennetta. Historiaosassa käytettiin painettuja ja painamattomia lähteitä. Tietoja täydennettiin haastattelemalla eri sairaaloissa toimineita hoidon ammattilaisia, potilaita ja omaisia. Arviointitutkimuksen tiedot kerättiin mittarin sisältävällä kyselylomakkeella. Mittari muodostui hoito-organisaation keskeisten osatoimintojen tilaa arvioivasta 20 kysymyksestä. Viisi ryhmää - henkilökunta, potilaat, omaiset, linjajohto ja yhteistyökumppanit - vastasivat vuosina 1993, 1995 ja 1997 järjestettyihin kyselyihin. Aineisto käsittää kaikkiaan 2 176 vastausta. Tuloksia kuvataan frekvenssi- ja prosenttijakaumina, hajonta- ja keskilukuina sekä ristiintaulukoinneilla. Avovastaukset analysoitiin sisällönerittelyllä. Mittarin teoreettista rakennetta tutkittiin eksploratiivisella ja konfirmatorisella faktorianalyysillä. Eri sairaaloiden historiat näkyivät yhdistetyn psykiatrian klinikan toiminnassa. Yhdistämisen vaikutukset ilmenivät toimintakulttuurien välisinä jännitteinä toimintatavoissa, johtamisessa, ammatillisessa identiteetissä ja tehtävissä. Samanaikainen kahden psykiatrisen sairaalan yhdistäminen ja yhden lakkauttaminen sekä lähes tuhannen sairaalapotilaan siirtyminen avohoitoon muuttivat perustehtävää, toimintaympäristöä ja suhteita terveyskeskuksiin. Aluksi ympäristö- ja toimintarakenteiden muutokset koettiin varsin ristiriitaisina, ja nopea muutos herätti epävarmuutta. Psykiatrian klinikan tila arvioitiin kokonaisuudessaan varsin tyydyttäväksi ja toiminta parani seuranta-aikana. Käytetyn mittarin analysointi osoitti, että hoito-organisaation osatoiminnat ovat pelkistettävissä hoitamiseen, ilmapiiriin ja johtamiseen. Oulun yliopistollisen sairaalan psykiatrian klinikka selvisi 1990-luvun suuresta muutoksesta kohtalaisen hyvin. Toiminnan lopputila muistutti osin niin sanottua huippuorganisaatiota, jonka tunnusmerkkejä ovat henkilöstön itseohjautuvuus ja korkeatasoiseen osaamiseen yhdistynyt tulostietoisuus. Psykiatrian klinikan työntekijöiden vakiintunut ammatti-identiteetti ja päämäärätietoinen muutoksen toteutus näkyivät hyvin toteutuneessa potilastyössä, toiminnan aktiivisessa kehittämisessä ja muutosten ennakoinnissa. Silti psykiatriaan kohdistuneet taloudelliset leikkaukset ja muut suuret muutokset näkyivät epävarmuutena ja tulevaisuuden pelkona

Abstract The purpose of this study was to describe and explain the use of physical restraints in institutional elderly care from the viewpoint of the elderly, their family members, nursing staff and nursing superiors. The empirical part of the study was conducted in two stages. The approach in the first stage was quantitative: data were collected with a questionnaire from the nursing staff (n = 1,148). The data were collected using stratified sampling in two stages: by type of institution and by province. The data were analysed using descriptive statistics as well as explorative factor analysis. The second stage of the study was conducted with a qualitative approach, collecting the data from the elderly (n = 7), their family members (n = 7), nursing staff (n = 16) and nursing superiors (n = 5) using participant observation, individual and group interviews. The data were analysed using inductive content analysis. The use of physical restraints on the elderly was common in institutional care, especially in health centre wards. Both direct and indirect forms of restraint were used to limit the mobility of the elderly. The most commonly used form of direct restraint was elevating the sides of the bed (84%). Indirect forms of restraint included removing the patient’s mobility aid, clothes or alarm bell, as well as a mode of operation that promotes passivity. The nursing staff considered the use of physical restraints on the elderly as an ethical conflict situation. A family member of the elderly could be an active agent, either by using physical restraints or demanding that the nursing staff use them. The nursing staff stated that lack of legislation has an effect on the widespread use of physical restraints. Thirty-three per cent of the nursing staff reported having written instructions on the use of physical restraints in their work unit. The use of physical restraints made the elderly susceptible to hazardous situations, maltreatment and institutionalisation. Attempts were being made to reduce the use of physical restraints by using alternative methods. The participation of a doctor and a physical therapist in elderly care would promote the use of alternative methods, as would support provided by the work unit superiors. The information obtained from the study can be used to widen the gerontological knowledge basis of nursing science as well as to develop gerontological nursing practices in elderly care. The new information can be utilised in basic, further and updating education in the field of social and health care, as well as in producing and developing institutional care services for the elderly
Tiivistelmä Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ja selittää fyysisten rajoitteiden käyttöä vanhusten laitoshoidossa vanhusten, omaisten, hoitohenkilökunnan ja hoitotyön esimiesten näkökulmasta. Tutkimuksen empiirinen osio tehtiin kahdessa vaiheessa. Ensimmäisen vaiheen lähestymistapa oli kvantitatiivinen ja aineisto kerättiin kyselylomakkeella vanhusten hoitotyöhön osallistuvalta henkilökunnalta (n = 1148). Aineisto kerättiin käyttäen ositettua otantaa kaksivaiheisesti: laitostyypeittäin ja lääneittäin. Aineisto analysoitiin käyttäen kuvailevan tilastotieteen menetelmiä sekä eksploratiivista faktorianalyysia. Tutkimuksen toisen vaiheen lähestymistapa oli kvalitatiivinen ja aineistot kerättiin vanhuksilta (n = 7), omaisilta (n = 7) sekä vanhusten hoitotyöhön osallistuvalta henkilökunnalta (n = 16) ja hoitotyön esimiehiltä (n = 5) osallistuvan havainnoinnin sekä yksilö- ja ryhmähaastatteluiden menetelmillä. Aineistot analysoitiin induktiivisella sisällön analyysimenetelmällä. Fyysisten rajoitteiden käyttö oli yleistä vanhusten laitoshoidossa, erityisesti terveyskeskusten vuodeosastoilla. Vanhuksen liikkumisen rajoittamiseen käytettiin sekä suoria että epäsuoria rajoittamismuotoja. Yleisimmin käytetty suora rajoittamismuoto oli ylösnostetut sängynlaidat (84 %). Epäsuoria rajoittamismuotoja olivat liikkumisen apuvälineen, vaatteiden, soittokellon poisottaminen sekä passivoiva toimintatapa. Hoitohenkilökunta piti fyysisten rajoitteiden käyttöä eettisenä ristiriitatilanteena, jossa hoitaja joutui valitsemaan vanhuksen turvallisuuden lisäämisen ja henkilökohtaisen vapauden riistämisen välillä. Omainen saattoi olla aktiivinen toimija käyttäessään itse tai vaatiessaan hoitohenkilökuntaa käyttämään fyysisiä rajoitteita. Hoitohenkilökunta totesi lainsäädännön puuttumisen vaikuttavan fyysisten rajoitteiden runsaaseen käyttöön. Hoitohenkilökunnasta 33 % ilmoitti työyksikössään olevan kirjalliset ohjeet fyysisten rajoitteiden käytöstä. Fyysisten rajoitteiden käyttö altisti vanhuksen vaaratilanteille, kaltoinkohtelulle sekä laitostumiselle. Vanhusten laitoshoidossa pyrittiin vähentämään fyysisten rajoitteiden käyttöä vaihtoehtoisia toimintatapoja käyttämällä. Lääkärin ja fysioterapeutin osallistuminen vanhusten hoitoon edistäisi vaihtoehtoisten toimintatapojen käyttöä, samoin työyksikön esimiesten tuki. Tutkimuksessa tuotetulla tiedolla voidaan laajentaa hoitotieteen gerontologista tietoperustaa ja kehittää gerontologisen hoitotyön toimintoja vanhusten hoitotyössä. Uutta tietoa voidaan hyödyntää sosiaali- ja terveydenhuoltoalan perus-, jatko- ja täydennyskoulutuksessa sekä tuotettaessa ja kehitettäessä vanhusten laitoshoitopalveluja

Abstract The aim of this study was to describe and evaluate the use of dance performance as an intervention in the care of elderly persons with dementia. The research task was to describe and evaluate how demented elderly persons experience dance performances and describe dance performance and its essence as an intervention. The method was qualitative evaluation research. The informants were demented elderly persons (13), their family members (4), nurses (7) and practical nurse students (3). Four dance performances based on elderly persons' memories of different seasons were performed in the nursing home. The data were collected using individual interviews of elderly persons, videotaping, heart rate measurements and focus group interviews of family members, nurses and students. The experiences of the demented elderly persons were related to dance performance as an activity, dance performance, performers, themselves, and to the audience and surroundings. Dance performance was evaluated as a process intervention with an effect on the elderly person and his/her interaction with the others and also on the family members. Dance performance as an intervention in the care of elderly persons with dementia has its own special features as does its implementation in nursing. Watching a dance performance is an active event to the demented elderly person. Feelings, memories and sense of community with the others aroused by dance performance are positively significant in the nursing care context. Dance performance is an interactive psychosocial intervention which promotes the well-being and elicits the resources of the elderly person with dementia. It can also be a contradictory intervention. This study has produced information for gerontological nursing. With this information dance performance can be used in similar situations as a goal-directed intervention
Tiivistelmä Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ja arvioida tanssiesityksen käyttöä auttamismenetelmänä dementoituvien vanhusten hoitotyössä vanhusten, omaisten, hoitajien ja lähihoitajaopiskelijoiden näkökulmista. Tutkimuksen tehtävänä oli kuvata ja arvioida miten dementoituvat vanhukset kokevat hoitoyhteisöihin tuodut tanssiesitykset, kuvata tanssiesitystä auttamismenetelmänä dementoituvien vanhusten hoitotyössä dementoituvien vanhusten, omaisten, hoitajien ja lähihoitajaopiskelijoiden arvioimana sekä kuvata, millainen tanssiesityksen tulee olla auttamismenetelmänä dementoituvien vanhusten hoitotyössä. Tutkimus oli laadullinen arviointitutkimus. Siihen osallistui 13 dementoituvaa vanhusta, 4 omaista, 7 hoitajaa ja 3 lähihoitajaopiskelijaa. Hoitokodissa esitettiin neljä vanhusten vuodenaikamuistoihin perustuvaa tanssiesitystä. Aineistonkeruumenetelminä olivat dementoituvien vanhusten yksilöhaastattelut, videointi, sykemittaukset sekä omaisten, hoitajien ja lähihoitajaopiskelijoiden ryhmähaastattelut. Aineistot kerättiin neljän tanssiesityksen yhteydessä ja jälkeen. Aineistot analysoitiin laadullisella, induktiivisella sisällön analyysimenetelmällä. Vanhusten kokemukset tanssiesityksistä liittyivät tanssiesitystoimintaan, tanssiesitykseen, esiintyjiin, heihin itseensä sekä toisiin katsojiin ja ympäristöön. Tanssiesitys arvioitiin prosessina toteutuvaksi auttamismenetelmäksi, joka vaikuttaa vanhukseen ja hänen vuorovaikutukseensa toisten kanssa sekä omaisiin. Dementoituvien vanhusten auttamismenetelmänä toimivalla tanssiesityksellä on omat erityispiirteensä tanssiesityskokonaisuuteen, tanssiesityksen kokonaistunnelmaan, rakenteeseen, kestoon, sisältöön, visuaalisuuteen, äänimaailmaan, esiintyjiin ja ympäristöön liittyen. Tanssiesityksen hoidollisella hyödyntämisellä on myös omat erityispiirteensä. Tanssiesityksen katsominen on dementoituvalle vanhukselle aktiivinen tapahtuma, ja tanssiesityksen herättämät tunteet, muistot ja yhteisyys toisten kanssa saavat aikaan prosesseja, joilla on myönteistä hoidollista merkitystä. Tanssiesitys on vuorovaikutuksellinen, hyvinvointia edistävä ja vanhuksen voimavaroja esille nostava psykososiaalinen auttamismenetelmä, jonka avulla voidaan tukea dementoituvan vanhuksen normatiivista kehitystä. Tanssiesitys ei ole ristiriidaton auttamismenetelmä, ja sen hoidollisen hyödyntämisen lähtökohtana tulee olla dementoituvan vanhuksen yksilölliset tarpeet. Tutkimus on tuottanut tietoa kliinisen, gerontologisen hoitotieteen tietoperustaan tuomalla laadullista tutkimusnäyttöä aiemmin tutkimattomasta auttamismenetelmästä. Tuotetun tiedon avulla tanssiesityksiä voidaan hyödyntää vastaavissa tilanteissa tavoitteellisesti auttamismenetelmänä

Abstract The study describes adult patients' experiences of psychosis and being helped in an inpatient setting. The method is qualitative and the approach phenomenological. The study was carried out at the psychiatric clinic of a Finnish university hospital in 1998. The participants were men and women aged 23-57 coping with different types of psychosis. The data consists eight people's interviews (n=14), which were tape-recorded (except one). The data was analysed using the method developed by Amedeo Giorgi and Juha Perttula. Patients experienced psychosis as an uncontrollable sense of self, which included emotional and physical feelings of a change and a loss of control over one's self. Uncontrollable sense of self increased sensitivity with self, others, the significant others were important and meaningful and coping with daily life was difficult and varied individually. The onset of psychosis was experienced situational, the progress of psychosis as holistic and exhaustive, and the admission into the treatment as difficult but inevitable. The care was experienced as helpful but unstructured. The care should be based on patients' experiences of psychosis with self, others and life. When patients have uncontrollable sense of self the care should be protection from vulnerability to more integrated inner world supporting individual empowerment and coping
Tiivistelmä Tutkimuksessa kuvaillaan aikuisten potilaiden kokemuksia psykoosin ja autetuksi tulemisen todellisuudesta psykiatrisen sairaalahoidon aikana. Tutkimuksen lähestymistapa on fenomenologinen. Keräsin tutkimusaineiston yliopistosairaalan psykiatrian klinikassa avoimilla haastatteluilla vuonna 1998. Tutkimukseen osallistuneet olivat erilaisia psykooseja kokeneita ja niistä selviytyneitä tai selviytymässä olevia, 25-57-vuotiaita naisia ja miehiä. Tutkimusaineistona on kahdeksan erimuotoista psykoosia kokeneen potilaan haastattelut (n=14), jotka nauhoitettiin (yhtä lukuun ottamatta). Analysoin aineiston Amedeo Giorgin kehittämällä ja Juha Perttulan Giorgin analyysimenetelmään liittämän muunnelman mukaan. Potilaat kokivat psykoosin hallitsemattomana minuutena, mikä tarkoitti emotionaalista ja fyysistä minän muuttumisen ja itsehallinnan menetyksen tunnetta. Hallitsematon minuus merkitsi herkistyneisyyden lisääntymistä itsen ja muiden suhteen, omaisten ja ystävien tärkeyttä ja vaihtelevaa vaikeutta selviytyä jokapäiväisestä elämästä. Elämäntilanteeseen liittyvä hallitsematon minuus oli kokonaisvaltainen ja uuvuttava kokemus. Tällöin sairaalahoito koettiin vaikeana, mutta välttämättömänä. Autetuksi tuleminen oli helpottavaa ja välttämätöntä, mutta hoito jäi jäsentymättömäksi omaan sisäiseen tilanteeseen, hoitotoimintojen ja minuuden hallitsemattomuuden / hallinnan suhteen. Autetuksi tuleminen tarkoitti potilaiden kokemana haavoittuvuudelta suojaamisesta eheytyneemmäksi tuloa siten, että yksilöllistä voimaantumista ja selviytymistä tuetaan

Abstract The aim of this work was to evaluate the outcome of childhood Henoch-Schönlein purpura (HSP), the effectiveness of Cyclosporine A (CyA) for treating severe HSP nephritis (HSN), and more particularly the possibility for influencing the course of HSP disease by early prednisone treatment. A total of 47 adults who had had childhood HSP were evaluated after a mean of 24.1 years (16.4–35.6). The outcome was highly dependent on the renal symptoms at onset, since 7 out of 20 adults (20%) who had severe renal symptoms at onset had renal impairment as adults, compared with 2 out of 27 (7%) with mild or no renal symptoms at onset (relative risk 4.7; 95% CI 1.3–18.7). 70% of pregnancies in women after childhood HSN were complicated by hypertension or proteinuria. The annual incidence of HSN with nephrotic-range proteinuria was 2 per million children under 15 years. After a mean follow-up of 4.6 years, only three patients out of 19 were in complete remission. Kidney biopsy did not predict the outcome in these patients. CyA seemed to be promising for the treatment of severe HSN with nephrotic-range proteinuria, since four out of seven patients treated with CyA achieved stable remission and three had preserved their renal function after a mean follow-up of 6.0 years. Treatment at an early stage in the disease was associated with stable remission. The efficacy of early prednisone treatment was evaluated in a randomized double-blind trial involving 171 patients (84 prednisone, 87 placebo). Prednisone, given at a dose of 1 mg/kg/day for 2 weeks, with weaning over the next two weeks, was effective in reducing the intensity of abdominal pain (pain score 2.5 vs. 4.8; t-test p = 0.029) and shortening its duration (1.5 days vs. 2.7 days; t-test p = 0.028) compared with the placebo. The mean scores for joint pain were lower in the prednisone group (4.6 vs. 7.3; t-test p = 0.030) and the improvement from joint symptoms was faster (log rank p = 0.007). Prednisone did not prevent the development of renal symptoms but it was effective in treating them, since renal symptoms resolved in 61% of the prednisone patients after treatment compared with 34% of the placebo patients (difference 27%, 95% CI 3–47%, p = 0.024). Prednisone was most effective for children aged 6 or more with renal symptoms at onset, since only two patients needed to be treated in order to save one from renal involvement (95% CI's for NNT 2–6). The long-term outcome of HSP is dependent on renal symptoms. Severe renal symptoms indicate early immunosuppressive treatment for HSN, and patients with renal involvement at the acute phase need long-term follow-up, especially women during and after pregnancy. Early treatment with prednisone is effective in reducing the abdominal and joint symptoms involved in HSP and is also effective in altering, but not preventing, the course of renal involvement
Tiivistelmä Väitöskirjatyön tarkoituksena oli selvittää lapsuusiän Henoch-Schönleinin purppuran (HSP) pitkäaikaisennustetta, Siklosporiini-A:n (CyA) tehoa vaikean HSP-nefriitin hoidossa ja tutkia varhain aloitetun prednisonihoidon hyötyä HSP-taudin oireisiin. HSP:n pitkäaikaisennustetta selvitettiin tarkastamalla 47:n lapsena HSP-taudin sairastaneen aikuisen terveystilanne keskimäärin 24.1 vuoden (16.4-35.6) seuranta-ajan jälkeen. HSP-taudin ennuste oli vahvasti riippuvainen munuaisoireen vaikeusasteesta: 20 % niistä, joilla taudin alussa oli vaikeat munuaisoireet, kärsi vielä aikuisiällä munuaisoireista; vastaava luku munuaisoireettomilla ja niillä, joilla oli ollut vain lievää veri- tai valkuaisvirtsaisuutta, oli 7 %, (RR 4.7; 95 % CI 1.3–18.7). Raskauskomplikaatiot olivat yleisiä lapsuusiällä HSP-taudin sairastaneilla naisilla, sillä 70 % raskauksista komplisoi korkea verenpaine tai valkuaisvirtsaisuus. Vuosittain 2 lasta miljoonasta sairastuu vaikeaan nefroottistasoiseen HSP-nefriittiin Suomessa. Vain kolme nefroottistasoiseen HSP-nefriittiin sairastuneesta 19 lapsesta oli 4.6 vuoden seurannan jälkeen parantunut oireettomaksi. Ensimmäisen munuaisbiopsian vaikeusaste ei ennakoinut selviytymistä. CyA näytti olevan lupaavan tehokas lääke vaikean HSP-nefriitin hoidossa, sillä neljä seitsemästä CyA-hoitoa saaneesta lapsesta, oli oireeton 6.0 vuoden seurannan jälkeen. Mitä aikaisemmin vaikean nefriitin hoito oli aloitettu, sen parempi hoitotulos oli. Varhain aloitetun prednisonihoidon hyötyä HSP-taudin oireisiin selvitettiin satunnaistetulla kaksoissokkotutkimuksella, johon satunnaistettiin 171 lasta (84 prednisoni, 87 lumelääke) saamaan joko prednisonia 1 mg/kg/päivä 2 viikon ajan tai lumelääkettä. Prednisoni vähensi tehokkaasti vatsa- ja nivelkipuja ja se lyhensi merkitsevästi myös niiden kestoa. Prednisoni ei estänyt munuaisoireen kehittymistä lapselle, mutta niiltä, joille se kehittyi, oireet hävisivät merkitsevästi nopeammin lumelääkitykseen verrattuna (61 % versus 34 %, 95 % CI 3–47 %, p = 0.024). Kaikkein tehokkainta prednisoni oli yli 6 vuotiaille lapsille, joilla oli munuaisoire heti taudin alussa (NNT 2, 95 % CI 2–6). Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että lapsuusiällä HSP-nefriitin sairastaneet lapset tarvitsevat seurantaa aikuisiällä, erityisesti naiset raskauden aikana. HSP-nefriitin varhainen hoitaminen on tärkeää. Varhainen prednisonihoito ei estä munuaisoiretta, mutta hoitaa jo kehittynyttä nefriittiä ja vähentää vatsa- ja nivelkipuja tehokkaasti

Abstract The purpose of this study was to describe and understand the evolution of the content and characteristics of Finnish geriatric nursing from the 1930s till the 2000s. The research approach was based on three underlying assumptions: historicity, multi-level analysis and the dimensions of goals and actual practice. Historicity implied both a long-term analysis of the phenomenon and the use of historical methodology. Multi-level analysis implied that the phenomenon was analyzed at both a macro-level and a micro-level. The macrolevel consisted of the societal geriatric policies (level I). The micro-level was divided into functional environments comprising the municipal context (level II) and nursing organizations (level III) as well as the nursing practice (level IV). The focal aim in the multi-level analysis was to compare the goals (at levels I-III) to the actual practice (level IV). The underlying theoretical premises of the multi-level analysis consisted of system-oriented thinking, and the data were organized in terms of the guidance model. The evolution of geriatric nursing was analyzed on the basis of official documents at the level I, the municipal documents of three municipalities in northern Finland at the level II, the documents of geriatric nursing organizations in selected municipalities at the level III, and retrospective knowledge of nursing aids and assistants and practical nurses at the level IV. In addition to this, contemporary material as well as relevant literature, magazines and research findings were used to shed light on the historico-sociocultural context. The manner of reading applied was systematic interpretation, which allowed the macro- and micro-level information of geriatric nursing in different historical periods to be integrated into a comprehensible whole. The study highlighted the basic dimensions of both goals and actual practice. Using a theoretical societal frame of analysis, they were combined into the general guidelines of geriatric nursing: the retaining nursing of the activation stage (1930-1950), the collective nursing of the preliminary stage (1950-1970), the individual nursing of the revitalizing stage (1970-1990) and the balancing nursing of the renovative stage (1990-). The findings indicated that the evolution of geriatric nursing was shaped by the goal-oriented dimensions of the geriatric policies, the municipal organizations and the functional contexts of the nursing organizations as well as the nurses' role in the actual practice. The findings also indicated that the goals defined in geriatric policies were implemented in the actual nursing practice with some delay. The purpose of the study was to produce synthesizing basic nursing research. It thus opened up a new perspective into the research questions motivated by nursing science. The findings can also be utilized in efforts to understand the value and knowledge base of geriatric nursing and in nurse education. In order to be able to develop nursing further, it is important not to approach nursing as a separate phenomenon, but to integrate it into a wider historico-sociocultural analysis. The methodological solutions made here can also be applied to other nursing research
Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvailla ja ymmärtää suomalaisen vanhusten hoitotyön sisällön ja luonteen muotoutumista 1930-luvulta 2000-luvulle. Tutkimuksen tarkastelunäkökulmana oli kolme perusolettamusta: historiallisuus, monitasoisuus sekä tavoitteiden ja tosiasiallisen toiminnan ulottuvuudet. Historiallisuus viittasi sekä ilmiön tarkasteluun pitkällä aikavälillä että historialliseen tutkimusmenetelmään. Monitasoisuus liitti ilmiön tarkastelun makro- ja mikrotasoille. Makrotason muodosti yhteiskunnallinen vanhuspolitiikka (I-taso). Mikrotaso jakaantui kunnalliseen (II-taso) ja hoito-organisaatioiden (III-taso) muodostamiin toimintaympäristöihin sekä käytännön hoitotyöhön (IV-taso). Monitasotarkastelun lävistävänä näkökulmana oli heijastaa tavoitteellisia ulottuvuuksia (I-III-taso) käytännön tosiasialliseen toimintaan (IV-taso). Tutkimuksen väljänä monitasotarkastelua ohjaavana teoreettisena lähtökohtana oli systeemiajattelu ja jäsennyksenä toimi ohjausmalli. Vanhusten hoitotyön muotoutumista haettiin I-tasolla virallisten dokumenttien, II-tasolla kolmen pohjoissuomalaisen kunnan kunnallisten asiakirjojen, III-tasolla valittujen kuntien vanhusten hoito-organisaatioiden dokumenttien sekä IV-tasolla apu-, perus- ja lähihoitajien muistitiedon avulla. Tämän lisäksi ajan historiallis-sosiokulttuurisen kontekstin ymmärtämiseksi hyödynnettiin aikalaisaineiston ohella myös ilmiötä koskevaa kirjallisuutta, aikakauslehdistöä ja tutkimustietoa. Tutkimuksen luentatapana oli systematisoiva tulkinta, jonka avulla integroitiin makro- ja mikrotason tiedot vanhusten hoidosta eri aikakausilta yhteen ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Tutkimus tuotti sekä tavoitteellisten että tosiasiallisen toiminnan ulottuvuuksien peruslinjat. Näistä muodostettiin teoreettista yhteiskunnallista jäsennyskehystä hyödyntäen hoitotyön yleiset kehityslinjat: aktivointivaiheen säilyttävä hoitotyö (1930-1950), luonnosteluvaiheen kollektisoiva hoitotyö (1950-1970), elävöittämisvaiheen yksilöllinen hoitotyö (1970-1990) sekä uudentamisvaiheen tasapainoileva hoitotyö (1990-). Tutkimus osoitti, että hoitotyön muotoutumiseen vaikuttivat vanhuspolitiikan, kunnallisen ja hoito-organisaatioiden toimintaympäristöjen tavoitteelliset ulottuvuudet sekä hoitajan rooli tosiasiallisessa toiminnassa. Tuloksista kävi ilmi, että vanhuspolitiikan tavoitteet heijastuivat hoitotyön tosiasialliseen toimintaan viiveellä. Tutkimuksen ideana oli tuottaa kokoavaa hoitotieteellistä perustutkimusta. Tutkimus avasi siten uutta näkökulmaa hoitotieteen tieteenalasta nouseviin tutkimuskysymyksiin. Tuloksia voidaan hyödyntää myös vanhusten hoitotyön arvo- ja tietoperustan ymmärtämiseen sekä hoitotyön opetukseen. Hoitotyön edelleen kehittämisen kannalta on tärkeää, että hoitotyötä ei tarkastella vain yksittäisenä ilmiönä, vaan se liitetään laajempaan ajan historiallis-sosiokulttuuriseen tarkasteluun. Tutkimuksen menetelmällisiä ratkaisuja voidaan soveltaa myös muissa hoitotieteellisissä tutkimuksissa

Abstract The purpose of this study was to investigate treatment adherence among adolescents receiving mental health care, with a special focus on psychiatric inpatient treatment. Key goals were to derive a general definition of adherence suitable for this purpose and to assess adolescents’ adherence to medication and non-pharmacological treatments. This study had two phases; phase one involved conducting systematic literature reviews, and phase two was based on empirical research in which data were collected by analyzing notes on hospital patients. The aim of the reviews were to review current research evidence into treatment adherence in adolescents and factors relating adherence among adolescents receiving mental health care (original publication n=15 and original publication n=17). Phase two was part of a clinical follow-up project called STUDY-70 conducted at the Department of Psychiatry at Oulu University Hospital in Finland. This phase yielded two further original publications – papers III and IV. Paper III examined adherence among adolescents receiving psychiatric inpatient care (n=72), focusing on both medication and non-pharmacological treatments. Paper IV examined factors affecting treatment adherence among these 72 inpatient adolescents, including family- and clinic-related variables. The systematic reviews demonstrated that many different definitions of adherence have been used in the literature. A concept synthesis was applied to these definitions to establish a basis for empirical research. The main factors that were found to correlate positively with treatment adherence among adolescents were the patients’ own will to be treated and positive sentiments, but family also played an important role. Factors that correlated negatively with adherence included negative feelings, a lack of cooperation with treatment, and adverse mental symptoms. Adolescent who has received special support at school was found to favor treatment adherence, whereas involuntary treatment, self-mutilative behavior and a close maternal relationship were all linked to non-adherence. Treatment adherence is an ongoing process, and achieving high levels of adherence should be an important goal in all treatment processes. It is important for clinical staff to be aware of factors influencing adherence in order to support the provision of effective and high-quality care for adolescents
Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää mielenterveyspalveluita käyttävien nuorien hoitoon sitoutumista ja erityisesti psykiatrisessa osastohoidossa olevan nuoren sitoutumista hoitoon. Keskeisinä tavoitteina oli kuvata hoitoon sitoutumisen määrittelyä ja arvioida nuoren sitoutumista lääke- ja ei-lääkinnälliseen hoitoon. Tutkimus sisälsi kaksi vaihetta: vaihe yksi systemaattiset kirjallisuuskatsaukset sekä vaihe kaksi empiirisen tutkimuksen, jossa tieto kerättiin analysoimalla potilasasiakirjoja. Systemaattisen kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää nuoren hoitoon sitoutumista ja siihen yhteydessä olevia tekijöitä (alkuperäisjulkaisu I n=15, alkuperäisjulkaisu II n=17). Vaihe kaksi oli osa Oulun yliopistollisen sairaalan psykiatrian klinikan projektia, STUDY-70, joka tuotti kaksi osajulkaisua. Alkuperäisjulkaisun III tarkoituksena oli tutkia osastohoidossa olevan nuoren sitoutumista lääke- sekä ei lääkinnälliseen hoitoon (n=72). Alkuperäisjulkaisussa IV selvitettiin näiden nuoren sitoutumista hoitoon ja erityinen mielenkiinto tässä tutkimuksessa oli perhe- ja kliinisillä tekijöillä sitoutuminen (n=72). Systemaattisen kirjallisuuskatsauksen perusteella sitoutumisen määrittelyt vaihtelivat. Tästä huolimatta käsitteen määrittelyjen synteesi oli mahdollinen ja se loi pohjan empiiriselle tutkimukselle. Tämän tutkimuksen perusteella nuoren oma tahto ja positiivinen asenne olivat positiivisesti yhteydessä hoitoon sitoutumiseen. Myös perheen toiminta vaikutti hoitoon sitoutumiseen. Nuoren negatiiviset tunteet, yhteistyökyvyttömyys ja mielenterveysoireet vaikuttivat negatiivisesti sitoutumiseen. Lisäksi nuoren saamat erityispalvelut koulussa tukivat osastohoidossa olevan nuoren hoitoon sitoutumista. Vastentahtoinen hoito, viiltely sekä läheinen ja kestävä äitisuhde olivat yhteydessä sitoutumattomuuteen. Hoitoon sitoutuminen on kokonaisvaltainen prosessi ja yksi hoidon tavoitteista, joka voidaan saavuttaa. Hoitoon sitoutumisen edistämiseksi henkilökunnan tulee tiedostaa ne tekijät, jotka vaikuttavat hoitoon sitoutumiseen. Näin voidaan suunnitella ja toteuttaa laadukasta ja vaikuttavaa hoitoa

Abstract The aim of the study was to investigate the amount and focus of rehabilitation nursing care practices and the association of these practices to quality outcomes. Additionally, the aim of the study was to describe the characteristics and leadership models of the functional level in long-term care units providing rehabilitation nursing care. The study consists of four articles. The data for the first three articles were derived from the National Institute for Health and Welfare Resident Assessment Instrument (RAI) database. The data for the first article (n = 5312) were collected using resident level data. The second article is based on unit level information (n = 256) and data from a questionnaire sent to the nursing leaders of the functional level (n = 189) in facilities which adopted RAI. For the third article the resident level data (n = 2037) were used from the study of Laine (2005). The statistical analyses were performed by SAS statistical software for Windows. The data were presented as mean scores and confidence intervals. Regression models were used to present the associations between variables. The qualitative data for the fourth article was collected by interviews with the nursing leaders at the functional level (n = 14). The data were analysed by content analysis. The results show that residents receiving rehabilitation nursing had more impaired cognitive and physical function. The amount of rehabilitation nursing practice was associated to the nurses' assessment of residents' rehabilitation potential. Daily provision of rehabilitation nursing activity was associated to better care quality. It decreased the prevalence of bedridden residents and residents with little or no activity. It increased the amount of nursing time spent on residents. The leadership of the rehabilitation units consisted of recognizing options, promoting guidelines, reminding nurses, upholding open communication, supporting the learning process and respecting. The characteristics of rehabilitation units involved characteristics of Magnet Hospitals. The measure of rehabilitation nursing that measured the amount of rehabilitation nursing activity was usable and distinctive. In this study, measurable information about the amount of rehabilitation nursing practice was acquired. Findings of this study are usable for evaluation of nursing care outcomes and for developing nursing management
Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli analysoida kuntoutumista edistävän hoitajan toiminnan määrää, kohdentumista ja sen yhteyttä hoidon laadun tuloksiin. Lisäksi tarkoituksena oli kuvata kuntoutumista edistävien osastojen tunnuspiirteitä ja lähijohtamisen menetelmiä pitkäaikaisessa laitoshoidossa. Tutkimus koostuu neljästä osajulkaisusta, josta kolmessa on käytetty valmiita tutkimusaineistoja. Ensimmäisen (n = 5312) osajulkaisun asiakastason aineisto on kerätty tekemällä poimintoja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Resident Assement Instrument (RAI) -tutkimustietokannasta. Toisessa osajulkaisussa tutkimustietokannasta on kerätty osastotason aineisto (n = 256) ja tehty poimintoja RAI-järjestelmää käyttävien osastonhoitajien toimintatietokyselystä (n = 189). Kolmannessa osajulkaisussa on hyödynnetty asiakastason aikamittaus- ja RAI-arviointiaineistoa (n = 2037), jota Laine (2005) käytti väitöskirjassaan. Analyyseissä on käytetty SAS-tilasto-ohjelmistoa. Aineisto on kuvattu keskiarvoin ja luottamusvälein. Muuttujien yhteyksiä on kuvattu käyttämällä regressiomalleja. Neljättä osajulkaisua varten on koottu laadullinen aineisto osastonhoitajien teemahaastatteluista (n = 14), joka on analysoitu sisällön analyysillä. Tulosten mukaan hoitajan kuntoutumista edistävä toiminta kohdistui niihin asiakkaisiin, joilla oli keskivaikeasti alentunut fyysinen toimintakyky ja kognitio. Hoitajan toiminta oli yhteydessä hoitajan uskoon asiakkaan kuntoutumisen mahdollisuudesta. Osastotason tarkastelussa päivittäinen kuntoutumista edistävä toiminta oli yhteydessä hoidon laadun tuloksiin, sillä se vähensi vuodepotilaiden määrää ja lisäsi asiakkaiden sosiaalista osallistumista. Se lisäsi myös asiakaskohtaista välitöntä hoitoaikaa. Lähijohtamisen menetelminä korostuivat mahdollisuuksien näkeminen, linjassa pitäminen, mieleen palauttaminen, avoin kommunikointi sekä hoitajien osaamisen tukeminen ja arvostaminen. Kuntoutumista edistävien osastojen tunnuspiirteinä korostuivat magneettisairaaloiden vetovoimatekijät. Tutkimuksessa kehitetty kuntoutumista edistävän hoitajan toiminnan määrän mittaamiseen tarkoitettu mittari osoittautui käyttökelpoiseksi ja erottelevaksi mittariksi. Tutkimuksessa saatu tieto on hyödynnettävissä kuntoutumista edistävän hoitajan toiminnan mittaamisessa kuten myös hoidon tulosten arvioinnissa. Tutkimustuloksista on hyötyä hoitotyön johtamisessa
Sammanfattning Syftet med undersökningen var att analysera mängden av rehabiliteringsfrämjande vårdinsatser, vem de riktades till och hur de relaterar till vårdkvalitet. Dessutom var avsikten att beskriva vad som kännetecknar rehabiliteringsfrämjande avdelningar och ledarskapsmodeller inom institutionsvården. Undersökningen består av fyra delpublikationer: i tre av dem användes existerande forskningsmaterial. Materialet på klientnivå (n = 5312) som användes i den första delpublikationen samlades in genom axplock ur forskningsdatabasen Resident Assessment Instrument (RAI) på Institutet för hälsa och välfärd (THL). Den andra delpublikationen består av material på avdelningsnivå (n = 256) och material ur en enkät om verksamhetsuppgifter (n = 189) riktad till de avdelningsskötare som använder RAI-systemet. Den tredje delpublikationen omfattar tidmätnings- och RAI-bedömningsmaterial (n = 2037) på klientnivå som Laine (2005) använde i sin doktorsavhandling. I analyserna har SAS-dataprogramvara använts. Materialet har beskrivits med medelvärden och konfidensintervaller. Variablernas förhållanden till varandra har illustrerats med regressionsmodeller. För den fjärde delpublikationen har ett kvalitativt material insamlats från temaintervjuer med avdelningsskötare (n = 14) och analyserats med innehållsanalys. Resultaten visar att vårdarens rehabiliteringsfrämjande vårdinsatser riktade sig på de klienter som hade medelsvårt nedsatt fysisk funktionsförmåga och kognition. Vårdinsatserna var sammankopplade med vårdarens uppfattning om klientens rehabiliteringsmöjligheter. I studien på avdelningsnivå relaterade den dagliga rehabiliteringsfrämjande vårdinsatsen till vårdkvalitet. Antalet sängliggande klienter minskade och det sociala deltagandet hos klienterna ökade, även den direkta vårdtiden per klient ökade. Bland de metoder som avdelningsskötarna använde för ledarskap framhävdes upptäckandet av möjligheter, linjehållning, påminnelser, öppen kommunikation samt stödandet och värdesättandet av vårdarnas kompetens. Särskilt kännetecknande för de rehabiliteringsfrämjande avdelningarna visade sig vara magnetsjukhusens dragningskraft. För att mäta mängden rehabiliteringsfrämjande vård som gavs, utvecklades en mätare, vilken visade sig vara användbar och urskiljande. De resultat som denna forskning gett kan tillämpas för att lyfta fram mätbarheten av rehabiliteringsfrämjande vårdinsatser såsom även till att utvärdera vårdresultaten. Forskningsresultaten kan också utnyttjas till att utveckla ledarskapet inom vårdarbetet

Abstract The purpose of the study was to examine the relationship between nursing leadership and burnout among nurses in health care as well as the incidence of multidimensional leadership and burnout in Finnish nursing. A further purpose was to test a factor structure of Multifactor Leadership Questionnaire (MLQ) and Maslach Burnout Inventory (MBI) in Finnish health care. The empirical data were gathered by postal questionnaires from nursing staff working in university, central and district hospitals, health centers as well as psychiatric and private hospitals (n = 900, response rate 73%). In addition, a follow-up study was performed at a one-year interval (n = 100, response rate 79%). After deleting unusable questionnaires, the sample consisted of 627, and the follow-up study of 78 nurses and nurse leaders. The data were analyzed with descriptive and multivariate statistical methods. Nurse leaders proved to be transformational leaders who rewarded their subordinates, but traditional active and passive management-by-exception and laissez-faire leadership also appeared in their leadership behavior. Half of the nursing staff were moderately burned out and about one tenth were highly burned out. Nearly one fifth suffered from high emotional exhaustion. Nursing leadership has both positive and negative effects on burnout among nursing staff. Rewarding transformational leadership and active management-by-exception functioned as protecting factors, and passive laissez-faire leadership as an exposing factor. However, the results suggest that the relation between leadership and burnout is complex, affected by situational factors of leadership and the ambiguous nature of burnout. The six- and three-factor structure of the MLQ as well as the three-factor structure of the MBI were empirically supported. According to psychometric properties both instruments are well applicable to Finnish health care research. The results can be used in academic leadership education and leadership training in health care organizations, as well as to improve the quality of work life and to promote work well-being. The results can also be utilized in studies applying MLQ and MBI as well as when exploring factor structure of measures and in validation studies of instruments
Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää hoitotyön johtajuuden ja hoitohenkilöstön työuupumuksen yhteyttä terveydenhuollossa sekä moniulotteisen johtajuuden ja työuupumuksen esiintymistä suomalaisessa hoitotyössä. Lisäksi tarkoituksena oli testata suomalaisessa terveydenhuollossa moniulotteisen johtajuusmittarin ja kolmiulotteisen työuupumusmittarin rakennetta. Empiirinen tutkimusaineisto kerättiin postikyselyllä yliopisto-, keskus- ja aluesairaaloiden, terveyskeskusten sekä psykiatristen ja yksityisten sairaaloiden hoitohenkilöstöltä (n = 900, vastausprosentti 73). Lisäksi toteutettiin seurantakysely vuoden intervallilla (n = 100, vastausprosentti 79). Aineistosta jouduttiin poistamaan vastauksia, ja poistojen jälkeen tutkimusjoukko muodostui 627:stä ja seurantakyselyssä 78 hoitajasta ja hoitotyön esimiehestä. Aineiston analyysissä käytettiin tilastollisina kuvailevina menetelminä ristiintaulukointia, kontingenssikerrointa, χ²-testiä, Pearsonin tulomomenttikorrelaatiokerrointa, t-testiä, Mann-Whitney U-testiä, Wilcoxonin testiä, yksi- ja kaksisuuntaista varianssianalyysiä sekä Kruskal-Wallisin testiä. Monimuuttujamenetelminä olivat rakenneyhtälömallitus ja lineaarinen regressioanalyysi. Mittareiden luotettavuuden arvioinnissa käytettiin eksploratiivista ja konfirmatorista faktorianalyysiä, Cronbachin alpha -kerrointa, osiosummakorrelaatioita, osioiden välisiä korrelaatioita, Pearsonin tulomomenttikorrelaatiokerrointa ja intraclass-korrelaatiokerrointa. Hoitotyön johtajat osoittautuivat työntekijöitä palkitseviksi muutosjohtajiksi, mutta johtamiskäyttäytymisessä esiintyi myös perinteistä työntekijöiden aktiivista ja passiivista valvomista sekä välttävää johtajuutta. Eroja ilmeni johtajan iän, työkokemuksen, työtehtävän ja perustyöhön osallistumisen mukaan. Puolella hoitohenkilöstöstä esiintyi keskimääräistä ja noin kymmenesosalla voimakasta työuupumusta. Voimakkaasta emotionaalisesta väsymyksestä kärsi lähes joka viides. Hoitotyön johtajuudella on sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia hoitohenkilöstön työuupumuksen kannalta. Palkitseva muutosjohtajuus ja työntekijöiden aktiivinen valvominen toimivat työuupumukselta suojaavina tekijöinä ja passiivinen välttäminen työuupumukselle altistavana tekijänä. Tulokset viittaavat kuitenkin siihen, että johtajuuden ja työuupumuksen yhteys on kompleksinen, ja tähän vaikuttavat johtajuuden tilannetekijät ja työuupumuksen moniselitteinen luonne. Hoitohenkilöstön ikä, työllisyystilanne, työaikamuoto ja työtehtävän luonne vaikuttivat johtajuuden ja työuupumuksen yhteyteen, joka oli suhteellisen pysyvä vuoden intervallilla mitattuna. Myös johtajuus ja työuupumus osoittautuivat stabiileiksi ilmiöiksi. Johtajuusmittarin kuuden ja kolmen faktorin rakenne sekä työuupumusmittarin kolmen faktorin rakenne saivat empiiristä tukea. Mittareita voidaan pitää psykometristen ominaisuuksiensa perusteella suomalaiseen terveydenhuoltotutkimukseen soveltuvina. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää terveydenhuoltoalan yliopistollisessa ja terveydenhuollon organisaatioiden sisäisessä johtamiskoulutuksessa, työelämän laadun parantamisessa ja työhyvinvoinnin edistämisessä, johtajuus- ja työuupumusmittaria soveltavissa tutkimuksissa sekä laajemmin mittareiden kehittämistyössä ja validointitutkimuksissa

Abstract The purpose of this study was to describe and explain the care of older people with dementia in surgical wards from the viewpoints of the patients and their close relatives, nursing staff and physicians. The study was conducted in two stages. The first stage of the study was conducted with a qualitative approach, collecting the data from older people with dementia (n=7), their close relatives (n=5), nursing staff (n=19) and physicians (n=9) using individual and group interviews. The data were analysed using inductive content analysis. The approach in the second stage was quantitative: data were collected with a questionnaire from the nursing staff (n=191). The data were analysed using descriptive statistics as well as explorative factor analysis. The nursing staff stated that responding to the physical, psychological and social needs of patients with dementia requires more effort and time than usual. The nursing staff pointed out that they did not have all the required know-how to provide good care for older people with dementia. The nursing staff with longer work experience indicated doing nothing more often than other nursing staff when encountering challenge behaviour of a patient with dementia. Concerns about well-being of a patient and feeling shame about patient’s behavioural symptoms were causing exhaustion among close relatives. Relatives expected some time for personal dialogue and support from the nursing staff. The patients experienced that they did not get enough information about their own care. The study provides new information that can be used to develop the care of older people with dementia in hospital environment. The results can be utilized in basic, further and updating education in the field of health care
Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ja selittää ikääntyvän muistisairaan potilaan hoitotyötä kirurgisella vuodeosastolla muistisairaiden potilaiden, omaisten, hoitohenkilökunnan ja lääkäreiden näkökulmasta. Tutkimus toteutettiin kahdessa vaiheessa. Ensimmäisen vaiheen lähestymistapa oli kvalitatiivinen eli laadullinen, ja aineisto kerättiin kirurgisilla vuodeosastoilla olevilta muistisairailta potilailta (n=7), omaisilta (n=5), hoitohenkilökunnalta (n=19) ja lääkäreiltä (n=9) yksilö-, pari- ja ryhmähaastatteluina. Aineisto analysoitiin induktiivisella sisällön analyysilla. Tutkimuksen toisen vaiheen lähestymistapa oli kvantitatiivinen eli määrällinen, ja aineisto kerättiin kyselylomakkeella kirurgisilla vuodeosastoilla työskentelevältä hoitohenkilökunnalta (n=191). Aineisto analysoitiin käyttäen kuvailevan tilastotieteen menetelmiä sekä eksploratiivista faktorianalyysia. Ikääntyvän muistisairaan potilaan hoitotyössä korostui fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen avuntarpeeseen vastaaminen, joka vaati keskimääräistä enemmän aika- ja henkilöstöresursseja. Hoitohenkilökunta toi esille, ettei heillä ollut tarvittavaa tieto-taitoa muistisairaiden potilaiden hoitamiseen. Hoitajat, joilla oli pitkä työkokemus reagoivat muistisairaan potilaan käytösoireisiin muita hoitajia välinpitämättömämmin. Huoli potilaan voinnista ja häpeän tunne potilaan käytösoireista aiheuttivat puolestaan omaisen uupumista. Omaiset kaipasivatkin henkilökunnalta keskusteluapua ja tukea. Potilaat taas kokivat, etteivät he saaneet tarpeeksi tietoa hoitoaan koskevista asioita. Tutkimuksella tuotetaan uutta tietoa, jonka avulla voidaan kehittää ikääntyvän muistisairaan potilaan hoitotyötä sairaalaympäristössä. Tuloksia voidaan hyödyntää terveydenhuoltoalan perus-, jatko- ja täydennyskoulutuksessa

Abstract Deprivation of liberty is always an infringement of a person's constitutional rights. During the past decades, Western countries have focused on their Mental Health legislation, in particular, by making changes concerning involuntary treatment. After all, little is known about the frequency and quality of involuntary treatment, yet this information is needed to modificate the phenomenon. The present thesis is a part of the Nordic study ''Paternalism and Autonomy''. Two Finnish data have been used in this thesis: the register and the interview studies. The material of the register study comprises all admissions to the study hospitals (Tampere, Turku and Oulu) during a six-month period. The material of the interview study comprises the interviews of 50 patients admitted involuntarily and the interviews of the 50 voluntarily admitted patients following each involuntary admission. Both studies used a questionnaire based on previous studies. In Finland the rate of involuntary treatment is high. The motivation for deprivation of liberty is, however, the interest of patients. Deprivation of liberty was predicted by a diagnosis of a psychotic disorder as well as previous involuntary treatment. Harmfulness to others-criterion as the motivation of involuntary treatment was rarely used. In this material, it was never used as the sole motivation of detainment. Agitation/desorientation was the common reason for seclusion/restraint. Actual violence was more frequently the reason for seclusion of female patients whereas threat of violence was the reason for seclusion/restraint of men. There were differencies among the study hospitals concerning the rate of seclusion/restraint: in Oulu mechanical restraint was used more frequently than in other study hospitals. International comparison of deprivation of liberty is difficult because of the differences among countries in legislation and the paucity of the previous studies. Ward culture as well as the methods of registration vary in different countries, and, thus reliable comparison is restricted. The results of the current study confirm the notion that deprivation of liberty is more frequent in Finland that in many other countries
Tiivistelmä Vapauden rajoittaminen on aina kajoamista ihmisen perustuslailliseen oikeuteen ja siten tahdosta riippumaton hoito psykiatriassa on ongelmallinen alue. Länsimaissa on herätty keskustelemaan tästä aiheesta viime vuosikymmeninä ja tahdosta riippumatonta hoitoa on pyritty vähentämään lainsäädännöllisin keinoin. Jotta tahdosta riippumattoman hoidon ja toimenpiteiden käyttöön voidaan vaikuttaa, tarvitaan vertailukelpoista tietoa sen määrästä ja laadusta. Tämä tutkimus on osa yhteispohjoismaista tutkimushanketta "Paternalism and Autonomy – A Nordic Study on the Use of Coercion in the Mental Health Care System". Tähän väitöskirjaan on käytetty em. tutkimushankkeen kahta suomalaista aineistoa: rekisteritutkimusta ja haastattelututkimusta. Rekisteritutkimukseen kerättiin kaikki 6 kuukauden aikana tutkimussairaaloihin (Tampere, Turku ja Oulu) tulleiden potilaiden tiedot. Haastattelututkimukseen pyydettiin 6 kuukauden aikana 50 tahdosta riippumattomalla lähetteellä tullutta ja heille 50 vapaaehtoisesti tullutta verrokkia. Molemmissa tutkimuksissa käytettiin aiempiin tutkimuksiin pohjautuvia kyselylomakkeita. Rekisteritutkimukseen kerättiin sosiodemografiset taustatiedot, aiempi sairaalahoitohistoria ja ajankohtaisen hoitojakson vapauden rajoittamista koskevat tiedot sekä diagnoosit. Haastattelututkimukseen kerättiin tietoja potilaan kokemuksesta sairaalaantoimittamisesta ja mahdollisuudesta vaikuttaa toteutuvaan hoitoon. Potilaiden psyykkinen tila arvioitiin haastattelututkimusosiossa käyttäen standardoituja psykiatrisia arviointiasteikkoja. Vapauden rajoittaminen psykiatriassa on Suomessa yleistä, tahdosta riippumattoman hoidon osuus on suuri. Vapautta rajoitetaan kuitenkin potilaan etua ajatellen (hoidon tarve ja potilaan vaarallisuus itselle). Psykoosi oli vapauden rajoitusta ennustava tekijä, kuten kuuluukin olla, koska psykoosi on tahdosta riippumattoman hoidon edellytys. Selittäväksi tekijäksi nousi myös aiempi tahdosta riippumaton hoito. Vaarallinen muille-kriteeriä käytettiin harvoin tahdosta riippumattoman hoidon perusteena, tässä aineistossa sitä ei käytetty yksinään sitovassa hoitopäätöksessä koskaan. Agitaatio/desorientaatio oli yleisin syy eristämiselle (eristys huoneeseen/leposide-eristys). Miehiä eristettiin hieman yleisemmin kuin naisia ja naisten eristys edellytti ajankohtaisen väkivaltaisuuden, kun miehiä eristettiin uhkaavan väkivallan vuoksi. Väestöön suhteutetut eristysluvut erosivat eri tutkimussairaaloiden välillä: Oulussa leposide-eristettiin muita sairaaloita yleisemmin. Eristystä ennusti parhaiten tutkimussairaala, mutta vapauden rajoituksen runsasta käyttöä ennusti aiempi tahdosta riippumaton hoito sekä ajankohtainen tahdosta riippumaton status. Tahdosta riippumattoman hoidon samoin kuin eristysten yleisyyden kansainvälinen vertailu on hankalaa aiempien tutkimusten vähäisyyden ja eri maiden välisten lainsäädännöllisten erojen vuoksi. Luotettavaa vertailua vaikeuttavat myös erilaiset hoitokäytännöt sekä rekisteröintimenetelmät. Saadut tulokset tukevat käsitystä, että psykiatristen potilaiden vapauden rajoittaminen on Suomessa yleisempää kuin monissa muissa maissa

Abstract Cancer is a major global killer and a challenge for the healthcare worldwide. Earlier cancer has been treated with surgery, radiation, chemotherapy and hormonal therapy. Unfortunately the efficiency of these therapies has shown to be limited and this has raised an enthusiasm for development of new, targeted cancer therapies that are based on activated oncogenes. The challenge of the targeted therapies is therapy resistance, de novo, adaptive and acquired. This work investigated targeted therapy sensitivity and resistance in lung cancer, breast cancer, colorectal cancer, and melanoma cell lines. The results of this study indicate that in some non-small cell lung cancer cell lines, dual PI3K and MEK inhibition is a more efficacious treatment than inhibition of either solely. It was also showed that the maximal effect of the dual inhibition can be achieved with alternative dosing schedules that are potentially more tolerable in clinical use. Furthermore, by combining ABT-263, entinostat or dasatinib to the dual PI3K and MEK inhibition, the efficiency of the therapy can be increased. Bcl-xl downregulation is a major determinant of the apoptotic response to the triple inhibitor treatment. The current work showed that cancer stem cells can mediate resistance to targeted therapies. Since these cells follow the stochastic model, concurrent therapy with a targeted agent and a stem cell targeting drug might be needed for maximal therapeutic efficiency. This study also showed that Gö6976 acts as a potent inhibitor of mutant EGFR despite the presence of T790M, the most important mechanism of acquired resistance for EGFR tyrosine kinase inhibitors in lung cancer, both in vitro and in vivo
Tiivistelmä Syöpä on yksi johtavia kuolemanaiheuttajia ja tauti on maailmanlaajuinen haaste terveydenhuollolle. Perinteiset syöpähoidot käsittävät kirurgian, sädehoidon, kemoterapian ja hormonaalisen hoidon, mutta näiden rinnalle on noussut uusia, aktivoituneiden onkogeenien signaalien estoon perustuvia hoitoja. Tämä työ tutki kohdennettuja syöpähoitoja ja näihin hoitoihin liittyvää resistenssiä keuhko-, rinta- ja paksusuolen syövän sekä melanooman solulinjoissa. Tulokset osoittavat, että joissakin ei-pienisoluisen keuhkosyövän solulinjoissa yhdistetty PI3K- ja MEK-esto aiheuttaa tehokkaamman vasteen kuin kummankaan signaalireitin esto yksistään. Tässä työssä näytettiin myös, että maksimaalinen vaste yhdistetylle PI3K- ja MEK-estolle voidaan saavuttaa vaihtoehtoisilla annostelutavoilla, jotka ovat voisivat olla paremmin siedettyjä kliinisessä käytössä kuin kahden lääkkeen jatkuva annostelu. Tämä tutkimus osoitti lisäksi, että kaksoiseston tehokkuutta voidaan lisätä yhdistämällä hoitoon kolmas lääkeaine, ABT-263, entinostaatti tai dasatinibi. Bcl-xl proteiinilla on keskeinen rooli apoptoottisen vasteen määrittäjänä näille kolmen lääkkeen käsittelyille. Tämä työ osoitti, että syövän kantasolut voivat välittää resistenssiä kohdennetuille syöpähoidoille. Nämä solut noudattavat niin kutsuttua stokastista mallia, joten parhaan vasteen saaminen saattaa edellyttää että hoito kohdentuu sekä erilaistuneisiin että kantasolutyyppisiin syöpäsoluihin. Tässä tutkimuksessa osoitettin lisäksi, että Gö6976 toimii mutatoituneen EGFR:n estäjänä, huolimatta kehittyvää keuhkosyövissä resistenssiä välittävästä T90M mutaatiosta, sekä in vitro -että in vivo -malleissa

Abstract The purpose of this study was to clarify the notion of diaconal nursing, to produce a description of diaconal nursing and to outline a model of it. The study was accomplished in three stages in accordance with the hybrid model developed by Schwarz-Barcott and Kim (2000). At the theoretical stage, the literature was searched for information of diaconal nursing. For this purpose, a discretionary sample of references dealing with diaconal work and nursing was collected in 1998–1999. The material was analyzed with methods of inductive content analysis. At the empirical stage, the narrative approach was used to collect experiential data about diaconal nursing. The data were collected in the form of written essays complemented by oral interviews. The narrators were a group of 70 senior nursing students with the orientation towards diaconal care, 36 teachers of diaconal care, two consecrated deaconess nurses from five polytechnics on different locations in Finland and eight nurses without diaconal education and four patients from the Kanta-Häme and Pirkanmaa regions. One of the informants was testing the diaconal nursing practice, and she discussed that in her personal narrative. The data were collected in 1998–2003. The substance of the empirical data was analyzed with holistic methods of narrative content analysis. At the analytical stage, diaconal nursing was described as a synthesis of the theoretical and empirical stages, and a model was constructed based on that description. The results indicated that nurses with and without diaconal education used different terms to describe diaconal nursing. Based on the model developed here, diaconal work and nursing are combined into diaconal nursing via the cultural level of religion. Diaconal nursing is a profession carried out in nursing environments and parishes by nurses with diaconal education. Knowledge of both nursing science and theology is applied. In addition to nursing interventions, caritative and liturgic interventions are also used in diaconal nursing. The term 'professional service' is in diaconal nursing. The interactive relationship is a professional human relationship, where the person being cared for receives care and compassion without an obligation to "pay back". For the nursing professional, actions accordant with the Christian view of humanity may be a resource in everyday nursing. The recipient of care is not expected to have a religious or other conviction. Diaconal nursing can be learnt through education, and being a professing Christian is not enough to make a nurse a professional of diaconal nursing. The knowledge produced is the study can be utilized in diaconal nursing instruction and helps students to encounter people in nursing practice. The model also provides insight for the development of diaconal nursing curricula in polytechnics
Tiivistelmä Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selkiyttää käsitystä diakonisesta hoitotyöstä ja tuottaa kuvaus diakonisesta hoitotyöstä sekä rakentaa siitä malli. Tutkimus muodostuu kolmesta vaiheesta Schwarz - Barcottin ja Kimin (2000) kuvaaman hybridisen mallin mukaisesti. Teoreettisessa vaiheessa tehtävänä oli etsiä kirjallisuudesta tietoa diakonisesta hoitotyöstä. Tätä varten kerättiin 1998–1999 harkinnanvaraisella otannalla aineisto diakoniaa ja hoitotyötä käsittelevästä kirjallisuudesta. Aineisto analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysilla. Empiirisessä vaiheessa koottiin narratiivista lähestymistapaa soveltaen kokemuksellista tietoa diakonisesta hoitotyöstä. Aineisto koottiin kirjoitelmina ja sitä täydennettiin haastatteluin. Kertojina oli 70 diakoniapainotteisen sairaanhoitajakoulutuksen päättävää opiskelijaa, 36 diakonian opettajaa, kaksi diakonian virkaan vihittyä sairaanhoitajaa viiden eri paikkakunnan ammattikorkeakoulusta sekä 8 sairaanhoitajaa ja 4 potilasta Kanta-Hämeestä ja Pirkanmaalta. Yksi kertojista testasi diakonista hoitotyötä hoitokäytännössä, josta hän tuotti sisäisen tarinansa. Aineisto koottiin 1998–2003 välisenä aikana. Aineisto analysoitiin holistis-sisällöllisesti narratiivisen aineiston analyysin mukaisesti. Analyyttisessa vaiheessa kuvattiin diakonista hoitotyötä teoreettisen ja empiirisen vaiheen muodostamana synteesinä, jonka perusteella siitä rakennettiin malli. Tulokset osoittivat, että diakoniaan kouluttautuneet ja kouluttautumattomat sairaanhoitajat puhuvat eri käsittein diakonisesta hoitotyöstä. Kehitetyn mallin mukaan diakonia ja hoitotyö yhdistyvät diakoniseksi hoitotyöksi uskonnon kulttuurisen tason kautta. Diakoninen hoitotyö on professio, jota tekevät diakoniseen hoitotyöhön kouluttautuneet sairaanhoitajat hoitotyön toimintaympäristöissä ja seurakunnissa. Siinä sovelletaan hoitotieteen ja teologian tietoa. Diakonisessa hoitotyössä toteutetaan hoitotyön auttamismenetelmien lisäksi karitatiivisia ja liturgisia auttamismenetelmiä. Diakonisessa hoitotyössä puhutaan ammatillisesta palvelemisesta. Vuorovaikutussuhde on ammatillinen lähimmäissuhde, jossa hoidettava kokee saavansa lahjomatonta hoitamista ja rakkauden tunnetta. Hoitotyöntekijälle kristillisen ihmiskäsityksen mukainen toiminta voi olla voimavara hoitamisen arjessa. Hoidettavana olevalta ihmiseltä ei edellytetä uskonnollista tai muuta vakaumusta. Diakoninen hoitotyö voidaan oppia koulutuksessa ja pelkkä hoitajan kristillinen vakaumus ei anna valmiuksia tähän työhön. Tutkimuksessa tuotettua tietoa voidaan hyödyntää hoitotyön opetuksessa ja sen seurauksena käytännön hoitotyössä ihmisen kohtaamisissa. Lisäksi tuotettu malli lisää ymmärrystä kehittää diakonista hoitotyötä opiskelevan sairaanhoitajan opetussuunnitelmaa ammattikorkeakoulussa

Abstract Healthcare-associated infections (HAI) are infections acquired during treatment in a healthcare facility. The most common infections are pneumonias, surgical site infections (SSIs) and urinary tract infections (UTIs). HAIs burden the healthcare system by increasing patient days, the use of antibiotics, examinations, and thus the costs of care. The occurrence of HAIs can be used to evaluate the quality of care and to make comparisons between institutions. The purpose of this dissertation was to evaluate the burden of HAIs in the primary and tertiary healthcare wards and the costs of procedure-related prosthetic joint infections (PJIs). The first part of this dissertation evaluated the prevalence of HAIs in the wards of primary healthcare in the Oulu University Hospital (OUH) district with two point prevalence studies (one-day sampling) conducted in 2006 and in 2017. In 2006, the study comprised 27 healthcare centres with 44 wards and 1,294 patients. HAIs were found in 9.3% of the patients. The most common infections were UTIs, skin and soft tissue infections and lower respiratory tract infections (LRTIs). In 2017, there were 20 healthcare centres with 34 wards and 764 patients; 9.4% of the patients had a HAI. The most common HAIs were pneumonias, SSIs and LRTIs. In the second part, we evaluated the incidence of HAIs in the OUH with a computer-based electronic infection surveillance program. The study covered 15 adult wards with a total of 353 beds. The overall incidence of HAIs during the six-year study period was 4.5% of discharged patients. The most common infections were SSIs, pneumonias and UTIs. The surveillance carried out in this way required a total of one person's workload per year. The third part evaluated hospital costs of procedure-related PJIs. The study population consisted of all total knee and hip arthroplasties performed in the OUH from 2013 to 2015: 1,768 patients with 42 PJIs. A PJI tripled the cost of a procedure compared to an arthroplasty without an infection (€25,100 vs. €7,200). Two-stage revision caused three times more costs than debridement, antibiotics and implant retention treatment (DAIR) (€53,400 vs. €18,500). HAIs are common in the wards of primary and tertiary healthcare in the OUH district. Electronic HAI monitoring is feasible but requires relatively large employer resources. Postoperative PJI triples the cost of the procedure
Tiivistelmä Sairaalainfektio (SI) on infektio, jonka potilas saa ollessaan hoidossa laitoksessa. Yleisimpiä SI:ita ovat leikkausalueen infektio, keuhkokuume ja virtsatieinfektio (VTI). SI:t kuormittavat terveydenhoitoa lisäämällä hoitopäiviä, antibioottien käyttöä, tutkimuksia ja näin myös hoidon kustannuksia. SI:iden määrää voidaan käyttää hoidon laadun mittarina sekä sairaaloiden väliseen vertailuun. Tämän väitöskirjan tarkoituksena oli arvioida SI:iden määrää Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin (PPSHP) terveyskeskusten ja Oulun yliopistosairaalan (OYS) vuodeosastoilla sekä selvittää tekonivelleikkauksen jälkeisen tekonivelinfektion (TI) aiheuttamia sairaalakustannuksia. Väitöskirjan ensimmäisessä osatyössä selvitettiin SI:iden esiintyvyyttä PPSHP:n terveyskeskusten vuodeosastoilla pisteprevalenssilla eli yhden päivän otannalla vuosina 2006 ja 2017. Vuoden 2006 tutkimuksessa oli 27 terveyskeskusta, joissa oli 44 vuodeosastoa ja yhteensä 1 294 potilasta. SI todettiin 9,3 %:lla potilaista. Yleisimpiä olivat VTI:t, pehmytkudosinfektiot ja alahengitystieinfektiot. Vuonna 2017 tutkimuksessa oli 20 terveyskeskusta, 34 vuodeosastoa ja 764 potilasta. Tällöin SI todettiin 9,4 %:lla. Yleisimmät infektiot olivat keuhkokuume, leikkausalueen infektio ja alahengitystieinfektio. Toisessa osatyössä selvitettiin OYS:n SI:iden ilmaantuvuutta kuuden vuoden ajan jatkuvan infektioseurannan mahdollistavan tietokoneohjelman avulla. Tutkimuksessa seurattiin 15:ttä aikuisvuodeosastoa, joissa oli yhteensä 353 potilaspaikkaa. SI todettiin 4,5 %:ssa hoitojaksoista. Seuranta vaati yhteenlaskettuna noin yhden hoitajan työpanoksen vuodessa. Väitöskirjan kolmannessa osatyössä selvitettiin vuosina 2013–2015 OYS:ssa tehtyjen tekonivelleikkausten jälkeisten TI:iden sairaalakustannuksia. Tutkimuksessa oli 1 768 tekonivelleikkausta, joista 42 infektoitui. Infektoitumattoman tekonivelleikkauksen sairaalakustannukset olivat keskimäärin 7 200 € ja TI:iden 25 100 €. Hoitomenetelmänä kaksivaiheisen revision eli tekonivelen vaihtohoidon hinta oli kolminkertainen tekonivelen säilyttävään hoitoon verrattuna (53 400 € vs. 18 500 €). SI:t ovat yleisiä PPSHP:n alueella sekä terveyskeskusten että OYS:n vuodeosastoilla. SI:iden seurantaohjelma soveltuu infektioseurantaan, mutta se vaatii kohtalaisesti henkilökuntaresurssia. Leikkauksen jälkeinen TI kolminkertaistaa tekonivelleikkauksen sairaalakustannukset

Abstract The present study investigates phenomena of caring from the point of view of nursing work in the Western society, approaching the topic from historical and theoretical frames of reference. The historical frame of reference is an entity where descriptions of the concepts and phenomena of nursing, nursing ethics and caring are explored from the point of view of hermeneutic interpretation of history. Data from an earlier period include publications, text books and research papers from the years 1903–1938 on nursing in Finland, nursing ethics and caring and also material on the life work of Ms. Naima Kurvinen (1876–1933), matron at the Oulu Province Hospital. Data from a later period consist of articles, literary work and research papers on nursing work, nursing ethics and caring from the years 1979–2004. The theoretical frame of reference will here be approached from the points of view of phenomenology and philosophical hermeneutics. The data include philosophical literature on phenomenology, philosophical hermeneutics, and the essence, ethics and knowledge of humanity. Heidegger's philosophy of the mind of being proved to be a central theory in interpreting the phenomenon of caring. Morality, autonomy and universality were the three theoretical statements of caring found in the study. Central characteristics describing the moral essence of caring were grouped under four theses as follows: 1. Moral statements describing caring are normative, i.e. they contain moral principles which guide our actions. The good of another individual emerged as the expressed function of caring. 2. Some values, such as humaneness, dignity, health, and well-being can intuitively be named as the good within caring. 3. The act of caring is to place oneself to take care of another person. This is based on freedom, authentic presence and ability to assume another person's preferences. The combination of these qualities describes altruism within caring. 4. The humane essence of man and interaction with others include ethical meanings of caring. Caring is action that protects, maintains and enriches life and involves hope. The autonomous nature of caring is here described with the following three theses: 1. The autonomy of caring signifies the nurse's independence and the special nature of the context. Knowledge and the ability to place oneself to take care of another person are essential prerequisites. 2. The practical knowledge of caring is ethical in nature. 3. Prerequisites explaining caring, such as ethicality, knowledge, and awareness and meanings of nursing describe the phenomenological features of caring, making the act of caring an autonomous one. The following two theses are used to argue for the universal essence of nursing: 1. Our humane and historical qualities are part of universally recognized humane values. Concern represents the manner of being within caring, describes meanings and values given to it and, finally, attaches one's awareness to the real world. 2. The moral of caring is universal in nature
Tiivistelmä Tarkastelen tässä tutkimuksessa hoitamisen ilmiötä länsimaisen hoitotyön näkökulmasta. Tutkimuksen lähestymistavaksi valitsin historiallisen ja teoreettisen viitekehyksen. Historiallinen viitekehys on kokonaisuus, jossa hoitotyön, hoitoetiikan ja hoitamisen käsitteiden ja ilmiöiden kuvaukset muodostavat historiallisen aineiston, jota tarkastelen hermeneuttisen historiantulkinnan näkökulmasta. Varhaisempi aineisto sisältää suomalaista hoitotyötä, hoitoetiikkaa ja hoitamista käsitteleviä julkaisuja, oppikirjoja ja dokumentteja vuosilta 1903–1938 sekä Oulun lääninsairaalan ylihoitajatar Naima Kurvisen (1876–1933) elämäntyöhön liittyvän aineiston. Myöhäisempi aineisto koostuu hoitotyötä, hoitoetiikkaa ja hoitamista käsittelevistä artikkeleista, teoksista ja tutkimuksista vuosilta 1979–2004. Historiallinen viitekehys on opastanut minua hoitamisen alkuperäistä luonnetta esittävien kysymysten etsimisessä, tutkimuskohdetta kuvaavan aineiston löytämisessä ja sen hedelmällisessä tulkitsemisessa. Teoreettisen viitekehyksen tarkastelunäkökulmiksi valitsin fenomenologian ja filosofisen hermeneutiikan. Aineisto sisältää fenomenologiaa ja filosofista hermeneutiikkaa sekä ihmisyyden olemusta, etiikkaa ja tietoa käsittelevää filosofista kirjallisuutta. Teoreettinen viitekehys mahdollisti tutkimuskulun ymmärtämisen sekä sen esittämisen. Heideggerin olemisen mielen filosofia osoittautui keskeiseksi teoriaksi hoitamisen ilmiön tulkitsemisessa. Hoitamisen ensimmäisen väittämän, moraalisuuden, ominaispiirteet esitän seuraavissa teeseissä: 1. Hoitamista kuvaavat moraalilausumat ovat normatiivisia eli ne sisältävät toimintaa ohjaavia moraaliperiaatteita. Niissä ilmaistu hoitamisen funktio on toisen ihmisen hyvä. 2. Joitakin arvoja voidaan nimetä intuitiivisesti hoitamisen hyvän määritelmiksi. Näitä ovat inhimillisyys, arvokkuus, terveys ja hyvinvointi. 3. Hoitaminen on asettautumista toisen ihmisen hoitamiseen. Asettautumisen perustana on vapaus ja autenttinen läsnäolo sekä kyky toisen preferenssien omaksumiseen. Nämä ominaisuudet yhdessä kuvaavat altruismia hoitamisessa. 4. Ihmisen inhimillinen olemus ja kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa sisältävät hoitamisen eettisyyden merkityksiä. Hoitaminen on elämää suojelevaa, ylläpitävää ja rikastavaa sekä toivoa sisältävää. Toisen väittämän, autonomisuuden, olemusta kuvaavat ominaispiirteet esitän seuraavasti: 1. Hoitamisen autonomisuus tarkoittaa hoitajan itsenäisyyttä ja kontekstin erityislaatuisuutta. Tieto ja asettautuminen ovat sen välttämättömiä ehtoja. 2. Hoitamisen praktinen tieto on eettistä. 3. Hoitamista perustelevat ennakkoehdot, kuten eettisyys, tieto ja tiedostaminen sekä hoitamisen merkitykset, kuvaavat hoitamisen fenomenologisia ominaisuuksia. Nämä tekevät hoitamisesta autonomisen. Hoitamisen universaalia olemusta perustelen kahden teesin avulla: 1. Ihmisen inhimilliset ja historialliset ominaisuudet kuuluvat yleismaailmallisesti esiintyviin humaanisiin arvoihin. Huoli ilmentää hoitamisen olemisen tapaa, kuvaa sille annettuja merkityksiä ja arvoja sekä kiinnittää tietoisuuden reaaliseen maailmaan. 2. Hoitamisen moraalin luonne on yleinen

Abstract During the past few decades in Finland, the growth of wolf (Canis lupus) and wild forest reindeer (Rangifer tarandus fennicus lönnb.) populations has created modern human-wildlife conflicts, of which the wolf conflict has expanded from a local to the EU level. The conflicts have emerged between local people and species but also between different stakeholders concerning methods of management and especially concerning the role of hunting in wolf management. The aim of this thesis is to make such conflicts more transparent and understandable. This thesis also provides suggestions regarding the governance of the conflicts. Wolf conflict data is based on a semi-structured questionnaire distributed among interest groups and open hearings among local people throughout Finland during 2004. The data of the wild forest reindeer conflict is based on a questionnaire answered by farmers in the Suomenselkä area. Methodologically, qualitative as well as quantitative tools are used. The scientific approach of this thesis is animal geography. The conflict in wild forest reindeer management is predicted by biology of species, by damages occurring in farming though also social predictors can be found. However, the conflict is solvable in nature. The wolf conflict is an example of one of the multifaceted human-wildlife conflicts where complex socioeconomical challenges are connected to each other at a local level. The specific biological abilities, the negative image of wolves and fear among people are of concern in this matter. In the society the conflict appears mostly trough stakeholders’ contradictory goals. However, the predictors of conflict between stakeholders became better understood through spatial and cultural contexts. Especially hunting developed by local elements and conservation having a non-local background, have clashed with the wolf being the major bone of contention. The wolf conflict can be defined as insolvable by nature, where the understanding of this is the key of management and mitigation processes. Because no final solution is in sight, despite constant management efforts, adaptive and learning processes are needed
Tiivistelmä Susi on palannut Suomen eri maakuntiin 1990-luvun aikana ja muodostanut kehittyvän populaation. Sen kannan hoito on muuttunut ristiriitaiseksi kannan kasvun myötä. Konflikti siirtyi 2000-luvun alussa erilaisten intressiryhmien ja myös hallinnollisten tasojen väliseksi kamppailuksi ulottuen Suomen valtion ja EU:n väliseksi. Myös metsäpeura on palannut Suomen luontoon viime vuosikymmenien aikana. Sen kannan hoidossa koettiin ristiriitoja 1990-luvulla lähinnä sen viljelylle aiheuttamien vahinkojen vuoksi. Molemmille lajeille laadittiin 2000-luvun puolivälissä hoitosuunnitelmat, joiden tarkoituksena oli linjata näiden kannan hoitoa ja suojelua. Tämä tutkimus perustuu hoitosuunnitelmien valmistelua varten kerättyyn aineistoon, jossa pääpaino on susikonfliktissa. Metsäpeurakonfliktin roolina on tarjota vertailupohja. Tutkimusotteen voidaan määritellä kuuluvaksi eläinmaantieteen alaan, jossa tarkastellaan ihmisen ja eläinlajin välistä vuorovaikutusta pääasiassa paikallisesta ja sosioekonomisesta kontekstista. Työssä myös verrataan suomalaista susikonfliktia Yellowstonen kansallispuiston suden palautusohjelman toteutuksesta seuranneeseen kamppailuun. Siitä johdetussa teoriassa konflikti kytketään luonnonsuojelun ja sen käytön aate- ja arvopohjaan. Tutkimuksessa käytetyssä aineistossa on sekä laadullisia että määrällisiä osioita, jotka esitellään neljässä erillisessä artikkelissa. Susikonflikti on esimerkki moniulotteisesta luonnonsuojelun ja -hoidon konfliktista, johon kytkeytyy niin historia, lajin biologia, ihmisen paikallisesti kehittyneet traditiot ja kulttuuriset piirteet kuin institutionaaliset rakenteet mukaan lukien EU-jäsenyys. Tästä kokonaisuudesta on rakentunut paikallisten tahojen ja sen ulkopuolisen kokemusmaailman välinen kamppailu, jossa erilaisista intressiryhmistä ovat aktiivisimpina näkyneet metsästäjä- ja luonnonsuojelutahot. Sekä metsästykseen että lajien suojeluun liittyy useita paradoksaalisia piirteitä, jotka tekevät lajien ja suojelun kentän jännitteelliseksi. Metsäpeurakannan hoidossa esiintyneet konfliktit ovat hallittavissa, koska metsäpeuraan liittyy merkittävästi hyödyn tunne, sen ja ihmisen välille ei muodostu paikallisesti ekologista kilpailutilannetta ja myös sen aiheuttamat vahingot ovat hallittavissa. Susi kantaa mukanaan historiallista ja emotionaalista painolastia, eikä siihen liity paikallisesta näkökulmasta hyödyn tunnetta vaan lähinnä haastava asetelma. Nykyisellä suomalaisen maaseudun elinkeinorakenteella ja luonnon käytön kulttuurilla susikonfliktin hoidossa joudutaan sietämään jatkossakin ratkaisemattomia kysymyksiä. Susikonfliktin hallinnassa onkin keskeistä jatkuvasti avoin, sopeutuva ja oppiva toimintapolitiikka

Abstract The purpose of the study was to describe and evaluate the effectiveness of health coaching on health promotion (health-related quality of life, adherence to health regimens, clinical health outcomes and lifestyle factors) among frequent attenders of primary healthcare. The aim was to generate new information to promote frequent attenders’ health and to improve the care and education of patients with chronic diseases. The study consisted of three sub studies. A systematic literature review (sub study I) described the effects of health coaching on adult patients with chronic diseases. The data were collected from the databases and through a manual search. The data (n=13) were analyzed using narrative synthesis. Conceptual analysis (sub study II) identified frequent attenders of primary healthcare. The data were collected from databases and through a manual search. The data (n=59) were analyzed using synthesis and content analyses. The quasi-experimental research method (sub study III) evaluated the effectiveness of health coaching among frequent attenders (n=110) in primary healthcare. The experimental group received the health coaching and the control group received the usual care. The data were collected before the intervention and 12 months afterwards using a questionnaire on FINRISKI2012, RAND-36 and ACDI and clinical health outcomes measured by health-coaching nurses. The data were analyzed using statistical methods. According to the systematic review, health coaching produced positive effects on patients’ physiological, psychological and behavioural conditions and on their social life. In particular, weight management, physical and mental status improved, and physical activity increased. Conceptual analysis identified four attributes of frequent attenders: the feelings of symptoms, perceived poor health status, lower quality of life and frequent visits to a primary healthcare provider. Health coaching had statistically significant effects on the blood pressure and health-related quality of life among the experimental group, especially in emotional role limitation and energy during the 12 months. There were no statistically significant differences between the experimental and control groups on health-related quality of life, adherence to health regimens and lifestyle factors
Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ja arvioida terveysvalmennuksen vaikuttavuutta perusterveydenhuollon paljon terveyspalveluita käyttävien asiakkaiden terveyden edistämiseen (terveyteen liittyvään elämänlaatuun, hoitoon sitoutumiseen, kliiniseen terveydentilaan ja elintapoihin). Tavoitteena oli tuottaa uutta tietoa paljon terveyspalveluita käyttävien asiakkaiden terveyden edistämiseen ja pitkäaikaissairaiden hoidon ja ohjauksen kehittämiseen. Tutkimus koostui kolmesta osatutkimuksesta. Systemaattisella kirjallisuuskatsauksella (osatutkimus I) kuvattiin terveysvalmennuksen vaikutuksia pitkäaikaissairaille. Aineisto kerättiin viitetietokannoista ja manuaalisella haulla. Aineisto (n=13) analysoitiin narratiivisella synteesillä. Käsiteanalyysilla (osatutkimus II) määriteltiin paljon terveyspalveluita käyttävä asiakas perusterveydenhuollossa. Aineisto kerättiin viitetietokannoista ja manuaalisella haulla. Aineisto (n=59) analysoitiin synteesillä ja sisällönanalyysilla. Kvasikokeellisella tutkimusmenetelmällä (osatutkimus III) arvioitiin terveysvalmennuksen vaikuttavuutta perusterveydenhuollon paljon terveyspalveluita käyttäville asiakkaille (n=110). Koeryhmä sai terveysvalmennusta ja kontrolliryhmä tavanomaista hoitoa. Aineisto kerättiin FINRISKI 2012-, RAND-36- ja ACDI-kyselylomakkeilla sekä kliinisen terveydentilan mittauksilla ennen ja 12 kuukautta intervention jälkeen. Aineisto analysoitiin tilastomenetelmin. Kirjallisuuskatsauksen mukaan terveysvalmennuksella oli positiivisia vaikutuksia pitkäaikaissairaiden fyysisiin, psyykkisiin, sosiaalisiin ja käyttäytymistekijöihin. Erityisesti painonhallinta sekä fyysinen ja psyykkinen terveydentila paranivat ja fyysinen aktiivisuus lisääntyi. Käsiteanalyysilla tunnistettiin neljä ominaispiirrettä perusterveydenhuollon paljon terveyspalveluita käyttävälle asiakkaalle: oireiden tunne, kokemus terveydentilan heikkenemisestä, alhaisempi elämänlaatu ja useat käynnit perusterveydenhuollossa. Terveysvalmennusinterventio edisti tilastollisesti merkitsevästi koeryhmän terveyteen liittyvän elämänlaadun psyykkisistä syistä johtuvien ongelmien roolitoimintaa, tarmokkuutta ja verenpainetta 12 kuukauden aikana. Koe- ja kontrolliryhmän välillä ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja terveyteen liittyvässä elämänlaadussa, hoitoon sitoutumisessa ja elintavoissa

Abstract Diffuse large B-cell lymphoma (DLBCL) is the most common type of Non-Hodgkin´s Lymphoma (NHL). The standard treatment for DLBCL is R-CHOP chemoimmunotherapy (rituximab, cyclophosphamide, vincristine, doxorubicin and prednisone). About one -third of patients have refractory disease or the lymphoma relapses. Prognosis after relapse of refractory disease is poor. Fitter and younger patients are recommended new intensive salvage chemotherapy followed by autologous stem cell transplantation. Central nervous system (CNS) relapse is the most feared complication with dismal prognosis in DLBCL. High dose methotrexate intravenously administered concurrently with R-CHOP treatment has shown to be most promising to prevent CNS relapses. Primary CNS lymphoma (PCNSL) is a rare aggressive lymphoma limited to the CNS and eyes. PCNSL is a chemo-and radiosensitive disease, but long-term response is rare since the blood brain barrier (BBB) limits access of many drugs to the CNS. BBB disruption (BBBD) is a treatment modality where the BBB is opened by hypertonic mannitol infusion. Administration of chemotherapeutics will achieve over ten-fold concentrations in the CNS and eradicate microscopic disease involvement. This study retrospectively analyses patients who treated as first line with Bonn/Bonn-like treatment (study I), with BBBD treatment followed by high-dose treatment/autologous stem cell transplantation (HDT/ASCT) in first- or second-line (study II) or those treated with primary R-CHOP or its derivatives with or without concurrent CNS-targeted treatment (study III). HD-MTX-based multichemotherapy is an effective induction treatment in CNS lymphoma, but long-lasting responses are rare. BBBD-treatment is well-tolerated and a promising method to attain high drug concentrations in the CNS to eradicate microscopic disease involvement in first- and second-line. CNS-prophylaxis with HD-MTX prevents CNS events in high risk DLBCL. PCNSL is agressive disease despite excellent primary response with HD-MTX based multichemotherapy. BBBD-treatment is a promising method to eradicate microscopic disease in the CNS and achieve a long-term response and cure rate. Fatal CNS relapses can be avoided using CNS-targeted treatment
Tiivistelmä Diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma (DLBCL) on yleisin non-Hodgkin lymfooma (NHL), jonka standardihoitona toimii R-CHOP (rituksimabi, syklofosfamidi, vinkristiini, doksorubisiini, prednisoloni). Noin kolmasosalla potilaista tautii etenee hoidosta huolimatta tai uusii hoidon päätyttyä. Relapoituneen tai refraktaarin taudin ennuste on huono. Hyväkuntoisilla ja nuoremmilla potilailla pyritään etenemään uuteen induktiohoitoon ja korkea-annoshoitoon autologisen kantasolusiirteen turvin. Keskushermostouusiutuma on huonoennusteisin DLBCL:n komplikaatio. Suuriannosmetotreksaattihoito liitettynä R-CHOP-hoitoon estää keskushermostouusiutumia. Primaari aivolymfooma (PCNSL) on harvinainen keskushermoston ja silmien alueelle rajautuva lymfooma. PCNSL on herkkä sytostaatti-ja sädehoidolle, mutta pitkäkestoisia vasteita nähdään harvoin. Veriaivoeste estää useimpien tehokkaiden sytostaattien pääsyn keskushermostoon. Veriaivoesteen aukaisuhoidossa veriaivoeste avataan hypertonisella mannitoli-infuusiolla. Toimenpiteen jälkeisellä sytostaatti-infuusiolla saavutetaan kymmenkertaiset lääkeainepitoisuudet keskushermostossa ja voidaan hoitaa mikroskooppista veriaivoesteen takana sijaitsevaa tautia. Väitöskirjatyön tutkimukset ovat retrospektiivisiä. Ensimmäisessä osatyössä analysoitiin PCNSL potilaat, jotka saivat ensilinjassa Bonnin tai Bonnin kaltaista hoitoa. Toisessa osatyössä potilaat hoidettiin joko ensi- tai toisessa linjassa BBBD-hoidolla, päättyen konsolidaatiohoitona annettavaan korkea-annoshoitoon autologisen kantasolusiirteen turvin. Kolmannessa osatyössä analysoitiin suuren aivouusiutumariskin potilaita, joko yhdessä tai ilman keskushermostoon suunnattua hoitoa samanaikaisesti R-CHOP-hoidon kanssa. Suuriannosmetotreksaatti-pohjainen yhdistelmäsolunsalpaajahoito on tehokas induktiohoito aivolymfoomassa pitkäkestoisten vasteiden ollessa harvinaisia. BBBD-hoito on hyvin siedetty ja lupaava hoitomuoto, jolla keskushermostossa voidaan saavuttaa suuret lääkeainepitoisuudet, jotka riittävät hoitamaan mikroskooppisen taudin sekä ensi että toisessa linjassa. Keskushermostoprofylaksia suuriannosmetotreksaatilla estää keskushermosto-uusiutumia suuren riskin DLBCL-potilailla. PCNSL on agressiivinen tauti huolimatta erinomaisista metotreksaattipohjaisilla hoidoilla saavutetuista ensilinjan vasteista. BBBD-hoito on lupaava keino eradikoida mikroskooppinen tauti keskushermostosta ja saavuttaa pitkäaikaisia hoitovasteita, sekä pysyvä paraneminen aivolymfoomassa. Suuriannosmetotreksaattia sisältävällä sytostaattihoidolla voidaan estää fataaleja aivorelapseja DLBCL:ssä

Abstract Several studies have highlighted the need for the provision of extra support for parenting and for the children of families with parental cancer, with particular emphasis on the need to protect the psychosocial wellbeing of these children. However despite this, child-centred work still rarely forms part of clinical practice in adult health-care settings. The aims of the present work were: 1) to calculate a population-based estimate for the number of Finnish children affected by parental cancer, 2) to investigate whether these children had used specialised psychiatric services to a greater extent than their peers, 3) to conduct a systematic review of the scientific literature regarding the current state of structured interventions directly targeted at children with parental cancer, 4) to outline the clinicians' experiences of the use of structured child centred interventions in long-term clinical practice, and 5) to assess whether the “Let’s Talk about Children” (LT) and “Family Talk Intervention” (FTI) approaches have any impact on the psychiatric symptom profile of seriously somatically ill parents and their spouses. It was found that every 15th child (6.6% of the children) had a mother or father who was treated for cancer during the years 1987 to 2008. Cases of parental cancer increased these children’s use of specialised psychiatric services significantly by comparison with their peers. A systematic review revealed that the existing number of structured child-centred interventions was small and their methodological content was highly heterogeneous. Clinicians’ long-term experiences of the use of structured child-centred interventions in everyday clinical practice highlighted: the flexible choice of interventions, the importance of taking the children’s needs into account, inter–team collaboration and the need to regard death as an essential topic when working with families with parental cancer. A significant improvement in the parent’s psychological symptoms was observed four months after the completion of the structured intervention. It can be concluded that children affected by parental cancer comprise a substantial part of the general population. Both the increased use of specialised psychiatric services by the children and the positive effect of interventions on the parents justify the pursuance of research-based child-centred work
Tiivistelmä Useat viimeaikaiset tutkimukset ovat suosittaneet lisätukea vanhemmuudelle ja lapsille syöpäpotilaiden lasten psykososiaalisen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Tästä huolimatta lapsikeskeistä työtä tehdään aikuisterveydenhuollossa vähän. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli: 1) arvioida väestötasolla niiden suomalaisten lasten lukumäärä, joilla on syöpää sairastava vanhempi, ja verrata näiden lasten psykiatrisen erikoissairaanhoidon käyttöä muihin vastaavan ikäisiin, 2) selvittää systemaattisesti olemassa oleva tutkimustieto lapsikeskeisten strukturoitujen interventioiden käytöstä syöpää sairastavien vanhempien lapsilla, 3) tutkia työntekijöiden pitkäaikaisia kokemuksia strukturoitujen lapsikeskeisten interventioiden käytöstä osana jokapäiväistä kliinistä työtä, 4) selvittää kahden strukturoidun intervention, Lapset puheeksi -keskustelun ja Beardsleen perheintervention, vaikutusta vanhempien psykiatrisiin oireisiin neljä kuukautta intervention jälkeen verrattuna tilanteeseen ennen interventiota. Tulosten mukaan Suomessa 6,6 %:lla vuonna 1987 syntyneistä lapsista oli vanhempi, jota oli hoidettu syövän takia seurantajakson 1987–2008 aikana. Syöpää sairastavien vanhempien lasten psykiatrisen erikoissairaanhoidon käyttö oli tilastollisesti merkitsevästi kohonnut verrattuna muihin samanikäisiin. Lasten tukemiseen tarkoitettujen strukturoitujen interventioiden määrä oli vähäinen ja niiden tutkimuksellinen taso oli vaihteleva. Työntekijöiden kokemukset lapsikeskeisten interventioiden toteuttamisesta potilastyössä nostivat esille useita huomioonotettavia asioita: on tärkeää voida valita interventio joustavasti perheen tarpeiden mukaan, yli sektorirajojen ulottuva yhteistyö on keskeistä, lasten yksilöllisten tarpeiden huomioiminen on tärkeää, kuoleman teema nousee usein esille perheiden kanssa työskenneltäessä. Vanhempien psyykkisten oireiden todettiin vähentyneen intervention jälkeen tehdyssä mittauksessa verrattuna ennen interventiota tehtyyn mittaukseen. Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan päätellä, että syöpäpotilaiden lapset muodostavat merkittävän ryhmän väestössä. Syöpäpotilaiden lasten lisääntynyt psykiatrisen erikoissairaanhoidon käyttö jo yksin ja myös interventioiden myönteiset vaikutukset puoltavat lapsikeskeisen työn kehittämistä aikuisterveydenhuoltoon. Kehittämistyön pohjana voidaan käyttää tässä tutkimuksessa käytettyjä strukturoituja lapsikeskeisiä interventioita

Abstract Distal radius fractures (DRFs) are the most commonly encountered fall-related fracture in clinical practice. Recognised as a typical fragility fractures, the ageing of the population may increase the occurrence of DRFs in the near future. The aims of this thesis were (I) to describe the epidemiology of DRFs in a cohort of adult patients in the city of Oulu during the year 2008 and to study changes in the incidence of DRFs during the last decades in Finland and other northern countries and the relationship between slippery conditions during the winter and the incidence of DRFs, (II) to compare the results of primary nonoperative treatment and early palmar plating of primarily dislocated DRFs in 80 patients ≥ 50 years old in an randomised controlled study and (III) to investigate the rate and risk factors for plate-related complications after palmar plate fixation of 881 DRFs. The crude incidence rate of DRFs was 258/100 000 person-years in Oulu in 2008, and the age-specific incidence rate in the female population aged ≥ 70 years was increased compared to previous studies in Finland and in Norway. A clear seasonal variation was observed in fall-related DRFs. The number of DRFs was 2.5 times higher on slippery winter days compared to non-winter days. Early palmar plating of DRFs showed favourable DASH (disabilities of the arm, shoulder and hand) scores at two years compared to primary nonoperative treatment. Delayed surgery in the primary nonoperative treatment group did not provide comparable DASH scores to early plating. The overall complication rate in the cohort of 881 plate-fixated DRFs was 15%. These could be regarded as plate-related in 7% of cases. Operations performed by low-volume surgeons and patient ages < 40 years were independent predictors of plate-related complications. In conclusion, the incidence of DRFs has increased during the last decades in Finland in elderly females, and slippery winter conditions increase the risk of DRFs. Early palmar plating of DRFs produces more consistent results compared to primary nonoperative treatment in patients ≥ 50 years old. The complication rate after palmar plating of DRFs is significantly influenced by surgeon experience and patient age
Tiivistelmä Värttinäluun alaosan murtuma (rannemurtuma) on yleisin kaatumistapaturman aiheuttama luunmurtuma, jonka taustalla on monesti ikääntymisestä johtuva luun hauraus. Väestön edelleen ikääntyessä rannemurtumien ilmaantuvuus todennäköisesti lisääntyy. Tämän väitöskirjan tavoitteina oli (1) kuvata rannemurtumien epidemiologiaa ja ilmaantuvuuden muutosta Suomessa ja muissa Pohjoismaissa viimeisten vuosikymmenien aikana, sekä tutkia liukkaiden talvikelien yhteyttä rannemurtumien ilmaantuvuuteen. Lisäksi tavoitteena oli (2) verrata kahden eri hoitokäytännön — varhaisen levykiinnityksen ja ensisijaisen konservatiivisen hoidon — kliinisiä tuloksia ≥ 50-vuotiailla rannemurtumapotilailla. Lopuksi tavoitteena oli (3) selvittää rannemurtuman levytykseen liittyvien komplikaatioiden yleisyys sekä riskitekijät. Rannemurtumien ilmaantuvuus oli oululaisessa aikuisväestössä 258/100 000 henkilövuotta vuonna 2008. Ikä-spesifinen ilmaantuvuus lisääntyi aiempaan suomalaistutkimukseen verrattuna etenkin > 70 vuotiailla naispotilailla ja sama suuntaus todettiin myös aiemmassa norjalaistutkimuksessa. Rannemurtumien ilmaantuvuudessa todettiin selkeä vuodenaikavaihtelu, ja liukkaalla talvikelillä rannemurtuman riski oli 2.5-kertainen verrattuna ei-talvikelin murtumariskiin. Varhaisella rannemurtuman levykiinnityksellä saavutettiin paremmat DASH (Disabilities of the Arm, Shoulder, and Hand) – pisteet kahden vuoden seurannassa verrattuna ensisijaiseen konservatiiviseen hoitoon. Murtuman asennon heikentyessä seurannassa ei myöhäisleikkauksella saavutettu kliinistä hyötyä ensisijaisessa konservatiivisen hoidon ryhmässä. Komplikaatioprosentti 881 levykiinnityksellä hoidetun rannemurtumapotilaan aineistossa oli 15 %. Levytyskomplikaatioita todettiin 7 %:lla potilaista. Itsenäisiä levytyskomplikaatioille altistavia riskitekijöitä olivat kirurgin vähäinen leikkauskokemus ja potilaan matala ikä (< 40 vuotta). Yhteenvetona voidaan todeta, että rannemurtumien ilmaantuvuus on lisääntynyt Suomessa iäkkäillä naispotilailla viimeisten vuosikymmenten aikana ja liukkaudella on selkeä yhteys rannemurtumien ilmaantuvuuteen. Varhaisella leikkaushoidolla saavutetaan yhtenäisemmät hoitotulokset verrattuna ensisijaiseen konservatiiviseen hoitoon ≥ 50-vuotialla rannemurtumapotilailla. Kirurgin leikkauskokemus ja potilaan ikä ovat yhteydessä rannemurtuman levytyskomplikaatioiden riskiin

Abstract The ductus arteriosus connects the pulmonary artery and the descending aorta in the foetus. In normal neonatal transition, the ductus closes soon after birth. If the duct remains significantly open after birth, it may complicate the recovery of a very preterm infant. Present treatments of patent ductus arteriosus (PDA) are either medical (ibuprofen or indomethacin) or surgical (ligation). However, these treatments can have serious side effects, especially in the most immature infants. This doctoral thesis studied the potential role of intravenous paracetamol for PDA treatment in very preterm infants born before 32 weeks of gestation. Consequences of the PDA treatments in an epidemiological birth cohort were also studied. In retrospective Study I stated that treatments of PDA decreased after the introduction of IV paracetamol for early pain management in preterm infants. Study II showed in a randomised clinical trial for the first time that paracetamol has a biological effect on the ductus arteriosus in preterm infants soon after birth. The ductus closed significantly earlier in the paracetamol group than in the placebo group. The epidemiological cohort Study III showed evidence that both medical and surgical treatment of PDA associated with severe bronchopulmonary dysplasia in infants born very preterm. Additionally, surgical PDA ligation was associated with increased risk of necrotising enterocolitis and intraventricular haemorrhage. Study IV showed that treatment of PDA was not associated with increased mortality, even in the most immature preterm infants born before 28 weeks of gestation
Tiivistelmä Valtimotiehyt on sikiöaikana avoimena oleva suoni, joka yhdistää keuhkovaltimon laskevaan aorttaan ja ohjaa vähähappisen veren istukkaan. Yhdessä soikean aukon kanssa suoni takaa sikiön verenkierron normaalin toiminnan ennen keuhkojen avautumista. Mikäli valtimotiehyt jää syntymän jälkeen pitkittyneesti auki, muuttaa se keskosen verenkiertoa siten, että osa aortan verenkiertoa ohjautuu keuhkoverenkiertoon vaikeuttaen pienen keskosen toipumista. Nykyhoitoina käytetään joko lääkkeellistä (ibuprofeeni tai indometasiini) tai kirurgista sulkua. Lääkkeellinen hoito ei ole kovin tehokas kaikista epäkypsimmillä keskosilla ja hoitoihin liittyy vakaviakin sivuvaikutuksia. Väitöskirjassa tutkittiin parasetamolilääkityksen vaikutusta hyvin pienen keskosen avoimen valtimotiehyen sulkeutumiseen. Epidemiologisessa osiossa tutkittiin nykyhoitojen sivuvaikutuksia hyvin pienillä keskosilla. Osatyössä I todettiin, että avoimen valtimotiehyen hoidon tarve väheni merkittävästi sen jälkeen kun parasetamoli oli otettu käyttöön kivun hoidossa vastasyntyneiden teholla. Osatyö II oli satunnaistettu ja sokkoutettu hoitotutkimus, jossa todettiin alkuperäishavaintona, että parasetamolilla on biologinen vaikutus keskosen avoimeen valtimotiehyeen. Parasetamolia saaneilla keskosilla valtimotiehyt sulkeutui aikaisemmin kuin verrokeilla. Hoidolla ei todettu merkittäviä sivuvaikutuksia. Osatöissä III ja IV tutkittiin kaikkien vuosina 2005−2013 Suomessa syntyneiden hyvin pienten keskosten avoimen valtimotiehyen hoitoja. Lääkehoidolla (ibuprofeeni ja indometasiini) ja kirurgisella hoidolla todettiin olevan yhteys keskosen kroonisen keuhkotaudin (BPD) vaikeimpaan muotoon. Kirurgisella hoidolla oli yhteys keskosen vaikeaan suolitulehdukseen ja vaikeaan aivoverenvuotoon. Kuolleisuuden riskin ei kuitenkaan todettu lisääntyneen valtimotiehyen hoitoihin liittyen

Abstract The two universities in Oulu developed an interprofessional (IP) curriculum by implementing the theory and training periods for different undergraduate medical and health care students. The aim was to investigate how interprofessional education (IPE), use of collaborative learning methods and innovative learning environments will promote students’ IP competencies. Furthermore, the aim was to understand how the patients and families experienced the students’ receptions in the training periods. Students’ readiness and attitudes towards interprofessional learning (IPL) were investigated with the Readiness for Interprofessional Learning Scale (RIPLS) and their learning experiences after the courses and training periods with a structured questionnaire. The patients and families filled in the feedback questionnaire after the reception. The data was collected between 2007 and 2015. Almost all students indicated, according to RIPLS great importance towards teamwork and collaboration, and felt their professional identity promoted. The medical students evaluated their roles and responsibilities significantly lower than the other health care students. After the first semester, IP course students’ learning outcomes correlated linearly with their own activity and collaboration with the IP group in the e-learning platform. During the training periods in the out patients diabetes clinic, as well as in the preventive maternity and child health clinics, they performed well with IP competencies such as patient-centeredness, communication and teamwork. Students were well briefed to take responsibility as an IP team of the patients’ visit. The care plan was finalized with the facilitators. In the reflection session, learning outcomes were summarized. Students got an overview of primary and preventive services and their professional roles there. Patients and families were very satisfied with their experience with the students. IPE programs have positively changed the overall attitudes to IPL, both with students and the educators and professionals. In addition, students’ professional and IP clinical competencies have developed and the trust in working together has increased. Feedback from patients and families has been very positive. It showed the importance of IPE and the development of collaborative practice in the service system to stakeholders. IP teamwork experience benefits current and future health care professionals in organizing patient-centered care in collaboration with educational organizations and their working life partners
Tiivistelmä Oulun yliopiston ja ammattikorkeakoulun yhteistyönä kehitettiin lääketieteen ja terveydenhuollon eri perustutkinto-ohjelmille moniammatillinen opetussuunnitelma. Koulutus sisälsi teoriaopintoja sekä harjoittelua hyvinvointikeskuksessa. Tavoitteena oli tutkia, miten moniammatillinen oppiminen, osallistavien opetusmenetelmien käyttö sekä innovatiiviset oppimisympäristöt edistävät opiskelijoiden moniammatillisia taitoja. Tavoitteena oli myös kuvata potilaiden ja perheiden kokemuksia moniammatillisesti toteutetuista vastaanotoista harjoittelujaksoilla. Opiskelijoiden valmiuksia ja asenteita moniammatilliseen oppimiseen tutkittiin ”Valmiudet ja asenteet moniammatilliseen oppimiseen” (RIPLS) - mittarilla. Heidän oppimiskokemuksiaan koottiin opintojen ja harjoittelun päätteeksi strukturoidulla kyselymittarilla. Potilaat ja perheet täyttivät palautekyselyn vastaanoton päätyttyä. Aineisto kerättiin vuosina 2007-2015. Tarkasteltaessa opiskelijoiden asenteita RIPLS-mittarilla mitattuna suurin osa heistä piti erittäin tärkeänä tiimityötä ja vuorovaikutusta ja koki moniammatillisen oppimisen vahvistaneen heidän ammatillista identiteettiään. Lääketieteen opiskelijoiden arvio omasta ammattiroolistaan ja vastuistaan oli merkittävästi epävarmempi kuin muilla terveysalan opiskelijoilla. Opiskelijoiden oppiminen opintojen alkuvaiheen moniammatillisella kurssilla korreloi suoraan heidän omaan aktiivisuuteensa ja kommunikointiin moniammatillisen ryhmän kanssa verkkoalustan tehtävissä. Harjoittelujaksoilla sekä diabetesvastaanotolla että äitiys- ja lastenneuvolassa opiskelijat oppivat moniammatillisia taitoja, kuten potilaskeskeisyyttä, kommunikointia ja tiimityöskentelyä. He saivat kokonaiskuvan terveyskeskustyöstä ja ennaltaehkäisevistä palveluista sekä omista ammatillisista rooleistaan niissä. Potilaat ja perheet olivat erittäin tyytyväisiä saamaansa palveluun opiskelijavastaanotoilla. Opiskelijoiden asenteet moniammatillista oppimista kohtaan olivat positiivisia yhteisten opintojen alussa ja kehittyivät entistä positiivisemmiksi harjoittelujaksojen myötä. Samanaikaisesti opiskelijoiden ammattialakohtaiset sekä moniammatilliset taidot kehittyivät ja luottamus yhdessä työskentelyyn lisääntyi. Potilaiden ja perheiden antama erittäin myönteinen palaute on osoitus päättäjille ja palvelujärjestelmille moniammatillisen koulutuksen ja työkäytäntöjen kehittämisen merkityksestä. Moniammatilliset tiimityötaidot hyödyttävät sekä nykyisiä että tulevia terveysalan ammattilaisia toteuttamaan ja kehittämään asiakaslähtöistä työtä yhteistyössä korkeakoulujen ja työelämän palveluorganisaatioiden kanssa

Background When cure is no longer possible, medical care should aim for a transition to palliative care regardless of disease. Patients with incurable cancer are often treated with palliative chemotherapy (PCT), starting with the intent to prolong life and increase quality of life. Eventually, in the late stages of the disease, the patient reaches a transition phase when further PCT neither prolongs life nor adds any predominantly positive effects. Aim of the thesis Study I: To analyse the proportion of patients with incurable cancer who received palliative chemotherapy during the last month of life, and to identify their discriminative characteristics. Study II: To develop a questionnaire assessing performance status in palliative chemotherapy, and to test its psychometric properties. Study III: To explore challenging situations experienced by registered nurses when administering palliative chemotherapy to patients with incurable cancer. Study IV:  To investigate whether routine use of the Performance Status in Palliative Chemotherapy (PSPC) questionnaire in PCT would affect the proportion of patients receiving PCT during the last month of life, hospital admissions, notifications of performance status, documented decisions of ceasing PCT in the medical records, and/or place of death. A secondary aim was to gather registered nurses’ experiences of PSPC in clinical use. Methods In Studies I and IV, information from the medical records of deceased patients with epithelial cancers was used in descriptive analyses of the proportions of patients receiving PCT in counties in northernmost Sweden. A quantitative design was chosen, using non-parametric statistical methods. In Study II, a brief patient-completed questionnaire assessing performance status was developed and psychometrically tested. In Study III, data from research interviews with registered nurses were analysed qualitatively with a narrative thematic approach. Results Studies I and IV showed that about 25% of patients receiving PCT were treated during the last month of life. This group of patients had more hospital admissions, were less likely to die at home, and had fewer instances of documentation of the decision to cease PCT. The questionnaire developed in Study II was shown to have acceptable psychometric qualities such as reliability, validity, and sensitivity to detect deterioration in performance status. Study IV showed that the questionnaire gave nurses valuable information about patients’ performance status. The results also showed that 97% of nurses and 48% of physicians documented their patients’ performance status in the medical records. Study III demonstrated that when nurses administered PCT they considered futile, they could experience dilemmas created by the unforeseeable outcomes of PCT or stemming from insufficient communication between nurses, patients, next-of-kin, and physicians. Conclusions Administration of PCT can create dilemmatic situations for both the patient and medical staff when approaching end-of-life. This is underlined by the finding that some 25% of treated patients received their last round of PCT as late as during the last month of life. The decisions to cease PCT were less likely to be documented for patients who had received PCT within a month before death. Nurses described situations where they felt they were in the middle of the decision-making process regarding whether or not to continue PCT. They found the treatments were given on the authority of someone else; the physician’s recommendation or the patient’s and/or relatives’ request. The unpredictability of PCT was a continuous theme in the work described in this thesis, emphasizing the necessity of individually assessing every patient before PCT in order to minimize the risk of futile treatments. The attempt to develop a reliable and valid questionnaire for systematic assessment of performance status has increased future possibilities to monitor this parameter in PCT when approaching end-of-life. The questionnaire developed as part of this thesis has provided nurses with increased knowledge of patients’ performance status. If routinely used, it may help decrease the proportion of patients receiving PCT during the last month of life, though this remains to be rigorously proven. Further research efforts are needed to progress in the task of optimizing rather than maximizing the use of PCT when approaching end-of-life.
Bakgrund Cytostatikabehandling som ges vid obotlig cancersjukdom kan minska tumörbörda och besvärande symtom som t. ex smärta. Behandlingen ökar livskvalitet och överlevnadstid i många fall och bör därför erbjudas alla patienter som kan ha nytta av den. Dock är cytostatika potenta läkemedel som kan ge besvärliga biverkningar. Diskussionen i många studier pekar på att den förväntade överlevnaden bör överstiga en månad för att behandlingen ska kunna ha avsedd effekt. Då cytostatikabehandling vid obotlig cancersjukdom inte kan bota patienten är det alltid en tidsfråga innan nyttan med behandlingen avtar för att till sist helt upphöra. Fortsatt behandling med cytostatika innebär då risk för enbart negativa effekter i form av ökad trötthet, nedsatt immunförsvar och till och med livsförkortning. Möjligheterna att klara av fortsatt cytostatikabehandling bedöms inför varje behandling med blodprover och klinisk bedömning. På sjukhus utan tjänstgörande onkologspecialist träffar patienten sjuksköterskan som ger behandlingen. Ansvarig läkare kontaktas när provsvar eller något i patientens tillstånd avviker från det vanliga. När sjukdomen framskrider och patientens allmänstillstånd börjar svikta, bör syftet med behandlingen utvärderas och överväganden göras huruvida den ska fortsätta, regimen förändras eller avslutas. Min erfarenhet, ur ett sjuksköterskeperspektiv, av palliativ vård och cytostatikabehandlingar givna till patienter med obotlig cancersjukdom, fick mig att vilja undersöka hur många patienter som behandlas i livets slutskede. Jag ville också ta reda på hur bedömningen av patienten inför behandlingen gick till och om den kunde förbättras, samt hur sjuksköterskan upplevde att ge cytostatikabehandlingar i sent sjukdomsskede. Syften Att utforska andelen patienter med obotlig cancer som behandlas med palliativ cytostatika under sista levnadsmånaden samt att finna utmärkande karakteristika för denna grupp patienter. Att utveckla och psykometriskt testa en kortfattad enkät utformad för bedömning av patientens allmäntillstånd vid palliativ cytostatikabehandling. Att identifiera situationer som sjuksköterskor kan uppleva som utmanande vid cytostatikabehandling av palliativa patienter med cancer. Att undersöka om rutinmässig användning av enkäten utvecklad i studie II påverkat andelen patienter som behandlas med palliativ cytostatika under sista levnadsmånaden, andel sjukhusinläggningar, dokumentation av allmäntillstånd, dokumentation av avslutande av behandling i journal och/eller dödsplats. Metod Alla inkluderade patienter i studierna hade cytostatikabehandlats med anledning av obotlig, epitelial cancer (utgående från organens slemhinneceller) och var 20 år eller äldre.  Deltagande sjuksköterskor arbetade på cytostatikabehandlingsmottagningar/avdelningar. Både pati-enter och sjuksköterskor kom från Jämtland, Västerbotten och/eller Norrbotten. I studie I jämfördes journaldata från avlidna patienter som cytostatikabehandlats under sista levnadsmånaden med dem som avslutat behandlingarna tidigare. I studie II erbjöds patienter att delta i utvecklingen av en enkät som tagits fram för att mäta allmäntillståndet före cytostatikabehandling. I studie III intervjuades sjuksköterskor som arbetar med att ge cytostatika och deras berättelser analyserades med narrativ metod. I studie IV jämfördes journaldata för avlidna patienter som använt enkäten från studie II med matchade kontroller och i tillämpliga frågor data från studie I. Resultat Studie I visade att 23 % av alla patienter som cytostatikabehandlats någon gång under sista året före sin död även fick cytostatikabehandling under sista levnadsmånaden. Studien visade också en samvariation mellan behandling sista levnadsmånaden och fler sjukhusvistelser inom en månad efter sista behandling, färre dokumenterade beslut att avsluta behandlingen samt att färre patienter från denna grupp avled i hemmet. I Studie II konstaterades att den utformade enkäten uppvisade tecken på såväl reliabilitet, validitet som förmåga att detektera när patientens allmäntillstånd försämrades. Studie III visade att palliativa cytostatika kan upplevas som potenta och oförutsägbara läkemedel, som kan skapa dilemman för de sjuksköterskor som genomför behandlingarna när de ges till patienter som är försvagade av sin cancersjukdom. Sjuksköterskorna upplevde att de ibland stod mitt emellan läkare, patienter och närstående inför behandlingsbeslut. Studie IV visade ingen statistiskt säkerställd effekt av rutinmässig monitorering av allmäntillståndet med det i studie II framtagna formuläret. Varken behandling under sista månaden i livet, sjukhusvistelser, dokumenterade beslut att avsluta behandling eller dödsplats påverkades. Däremot rapporterade sjuksköterskorna att formuläret gav dem värdefull information om patientens allmäntillstånd inför behandling. Klinisk nytta för framtiden Fynden i studien kan vara till nytta för alla inblandade i cytostatikabehandlingen; patienten, närstående, sjuksköterskan och läkaren. Särskilt i beslutsprocessen om cytostatikabehandlingen ska fortsättas eller avbrytas. Metoder för att bättre bedöma prognostiska faktorer inför cytostatikabehandling behöver utvecklas ytterligare. I en framtida studie skulle formuläret kunna vidareutvecklas för datoriserad användning så resultaten förs in i patientjournalen, där både sjuksköterska och läkare enklare skulle ha tillgång till dem innan behandlingsbeslut. Slutsatser Behandling med palliativ cytostatika nära livets slutskede kan skapa situationer som upplevs som dilemman, både för patienten och för vårdpersonalen. I studierna behandlades 23-25 % av patienterna med cytostatika under sista levnadsmånaden. Dessa patienter vårdades oftare på sjukhus och färre av dem dog i hemmet. Sjuksköterskorna beskrev att de i vissa fall upplevde sig vara "mitt i mellan" i beslutsprocessen om cytostatikabehandling skulle ges eller inte. Cytostatikabehandlingens oförutsägbarhet visade sig vara ett genomgående tema i avhandlingen. Oförutsägbarheten leder till att individanpassning för varje enskild patient är av största vikt. Försöket till formulärutveckling skulle kunna öka möjligheten att mer objektivt använda allmäntillstånd som en parameter inför behandlingsbeslut när patienten nalkas livets slut. Formuläret visade sig ge sjuksköterskorna värdefull information om patienternas upplevda allmäntillstånd även om denna studie inte visade statistiskt säkerställda skillnader mellan de som använde formuläret och kontrollgruppens patienter. För att ytterligare optimera beslutsfattandet vid palliativ cytostatikabehandling när livets slutskede nalkas krävs fortsatt forskning.
Tausta Parantumattoman syöpäsairauden yhteydessä annettu sytostaattihoito voi vähentää kasvainkuormaa ja haittaavia oireita kuten esim. kipua. Monissa tapauksissa hoito parantaa potilaiden elämänlaatua ja antaa lisää elinaikaa. Siksi hoitoa on tarjottava kaikille potilaille, jotka voivat hyötyä siitä. Sytostaatit ovat kuitenkin potentteja lääkkeitä, joilla voi olla voimakkaat vaikutukset ja haittavaikutukset. Tutkimukset viittaavat siihen, että jäljellä olevan odotetun eliniän tulee olla yli kuukausi, jotta hoidolla olisi toivottu teho.  Koska parantumattoman syöpäsairauden yhteydessä annettu sytostaattihoito ei voi parantaa potilasta, on aina ajan kysymys, milloin hoidon teho alkaa vähetä loppuakseen viimein kokonaan. Silloin jatkettu sytostaattihoito merkitsee potilaalle vain negatiivisten vaikutusten riskiä lisääntyneen väsymyksen, heikentyneen vastustuskyvyn ja jopa eliniän lyhentymän muodossa. Potilaan mahdollisuus selvitä jatketusta sytostaattihoidosta arvioidaan ennen hoidon aloittamista verikokeiden ja kliinisen arvion perusteella. Jos sairaalassa ei ole päivystävää onkologian erikois-lääkäriä, potilas tapaa sairaanhoitajan. Vastaavaan lääkäriin otetaan yhteyttä silloin, kun koevastauksissa tai potilaan tilassa on jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Kun sairaus etenee ja yleistila alkaa heiketä, potilaan elämänlaatu usein heikkenee ja elinaika lyhenee. Tällöin on syytä arvioida hoidon tarkoitusta ja pohtia, jatketaanko vai muutetaanko hoitoa, vai lopetetaanko se kokonaan. Kokemukseni sairaanhoitajana parantumattomien syöpäpotilaiden palliatiivisesta hoidosta ja sytostaattihoidosta herätti minussa halun tutkia, kuinka moni potilas saa hoitoa elämän loppuvaiheessa. Halusin myös tutkia, miten potilaat arvioidaan ennen hoitoa, onko arvioinnissa parantamisen varaa ja miten sairaanhoitajat kokevat elämän loppuvaiheessa annettavat sytostaatti-hoidot. Tavoitteet Tutkia, kuinka suuri osa parantumatonta syöpää sairastavista potilaista saa palliatiivista sytostaattihoitoa viimeisen elinkuukautensa aikana sekä löytää tämän potilasryhmän erottavat tekijät. Kehittää ja testata psykometrisesti lyhyt lomake, jolla mitataan potilaan yleistila palliatiivisen sytostaattihoidon yhteydessä. Tunnistaa tilanteita, jotka sairaanhoitajat voivat kokea ongelmallisina syöpäpotilaille annettavan palliatiivisen sytostaattihoidon yhteydessä. Tutkia, onko tutkimuksessa II laaditun lomakkeen rutiininomainen käyttö vaikuttanut viimeisen elinkuukautensa aikana sytostaattihoitoa saavien potilaiden osuuteen, sairaalahoitojaksojen osuuteen, yleistilan dokumentointiin, päättyneen lääkityksen dokumentointiin potilaskertomuksessa ja/tai kuolinpaikkaan.  Menetelmä Kaikki tutkimuksen potilaat olivat saaneet sytostaattihoitoa parantumattomaan, elinten limakalvosoluista lähtöisin olevaan epiteelisyöpään. Potilaat olivat 20 vuotta täyttäneitä ja asuivat Jämtlannin, Västerbottenin tai Norrbottenin alueella. Tutkimukseen osallistuneet sairaanhoitajat työsken-telivät saman alueen sytostaattivastaanotoilla tai -osastoilla. Tutkimuksessa I verrattiin tilastollisia menetelmiä käyttäen kuolleiden, viimeisen elin-kuukautensa aikana sytostaattihoitoa saaneiden potilaiden potilaskerto-mustietoja niihin potilaisiin, joiden hoito oli lopetettu ennen viimeistä elinkuukautta.  Tutkimuksessa II potilaille tarjottiin mahdollisuus osallistua sellaisen lomakkeen kehittämiseen, joka on laadittu mittaamaan potilaiden yleistilaa ennen sytostaattihoitoa. Tutkimuksessa III haastateltiin sairaan-hoitajia, ja heidän kertomuksensa analysoitiin narratiivisia menetelmiä käyttäen. Tutkimuksessa IV verrattiin kuolleiden, tutkimuksen II lomaketta käyttäneiden potilaiden potilaskertomustietoja sopivaan vertailuryhmään ja soveltuvissa osin tutkimuksen I tietoihin.  Tulokset Tutkimus I osoitti, että 23 % kaikista potilaista, jotka olivat saaneet sytostaattihoitoa viimeisen elinvuotensa aikana, saivat sitä myös viimeisenä elinkuukautenaan. Tutkimus osoitti myös, että viimeisen elinkuukauden aikana annetulla sytostaattihoidolla oli yhteisvaihtelua seuraavien tekijöiden kanssa: useat sairaalahoidot kuukauden sisällä viimeisestä sytostaatti-hoidosta, vähemmän hoidon lopettamispäätöksiä ja harvemmat ryhmään kuuluvista potilaista kuolivat kotona. Tutkimuksessa II todettiin, että laadittu lomake osoitti merkkejä sekä reliabiliteetista, validiteetista että kyvystä havaita erot sellaisten potilaiden välillä, joiden yleistila heikkeni tutkimuksen aikana.  Tutkimus III osoitti, että palliatiiviset sytostaatit voidaan kokea potentteina ja ennalta arvaamattomina lääkkeinä. Ne voivat kuitenkin olla ongelmallisia hoitaville sairaanhoitajille silloin, kun sytostaattihoitoa annetaan potilaille, jotka ovat syöpäsairautensa heikentämiä. Sairaanhoitajat kokivat, että he joskus hoitopäätöksiä tehtäessä joutuivat lääkäreiden, potilaiden ja läheisten "väliin" olematta kuitenkaan itse osallisia kommunikaatiosta. Tutkimus IV ei osoittanut, että tutkimuksessa II laaditun lomakkeen avulla suoritetulla rutiininomaisella yleistilan monitoroinnilla olisi mitään tilastollisesti osoitettavaa tehoa. Sillä ei ollut vaikutusta viimeisen elin-kuukauden aikana annettuun hoitoon, sairaalahoitojaksoihin, doku-mentoituihin hoidon lopettamispäätöksiin tai potilaan kuolinpaikkaan. Sairaanhoitajat ilmoittivat kuitenkin, että lomake antoi heille arvokasta tietoa potilaan yleiskunnosta ennen hoitoa. Kliininen hyöty tulevaisuudessa Tutkimuksen tuloksista voivat hyötyä kaikki sytostaattihoitoon osalliset, potilas, läheiset, sairaanhoitaja ja lääkäri; päätösprosessissa, joka koskee hoidon jatkamista tai lopettamista. On kehitettävä entistä parempia menetelmiä yleistilan arvioimiseksi ennen sytostaattihoidon aloittamista. Tulevassa tutkimuksessa voitaisiin tutkimuksen lomakkeesta kehittää sähköinen lomake, jolla tulokset kirjataan potilaskertomukseen, josta sekä sairaanhoitajat että lääkärit saavat tiedot ennen hoitopäätösten tekemistä. Johtopäätökset Elämän loppuvaiheessa annettu palliatiivinen sytostaattihoito voi aiheuttaa tilanteita, jotka voidaan kokea ongelmallisina sekä potilaan että hoitohenkilökunnan kannalta. Tutkimuksissa 23–25 % potilaista sai sytostaatti-hoitoa viimeisen elinkuukautensa aikana. Näitä potilaita hoidettiin useammin sairaalassa ja harvemmat heistä saivat kuolla kotonaan. Omien kuvaustensa mukaan sairaanhoitajat kokivat tietyissä tapauksissa joutuneensa "väliin" sytostaattihoidon jatkamista tai lopettamista koske-vassa päätösprosessissa. Sytostaattihoidon ennalta arvaamattomuus osoittautui tutkielman läpikäyväksi teemaksi.  Tämä ennalta arvaamattomuus merkitsee sitä, että on erittäin tärkeä räätälöidä hoito jokaiselle potilaalle yksilöllisesti.  Tutkielman puitteissa laadittu lomake voisi antaa lisämahdollisuuksia käyttää entistä objektiivisemmin yleistilaa parametrina, kun tehdään hoitopäätöksiä potilaan elämän loppuvaiheessa. Osoittautui, että lomake antaa sairaanhoitajille tärkeää tietoa potilaiden kokemasta yleistilasta vaikka tämä tutkimus ei osoittanutkaan tilastollisesti vahvistettavia eroja lomaketta käyttäneiden ja vertailuryhmän potilaiden välillä. Vaaditaan lisätutkimusta, jotta voitaisiin optimoida päätökset, jotka koskevat palliatiivista sytostaatti-hoitoa elämän loppuvaiheen lähestyessä.

Abstract Despite numerous biomechanical and clinical studies on ankle fractures, the optimal treatment method for a stable fibula fracture is poorly known. Additionally, the clinical relevance and optimal fixation method of syndesmosis injury for different ankle fracture types is unclear. This thesis aimed: (I) to compare six weeks of cast immobilization with three weeks of immobilization (cast or orthosis) in a randomized controlled trial (RCT) of 247 patients with stable Weber B-type fibular fracture; (II) to compare mid-term outcome of syndesmosis transfixation with no fixation in an RCT of 24 patients with supination external rotation (SER) ankle fractures and syndesmosis injury; (III) to evaluate the significance of the syndesmosis injury on clinical outcome in a case-control study of 48 patients with SER ankle fractures; and (IV) to compare the syndesmosis fixation with a screw versus a suture-button device in terms of the accuracy and the maintenance of syndesmosis reduction in an RCT of 43 patients with pronation external rotation (PER) ankle fractures. Three weeks of immobilization in either a cast or an orthosis resulted in non-inferior outcomes compared to traditional six weeks’ immobilization in patients with stable Weber B-type fibula fracture. In patients with SER ankle fracture and unstable syndesmosis after fixation of bone fractures, leaving unstable syndesmosis unfixed resulted in similar outcomes compared to syndesmosis transfixation at mid-term follow-up. Patients with SER ankle fractures with or without an associated syndesmosis injury had similar clinical outcomes after a minimum of four years of follow-up. The syndesmotic screw and the suture-button fixation in patients with PER ankle fracture and unstable syndesmosis resulted in a low malreduction rate and both methods maintained reduction well. In conclusion, stable Weber B-type fibula fractures can safely be treated with only three weeks of cast immobilization or even with a simple orthosis. A syndesmosis injury in SER ankle fractures seems to be of minor therapeutic or prognostic importance and syndesmosis screw fixation has no effect on patient’s recovery compared to no syndesmosis fixation. An associated syndesmosis injury in PER ankle fractures can be fixed with a syndesmotic screw or a suture-button device with comparable outcomes
Tiivistelmä Stabiilin nilkkamurtuman konservatiivisen hoidon toteutuksesta on hyvälaatuista tutkimustietoa tarjolla niukasti. Syndesmoosivamman kliininen merkitys ja sen hoitomenetelmät eri nilkkamurtumatyypeissä ovat kirjallisuuden perusteella vielä osittain epäselvät. Ensimmäisessä osatyössä vertailtiin kolmen viikon immobilisaatiota (kipsi tai ortoosi) perinteiseen kuuden viikon kipsihoitoon satunnaistetussa ja kontrolloidussa tutkimuksessa, joka käsitti 247 stabiilin Weber B-tyypin pohjeluun murtuman saanutta potilasta. Toisessa osatyössä vertailtiin syndesmoosin ruuvikiinnitystä kiinnittämättä jättämiseen satunnaistetussa ja kontrolloidussa tutkimuksessa, johon osallistui 24 SER (supinaatio-ulkorotaatio) -tyypin nilkkamurtumapotilasta, joilla todettiin syndesmoosin epävakaus leikkauksen aikaisessa rasituskokeessa. Kolmannessa osatyössä selvitettiin syndesmoosivamman kliinistä merkitystä SER-tyypin nilkkamurtumapotilailla tapaus-verrokki-asetelmassa. Neljännessä osatyössä vertailtiin syndesmoosin ruuvi- ja jännitelankakiinnitystä syndesmoosin kiinnitystarkkuuden ja kiinnityksen pysyvyyden suhteen satunnaistetussa ja kontrolloidussa tutkimuksessa, joka käsitti 43 PER (pronaatio-ulkorotaatio) -tyypin nilkkamurtuman saanutta potilasta. Stabiilin Weber B-tyypin pohjeluun murtuman hoidossa kolmen viikon immobilisaatio joko kipsillä tai ortoosilla oli yhtä hyvä ja turvallinen kuin perinteinen kuuden viikon kipsihoito. Syndesmoosin ruuvikiinnitettyjen ja kiinnittämättä jätettyjen SER-tyypin nilkkamurtumapotilaiden hoitotuloksissa ei todettu merkittäviä eroja keskipitkän aikavälin seurannassa. Syndesmoosivammalla ei todettu merkitystä SER-tyypin nilkkamurtuma-potilaiden hoitotulokseen tai ennusteeseen vähintään neljän vuoden seurannan jälkeen. Syndesmoosin reduktion suhteen ruuvi- ja jännitelankakiinnityksellä saadaan yhtä hyvät varhaisvaiheen tulokset PER-tyypin nilkkamurtumapotilailla ja molemmat kiinnitysmenetelmät säilyttävät syndesmoosin reduktion hyvin. Stabiilin Weber B -tyypin pohjeluun murtuman hoito voidaan toteuttaa turvallisesti ja tehokkaasti kolmen viikon immobilisaatiolla joko nilkkaortoosilla tai saapaskipsillä. Syndesmoosivammalla ei vaikuta olevan kliinistä merkitystä SER-tyypin nilkkamurtumapotilaan ennusteeseen, eikä vamman hoitaminen ruuvikiinnityksellä paranna potilaan hoitotulosta kiinnittämättä jättämiseen verrattuna. PER-tyypin nilkkamurtumiin liittyvän syndesmoosivamman korjauksessa voidaan käyttää joko ruuvikiinnitystä tai jännitelankasidosta yhtä hyvin hoitotuloksin