Academic literature on the topic 'Kansainvälinen yhteistyö'

Hevostalous on ainoa kotieläintuotannon ala, joka kasvaa. Kaikissa EU-maissa on nähtävänä samankaltainen hevosalan kehitys, myös niissä, joissa se on jo entuudestaan merkittävää toimintaa. Hevosia on Suomessa noin 75 000, ja määrä lisääntyy vuosittain noin tuhannella. Hevosen voidaan arvioida vaikuttavan lähes 500 000 henkilön elämään elinkeinotoiminnan, harrastuksen ja hevosenomistuksen kautta. Hevosalan yritystoiminnasta Suomessa kolme neljäsosaa tapahtuu maaseudulla. Hevosala työllistää meillä koko- tai osa-aikaisesti 15 000 – 16 000 ihmistä. Koko EU:n alueella alan työllistävä vaikutus on 300 000 henkilöä. Euroopan eri maissa työllisyysvaikutuksen arvioidaan olevan yksi ihminen 3 – 10 hevosta kohti. Maaseudun yritys- ja elinkeinotoiminnan monipuolistamisessa voimakkaasti kasvava hevostalous eri toimintamuotoineen on merkittävä mahdollisuus. Hevosrehujen tuotanto ja hevosten omistajille ja hevosharrastajille tarjottavat palvelut ovat tästä esimerkkejä. Myös hevostoiminnassa käytettävien tarvikkeiden tuotannosta voi syntyä maaseudulle ja maatiloille pienyritystoimintaa. Alan nopea kasvu tuo mukanaan paljon haasteita. Sekä harrastaja- että yrittäjäjoukkoon tulee jatkuvasti uusia ihmisiä, joiden kokemustausta sekä alasta että hevosista on entistä vähäisempi. Tämä ei ole ongelma yksin Suomessa, vaan kaikkialla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Hevosalan keskeiseksi yhteiskunnalliseksi ja ympäristöhaasteeksi ovat nousseet maankäyttökysymykset. On luonnollista, että talliyritykset sijoittuvat lähelle asiakkaitaan, jolloin hevosilla liikutaan lähellä asutusta ja muuta elinkeinotoimintaa. On lisäksi tyypillistä, että monille alueille on syntynyt talliyritysten keskittymiä, jolloin hevosten ympäristövaikutukset kasvavat huomattavasti. Hevosalan toimijoiden huolenaiheena ja yhteisenä haasteena on ollut alan huono tuntemus ja arvostuksen puute viranomaisten ja muun yhteiskunnan taholta tai osana maataloussektoria. Hevostalouden merkitystä ja esimerkiksi työllistävää ja sosiaalisia vaikutuksia ei tunneta ja tunnusteta edelleenkään riittävästi. Tämä näkyy mm. tutkimusrahoituksen suuntaamisessa. Hevosalan tutkimus- ja kehittämistoiminnassa korostuvat erityisesti hevosten hyvinvointiin liittyvä tutkimus sekä alan yhteiskunnallisen ja taloudellisen merkityksen tutkimus. Myös ympäristöasiat ovat keskeisessä roolissa. Yhteiskunnallinen tutkimus on tärkeätä kehitettäessä ohjaustoimia, jotka mahdollistavat hevosalan taloudellisen ja hyvinvointipoliittisen potentiaalin saamisen käyttöön laajasti yhteiskunnassa. Sen avulla alan näkemykset välittyvät yhteiskunnallisiin päätöksiin ja päätöksentekijät saavat tutkittua tietoa päätöksenteon tueksi. Hevostutkimuksessa kansainvälinen yhteistyö tulee lisääntymään, koska kasvavan alan haasteet ovat eri maissa samankaltaisia. On tärkeätä, että hevostalous otetaan osaksi EU:n maaseutupolitiikkaa ja sen puiteohjelmia. Jatkossa hevosala tulee ottaa paremmin huomioon myös Suomessa yliopistotasoisessa opetuksessa ja tutkijakoulutuksessa. Hevosalan tutkimus-, kehittämis-, opetus- ja erilaiset asiantuntijatehtävät tarvitsevat alan yliopistotutkinnon suorittaneita osaajia.

Analysoin artikkelissa aikuisten perustaitojen määrittelyä diskurssin eri tasoilla eli instituutioiden ja käytäntöjen muokkaamina puheina sekä teksteinä, jotka vaikuttavat sosiaalisen todellisuutemme ymmärtämiseen. Tarkastelun kohteena ovat yhteiskuntapoliittisen ja toiminnallisen tason diskurssit, joita edustavat Taloudellisen kehityksen ja yhteistyön järjestön OECD:n teettämä kansainvälinen PIAAC-aikuistutkimus, Suomen opetus- ja kulttuuriministeriön Taito-ohjelma (2014–2020) sekä ohjelmaan kuuluvien hanketoimijoiden ja kohderyhmien haastattelut. Huomioni diskurssissa on kiinnittynyt erityisesti aikuisten perustaitojen määrittelyyn, niiden heikkouksiin ja kehittämisehdotuksiin. Analyysini ei pyri tulkitsemaan perustaitojen tilannetta sellaisenaan vaan sen argumentointia. Kansainvälisen OECD:n asiantuntijadiskurssin vaikutus perustaitojen määrittelyyn on ilmeinen. OECD nimeää perustaidoksi luku-, numero- ja ongelmanratkaisutaidot teknologisesti kehittyneissä ympäristöissä. Sen tulkinta kansalaisten tarvitsemista perustaidoista ohjaa kansallisen koulutuspolitiikan retoriikkaa, mikä edelleen antaa suuntaa koulutuksen toteuttajille. Tulkinta on kuitenkin yksinkertaistava ilman diskurssin muiden tasojen kuten paikallisten aikuiskoulutuksen ammattilaisten näkemysten huomioimista ja näiden välistä dialogisuutta. Pyrin lisäämään taitopuheen moniäänisyyttä ja nostamaan esiin vaihtoehtoisia ja paikallisia puheenvuoroja. Tarkoitukseni on tuoda diskurssin sisältämiä valtasuhteita näkyviksi ja kyseenalaistaa yksipuolistavia tulkintoja.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa opettajien näkemyksiä ammattikorkeakouluopiskelijoiden osaamisen kuvaamiseen kehitettävästä arviointimittarista sosiaali- ja terveydenhuollon sähköisten palvelujen kehittämiseen. Tutkimuksessa arvioitiin aikaisemmin kehitettyä ammattikorkeakouluopiskelijan osaamisen arviointimittaria, joka perustui kansainväliseen sosiaali- ja terveydenhuollon tiedonhallinnan opetussuunnitelmaan ja palvelumuotoilun osaamiskuvauksiin eurooppalaisen tutkintojen viitekehyksen (EQF) tasolla kuusi. Tässä tutkimuksessa etsittiin vastauksia siihen, miten tärkeäksi ja sovellettaviksi opettajat kokevat osaamista kuvaavat sisällöt monialaisessa korkea-asteen koulutuksessa. Delphi-asiantuntijaryhmään osallistui kansallisen hankkeen monialainen opettajaryhmä (N = 73) kolmessa vaiheessa (n = 23, 25, 20). Opettajat arvioivat kyseisen asiasisällön opettamisen tärkeyttä ja osaamislauseen soveltuvuutta opiskelijan asiasisällön hallinnan arviointiin. Arviointi tapahtui neliportaisella Likert-asteikolla (ei tärkeä – tärkeä ja ei soveltuva – soveltuva). Osaamislauseista laskettiin mittarin sisällön luotettavuusindeksi (S-CVI/Ave) ja osaamislausekohtaiset sisällönluotettavuusindeksit (I-CVI), joiden hyväksymisrajaksi määriteltiin 0,80. Arvioinnin jälkeen muodostui 40 osaamislausetta kuvaamaan opiskelijoiden tarvitsemaa yhteistä osaamista sosiaali- ja terveydenhuollon sähköisten palveluiden kehittämisessä ja käyttämisessä. Tulokset osoittavat, että opettajat eivät vaadi EQF-osaamistasoa kuusi tässä tutkimuksessa monialaiseksi määritetyllä osaamisalueella. Tutkimus vahvistaa kansainvälisen opetussuunnitelmasuosituksen käsitystä, että eri alojen opettajat ja opiskelijat tarvitsevat yhteistä osaamista sosiaali- ja terveydenhuollon sähköisten palvelujen kehittämiseen alueella.

Pohjoinen ulottuvuus on Suomen vuonna 1997 tekemä EU-poliittinen aloite, joka pyrkii edistämään tasavertaista kumppanuutta unionin, Venäjän, Norjan ja Islannin välillä. Aloitteen taustalla ovat Suomen kansainväliset ja EU-poliittiset intressit, mutta samalla se on heijastanut EU:n ulkopoliittisen toimijuuden muutosta. Artikkeli tarkastelee Pohjoisesta ulottuvuudesta vuodesta 1997 käytyä keskustelua historiantutkimuksen näkökulmasta diskurssihistoriallista lähestymistapaa hyödyntäen. Suomen ulkopoliittisten toimijoiden puheet, virkamiesten, poliitikkojen ja alue- ja paikallistason toimijoiden haastattelut, Pohjoisesta ulottuvuudesta eduskunnassa käyty keskustelu sekä eräät aiheeseen liittyvät poliittiset asiakirjat osoittavat, kuinka eurooppalaisen naapuruuspolitiikan ja EU-Venäjä-suhteiden kehitys on vaikuttanut Pohjoisen ulottuvuuden politiikan tavoitteisiin ja sisältöihin sen eri vaiheissa ja kuinka Suomi on pyrkinyt luovimaan EU-solidaarisuuden ja erityisen Venäjä-suhteensa asettamien vaatimusten välillä. Pohjoinen ulottuvuus on muuttunut 1990-luvun lopulta Suomen johtavasta EU-poliittisesta pohjoisen Euroopan alueellistamiseen tähtäävästä visiosta epäpoliittiseksi ja käytännönläheiseksi kumppanuustyöksi, jota suomalaiset markkinoivat Euroopan unionille toimivana Venäjä-yhteistyön työkaluna.

Hyvinvointiyhteiskuntien kansallisiin terveydenhuoltojärjestelmiin kohdistuu taloudellisia, yhteiskunnallisia sekä teknologisia muutospaineita, jotka korostavat terveydenhuollon asemaa yhteiskunnissa. Samalla kuin siilomaisesta toimintamallista siirrytään asteittain integroidumpaan ja verkostomaisempaan ekosysteemiin, tiedostetaan toimijoiden välinen tiedonkulku ja läpinäkyvyys innovaatioita synnyttäväksi tuottavuustekijäksi. Euroopan Unionin maiden terveydenhuollossa kansalaiset koetaan enenevässä määrin kuluttajiksi, jolla on sekä oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia. Julkisen sektorin perinteisiä hallinnan (governance) malleja joudutaan jatkuvasti uudelleen arvioimaan ja muutoksesta onkin tullut pysyvä olotila, jota enenevässä määrin ohjaavat myös kansainväliset vaikutukset. Terveydenhuollossa luovuutta ja itseohjautuvuutta edistävät mekanismit nähdäänkin organisaatioiden keskeisiksi menestystekijöiksi. Tarve uudenlaiselle johtamisen kulttuurille on tunnistettu. Johtamisjärjestelmiä tukevat teoriat pyrkivät selittämään ja tarjoamaan viitekehyksiä, joihin tukeutumalla jatkuvaan kehittämiseen orientoituvat organisaatiot pyrkivät sopeutumaan alati uudistuviin olosuhteisiin, joissa julkisen ja yksityisen sektorin hybridit edustavat uudenlaista hallintamallia. Artikkelin tehtävänä on kuvata terveydenhuollon keskeisiä muutosajureita kansainvälisen kirjallisuuskatsauksen avulla. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii luovan hallinnan teoria (Creative Governance). Tutkimus syventää ymmärrystämme terveydenhuollon keskeistä muutosajureista, kuten tehokkuusvaatimusten seurauksena integroituvista arvoverkoista, valinnanvapauden kautta lisääntyvästä kilpailusta sekä informaatioteknologian uusista mahdollisuuksista. Yhteistä muutosajureille näyttää olevan, että ne saavat voimansa terveydenhuollon toimialan kasvavasta taloudellisesta painoarvosta sekä sen seurauksena syntyvästä tarpeesta uudistaa henkilöstöintensiivisen toimialan johtamista. Tutkimus vahvisti osaltaan teoreettisen viitekehyksen oletuksia terveydenhuollon strategisesta, operatiivisesta sekä innovaatiojohtamisesta ja vahvisti näkemystä, että eri maiden lainsäädäntöjen ja käytäntöjen yhtenäistyessä luovan hallinnan teoria on sovellettavissa kansainvälisesti.

Artikkelissa tutkimme vaikuttavuusinvestoimista ja sen sovellusta, tulosperusteista rahoitussopimusta, uudenlaisina sosiaalipolitiikan toteutusmekanismeina. Vaikuttavuusinvestoimisessa hyvinvointia tavoitellaan yksityisen ja julkisen rahoitusjärjestelyn yhteistyöllä. Kysymme, miten vaikuttavuusinvestoimista ja tulosperusteista rahoitussopimusta perustellaan ja minkälaisia ongelmia siinä nähdään. Aineisto koostuu vaikuttavuusinvestoimisen parissa työskentelevien asiantuntijoiden haastatteluista. Kansainvälisen keskustelun on esitetty nojaavan kolmeen narratiiviin. Suomalaisessa keskustelussa ilmenee osittain samoja teemoja kuin kansainvälisessä kirjallisuudessa. Suomessa mallia perustellaan etenkin heikolla taloustilanteella. Muita perusteluita ovat mallin mahdollistamat paremmat palvelut ja eri sektoreiden yhteistyö. Mallissa nähdään myös riskejä. Prosessina vaikuttavuusinvestoiminen on jatkoa markkinoitumiselle ja yksityisen palvelutuotannon kasvulle. Ehdotamme artikkelissa myös uutta käännöstä tulosperusteiselle rahoitussopimukselle.

Maatalous on yksi vaarallisimmista toimialoista länsimaissa. EU-jäsenmaiden maataloudessa sattuu noin 6 tapaturmaa vuosittain 100 työntekijää kohti, ja noin 12 kuolemaan johtanutta tapaturmaa 100 000 työntekijää kohti. Esimerkiksi vuonna 2006 Suomessa maataloudessa oli ammattitauteja noin kaksi kertaa enemmän kuin kaikilla aloilla keskimäärin. Maatalouden tapaturma- ja ammattitautiriskejä on pyritty vähentämään perinteisellä työsuojelutoiminnalla, neuvonnalla, opetuksella ja koulutuksella. Suomessa erityinen paino on jo pitkään ollut maatalouden työterveyshuollon kehittämisessä. Maa – ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen johtamassa hankkeessa vertailtiin Suomen maatalousyrittäjien työterveys- ja työturvallisuustoimintaa ja sen tuloksellisuutta muihin maihin. Tutkimuksen toisessa vaiheessa selvitettiin muutamien eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten valtioiden toisistaan poikeavia työterveys- ja turvallisuusohjelmia. Maatilojen tapaturma (Mata) - tilastoaineistoista tehdyt analyysit osoittavat, että työterveyshuollon jäsenillä on noin kaksinkertainen määrä tapaturmia ja ammattitauteja ei-jäseniin verrattuna. Kun analyyseissä otetaan huomioon Melan ja Tiken henkilöä ja tilaa koskevat muuttujat, ero pienenee noin 1.3-kertaiseksi. Vakavia yli kuukauden työkyvyttömyyteen johtavia vahinkoja tarkasteltaessa merkitsevää eroa ei ole. Yhteenvetona tilastoanalyyseistä voidaan todeta, että työterveyshuolto ei vähennä vahinkoriskiä. Tulkinnassa on kuitenkin otettava huomioon, että 1) analyyseissä on ollut vain rajoitetusti taustamuuttujia, joiden suhteen jäsenet ja ei-jäsenet eroaavat toisistaan sekä 2) työterveyshuoltoon liittymisen taustalla on usein vamma tai sairaus, mikä motivoi maatalousyrittäjää liittymään työterveyshuoltoon. Eurostatin ja OECD:n tilastoissa julkaistut eri maiden tiedot osoittautuivat siinä määrin ristiriitaisiksi, että luotettavia vertailuja eri maiden välillä ei voitu tämän tilastodatan perusteella tehdä. Eri maihin lähetetyn asiantuntijakyselyn tuloksista sen sijaan voidaan päätellä, että Suomen panostus maatalouden työterveysjärjestelmään on hieman keskimääräistä suurempi. USA on panostanut selvästi eniten tutkimukseen, myös perustutkimukseen. Suomessa ja muissa Euroopan maissa suositaan soveltavaa tutkimusta, ja resurssit suunnataan pääosin viljelijöiden neuvontaan, opetukseen ja koulutukseen. Suomen kaltaista maatalousyrittäjien työterveyshuoltoa ei Norjaa lukuun ottamatta ole muissa maissa, joskin useimmat maat raportoivat että maatalousalalle suunnattuja työterveyspalveluja on saatavissa. Norjan työterveyshuolto on ollut tasaisessa kasvussa. Ruotsin Lantbrukshälsan, työterveyshuolto, lakkautettiin valtion tuen loputtua, ja viime vuosina on panostettu neuvontakampanjoihin ja tutkimukseen. Irlannissa on resursseja käytössä maatalousyrittäjien työterveysjärjestelmiin keskimääräistä vähemmän ja viljelijät tekevät omatoimista työturvallisuustarkastusta. Tähän liittyvä turvallisuuskoulutus on Irlannissa toteutettu lähes puolella tiloista. Maatalouden työterveysjärjestelmän kehittyminen edellyttää neuvonnan ja tutkimuksen yhteistyötä, turvallisuusjohtamisen hyvien käytäntöjen jalkauttamista maatiloille ja tilastotietojen terävämpää hyväksikäyttöä seurannassa. Eurostatin tilastotietojärjestelmiä tulee kehittää. Hanke tehtiin Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen rahoituksella.

Elintarvikealan yritykset laskevat aktiivisesti tuotteidensa hiilijalanjälkiä ja jotkut yrityksistä ovat myös merkinneet osan markkinoilla olevista tuotteistaan itse laatimillaan hiilijalanjälkimerkinnöillä.Tuotteiden elinkaariarvioinnin periaatteet ovat olleet standardoituja vuodesta 1996 lähtien (ISO 14040 ja ISO 14044). Standardit päivitettiin vuonna 2002, ja sen jälkeen erilaisten laskentaohjeistusten kehitys on ollut erityisen intensiivistä. Näillä laskentaohjeistoilla on pyritty yhtenäistämään elinkaariarvioinnin käytäntöjä standardeja yksityiskohtaisemmin. Viime vuosina hiilijalanjäljet eli elinkaariset kasvihuonekaasupäästöt eli ilmastovaikutukset ovat nousseet elinkaarilaskennan keskiöön.BSI:n PAS 2050-ohje tuotteiden kasvihuonekaasupäästöjen arvioimiseksi on nyt ollut saatavilla pari vuotta. Ohje on jo kertaalleen päivitettykin (PAS 2050:2011). EC julkaisi alkuvuonna 2010 liki tuhatsivuisen seitsemään ohjekirjaan jakautuvan elinkaarilaskentaohjeistuksensa (ILCD). WRI ja WBCSD puolestaan julkaisivat loppuvuonna 2011yhteisen tuotteiden GHG Protocol -ohjeistuksensa. Kansainvälinen standardisoimisliitto (ISO, International Organization for Standardization) julkaisee oman tuotteiden hiilijalanjälkistandardinsa 2013 (ISO 14067-2). Kaikki edellä mainitut pohjautuvat enemmän tai vähemmän ISO 14040-sarjaan. Myös European Food Sustainable Consumption and Production Round Table on lähtenyt kehittämään jalanjälkien standardointia, mutta ainakin toistaiseksi työ on edennyt hitaasti.Kehitystyöstä huolimatta yleisesti hyväksyttyä ja laajasti käytettyä standardia tai muuta ohjetta ei ole vielä saatavilla, eikä läpimurto sellaisen saamiseksi näytä olevan tapahtumassakaan. Elinkaariarvioinnissa on useita päätöksenteko- ja valintatilanteita, joihin ISO- standardi ja suurin osa muistakaan ohjeista ei pysty tarjoamaan yksiselitteisiä ratkaisuja. Julkaistut kansainväliset ohjeistukset ovat hyvin yleisluontoisia, koska niitä on tarkoitus pystyä soveltamaan kaikkiin tuotteisiin eri tuotannonaloilla. Näin ollen niitä ei voi käyttää ainoana ohjeena tuotteiden ympäristövaikutusten laskemiseksi, jos halutaan että eri tuotteita koskevat lopputulokset ovat keskenään vertailukelpoisia.Näistä lähtökohdista ja yritysten tarpeista vuoden 2009 lopulla käynnistynyt Tekes-rahoitteinen Foodprint Tools-hanke on loppusuoralla. Hankkeessa on työstetty kansallista laskentasuositusohjetta elintarvikkeiden jalanjälkien laskentaan. Työn tavoitteena on ollut yhtenäistää elintarvikkeiden ympäristövaikutusten, erityisesti hiilijalanjälkien laskentaa. Ohje perustuu ISO:n standardeihin, mutta keskittyy käytännön ratkaisujen yhdenmukaistamiseen, kuten mitkä vaiheet tarkasteluun sisällytetään ja minkälaista tietoa tuotantoketjun eri vaiheista pitäisi käyttää. Tämän julkisen kehityshankkeen rinnalla on meneillään kolme yrityshanketta, joissa testataan erilaisia tapoja kerätä tietoa koko ketjusta sekä varmistetaan ohjeiden toimivuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Hankkeiden lopullisena tavoitteena on, että elintarvikeyritykset pystyisivät tuottamaan luotettavaa, vertailukelpoista ja helposti päivitettävää hiilijalanjälkitietoa tuotteistaan.Hankkeessa on järjestetty työpajoja, joihin on kutsuttu osallistujia elintarvikeketjuista ja niiden sidosryhmistä. Paikalla on ollut mm. kaupan, teollisuuden ja hallinnon edustajia sekä erityisen paljon alkutuotannon edustajia. Työpajoissa on keskitytty tiedontuotannon haasteisiin. Keskusteluun ovat nousseet esimerkiksi tiedon tarve ja selkeys, epävarmuus ja -selvyys tietojen luovuttamisesta ja käyttämisestä, kustannukset ja lisääntyvä työmäärä. Samalla kuitenkin on löydetty myös ratkaisuja, hyviä tavoiteltavia periaatteita ja motivaatiotekijöitä, kuten tiedon lisääminen, oikeudenmukaisuus koko ketjussa, benchmarking, jatkuva parantaminen sekä ketjun toimijoiden avoin keskustelu, viestintä ja ketjun toimijoiden yhteisten tavoitteiden asettaminen. Keväällä 2012 järjestetään hankkeen viimeinen laaja työpaja, jonka jälkeen laskentasuositukseen tehdään viimeiset mahdolliset muutokset ja täsmennykset ennen sen julkaisemista.

Vuosiksi 2007–2013 laadittujen maaseudun kehittämisohjelmien hyväksymisen myötä tuotantoeläinten hyvinvoinnin edistäminen tuli vapaaehtoiseksi maaseudun kehittämistoimenpiteeksi Suomessa ja muutamissa muissa Euroopan unionin jäsenmaissa. Näin ollen on mielenkiintoista vertailla, millä tavoin tuotantoeläinten hyvinvointia edistetään ja miten eläinten hyvinvointitoimenpide on pantu täytäntöön eri maissa. Vertailevassa tutkimuksessa tarkastelemme eläinten hyvinvointitoimenpiteen tavoitteita ja sisältöä, mitä tuotantoeläimiä toimenpiteet koskevat, mitä toimenpiteitä tuen saamiseksi edellytetään ja kuinka suuria ovat viljelijöille maksettavat korvaukset toimenpiteiden aiheuttamista lisäkustannuksista ja tulonmenetyksistä. Suomessa vuonna 2008 käyttöön otettu eläinten hyvinvointitoimenpide koostuu perus- ja lisäehdoista ja toimenpiteet voivat kohdistua tilalla oleviin nautoihin tai sikoihin. Tuki on eläinyksikköperusteinen. Perusehdoista maksettavan tuen suuruus on nautatiloilla 17,50 euroa/eläinyksikkö ja sikatiloilla 5,00 euroa/eläinyksikkö. Suomen lisäksi tarkastelun kohteina ovat Emilia-Romagnan alue Italiassa, Kastilian ja Léonin itsehallintoalue Espanjassa, Mecklenburg-Etu-Pommerin osavaltio Saksassa ja Skotlanti Isossa-Britanniassa. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen Kreikka jouduttiin jättämään tarkastelun ulkopuolelle, koska sieltä ei saatu riittävän yksityiskohtaisia tietoja eläinten hyvinvointituesta. Tutkimuksessa on hyödynnetty AGRIGRID-tutkimushankkeessa kertynyttä aineistoa eläinten hyvinvointia edistävistä tuista. AGRIGRID on EU:n tutkimuksen kuudennesta puiteohjelmasta rahoitettu tutkimushanke, ja sen varsinaisena tavoitteena on EU:n maaseudun kehittämistoimenpiteiden kustannuslaskennan yhtenäistäminen. Edellä mainittujen maiden ja alueiden lisäksi hankkeessa ovat mukana myös Liettua, Puola ja Tšekin tasavalta, mutta näissä maissa ei ole käytössä eläinten hyvinvointia edistäviä tukia. Kesällä 2007 hankkeessa kartoitettiin maaseudun kehittämistoimenpiteitä kyselylomakkeilla sekä tutkimalla maaseudun kehittämisohjelmaluonnoksia ja haastattelemalla laskennan asiantuntijoita. Tällöin kertyi paljon tietoa muun muassa eläinten hyvinvointitoimenpiteiden sisällöistä. Eläinten hyvinvointitoimenpiteen tarkoituksena on kaikissa tarkastelluissa maissa tuotantoeläinten hyvinvoinnin ja terveyden lisääminen sekä eläinten hyvinvointiin ja terveyteen liittyvien julkishyötyjen tuottaminen. Eri maiden tukiehdot ovat vaihtelevia, eikä selkeää yhteistä linjaa ole vielä muotoutunut. Tuella korvataan viljelijöille eläinten hyvinvoinnin tuottamisesta aiheutuneet lisäkustannukset ja tulonmenetykset ja joissakin maissa (kuten Suomessa) myös transaktiokustannukset. Tuen avulla pyritään varmistamaan, että kotieläintuotannon kannattavuus ja kansainvälinen kilpailukyky eivät heikkene eläinten hyvinvointia edistävien toimenpiteiden seurauksena. Tutkimuksen tulokset asemoivat eläinten hyvinvointitoimenpiteet eurooppalaiseen kilpailuympäristöön, lisäävät tietoa uudesta maaseudun kehittämistoimenpiteestä sekä auttavat tuen ja tukitoimenpiteiden edelleen kehittämisessä.

Osallistuin kahteen mielenkiintoiseen tapahtumaan STKS:n puheenjohtajana: IFLAn WLIC-konferenssiin ja jäsenkokoukseen Rotterdamissa elokuussa 2023 sekä Pohjoismaiden kirjastoseurojen kokoukseen Tukholmassa helmikuussa 2024. IFLAn konferenssissa tilanne oli jännitteinen ja se korostui päätöstilaisuudessa käsinkosketeltavasti, kun yleisön joukosta nousi esiin sateenkaarilippuja. Pohjoismainen kokous taas korosti yhteistyötä.

Ilmatieteen laitoksen Nurmijärven geofysiikan observatorio aloitti toimintansa syksyllä 1952. Observatorion päätehtävä oli ylläpitää jatkuvia magneettisia rekisteröintejä muualla Suomessa tehtävien magneettisten kartoitustöiden tueksi. Ilmatieteen laitoksen johdolla tehty magneettinen kartoitustyö saatiin päätökseen vuonna 1930, mutta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin tarvittiin magneettisen kartta-aineiston päivitys. Työhön saatiin Sodankylän geofysiikan observatorion johtaja Eyvind Sucksdorff (1899–1955) vuonna 1945. Sucksdorff oli jättänyt Sodankylän observatorion sen tuhouduttua Lapin sodassa 1944. Hänet nimitettiin Ilmatieteen laitoksen geofyysikon virkaan. Eyvind Sucksdorff aloitti kartoitustyöhön tarvittavat magneettiset maastomittaukset vuonna 1946 ja samaan alkoi myös Nurmijärven observatorion suunnittelu. Observatorion havaintorakennukset saatiin valmiiksi 1951 ja ensimmäinen kokonainen havaintovuosi oli 1953. Magneettisten rekisteröintien ohella observatorio oli Ilmatieteen laitoksen sääasema. Eyvind Sucksdorffin työt magnetismin alalla jäivät kesken, kun hän kuoli yllättäen vuonna 1955. Töiden jatkajaksi tuli Eyvindin poika Christian (1928–2016). Nurmijärven observatorion havaintojen ylläpito saatiin vakinaisemmalle kannalle, kun observatorioon saatiin pysyvää henkilökuntaa ja päärakennus toimisto- ja asuintilaksi. Observatorion paikallisjohtajaksi nimitettiin FM Matti Kivinen (1924–2010) vuonna 1957. Hänen johtajakautensa kesti vuoteen 1988 saakka. Kivisen jälkeen observatorion johtajuutta hoiti FT Kari Pajunpää (1956–2022) vuoteen 2018 saakka. Kansainvälisen Geofysiikan vuoden (IGY, 1957–1958) aikana Nurmijärven observatorion havaintotoiminta laajeni, kun sinne perustettiin Posti- ja lennätinhallituksen ionosondi ionosfäärin luotauksiin kaukomaille suunnattujen radiolähetyksien tueksi. Luotaukset jatkuivat vuoteen 1987 saakka. Vuonna 1961 Helsingin yliopisto perusti observatorion alueelle seismologisen havaintoaseman osana maailmanlaajuista maanjäristyksien havaintoverkkoa. IGY:n aikana Ilmatieteen laitos käynnisti revontulien valokuvausrekisteröinnit usealla asemalla Lapissa. Revontulikuvaukset jatkuvat edelleen uudemman sukupolven kameroilla. Vuonna 1959 observatoriossa aloitettiin ilma- ja sadevesinäytteiden radioaktiivisuuksien analysointi, kun ilmakehässä suurvaltojen toimesta tehtyjen ydinräjähteiden jäljiltä radioaktiivisen säteilyn määrä oli kohoamassa maassammekin selvästi yli luonnollisen tason. Ilmatieteen laitos piti osaltaan yllä säteilyn valvontaan liittyviä mittauksia ja tutkimusta. Toiminnan alkuaikoina pääosan radioaktiivisuuteen liittyvistä töistä teki FM Rolf Mattsson (1933–). 1960- ja 1970-luvuilla Nurmijärven observatorion operatiiviselle vastuulle perustettiin useita eri maiden rahoittamia havaintolaitteita. Tärkeitä toimijoita olivat Saksan Max-Planck-Instituutti ja Alaskan yliopisto. Edellinen ionosfääriluotaimen kautta ja jälkimmäinen magneettisten pulsaatioiden osalta. Yhteistyö Oulun yliopiston ja Sodankylän geofysiikan observatorion kanssa oli tiivistä. 1970-luvulta lähtien käynnistyi havainto- ja rekisteröintijärjestelmien automatisointi ja siirtyminen digitaalisiin laitteisiin. Observatorion alkuajoista lähtien toimineet analogiset magneettiset rekisteröinnit uusittiin moderneilla digitaalisilla laitteilla 1990-luvulla, jolloin valokuvausperiaatteella toimineet rekisteröinnit voitiin lopettaa. Magneettiset absoluutti-instrumentit korvattiin samoihin aikoihin uusilla ajanmukaisilla laitteilla. Samoja magnetometrejä hankittiin myös magnetometriverkon IMAGE käyttöön eri puolilla Suomea. Nurmijärven magneettiset rekisteröinnit liitettiin vuonna 1991 kansainväliseen INTERMAGNET-verkkoon, jolloin observatorion magneettiset datat ovat reaaliajassa käytettävissä maailmalla esimerkiksi avaruussään monitorointiin. Magnetismin alalla uutena toimintamuotona käynnistyi 1990-luvulla magneettinen testilaboratorio, missä voitiin kalibroida erilaisia magneettikenttää mittavia laitteita. Laboratorio erikoistui myös avaruuteen lähetettävien mittalaitteiden magneettisen puhtauden määrityksiin. Työtä tehtiin muun muassa yhdessä ukrainalaisen avaruustutkimuslaitoksen kanssa. Magneettinen testilaboratorio akkreditoitiin (MIKES) vuonna 2007, mutta sen toiminta on keskeytynyt. Kaikkiaan Nurmijärven observatoriossa on ollut toiminnassa 15 erilaista geofysikaalista rekisteröintijärjestelmää. Niistä osa on ollut ulkomaisten yhteistyötahojen havaintolaitteistoja, mutta merkittävä yhteistyökumppani havaintojen alalla on ollut Sodankylän geofysiikan observatorio. Nurmijärven observatorion rekisteröintien automatisointi ja havaintojen liittäminen tietoliikenneverkkoihin vähensi tarvetta ylläpitää observatoriolla vakinaista henkilökuntaa, koska tarvittavat huoltotoimet ja mittaukset voidaan pääasiassa tehdä Helsingistä käsin. Samalla tarpeettomiksi käyneet asuinrakennukset ja käytöstä poistuneet vanhentuneet mittauskopit voitiin purkaa.