Journal articles on the topic 'Kansainvälinen yhteistyö'

Hevostalous on ainoa kotieläintuotannon ala, joka kasvaa. Kaikissa EU-maissa on nähtävänä samankaltainen hevosalan kehitys, myös niissä, joissa se on jo entuudestaan merkittävää toimintaa. Hevosia on Suomessa noin 75 000, ja määrä lisääntyy vuosittain noin tuhannella. Hevosen voidaan arvioida vaikuttavan lähes 500 000 henkilön elämään elinkeinotoiminnan, harrastuksen ja hevosenomistuksen kautta. Hevosalan yritystoiminnasta Suomessa kolme neljäsosaa tapahtuu maaseudulla. Hevosala työllistää meillä koko- tai osa-aikaisesti 15 000 – 16 000 ihmistä. Koko EU:n alueella alan työllistävä vaikutus on 300 000 henkilöä. Euroopan eri maissa työllisyysvaikutuksen arvioidaan olevan yksi ihminen 3 – 10 hevosta kohti. Maaseudun yritys- ja elinkeinotoiminnan monipuolistamisessa voimakkaasti kasvava hevostalous eri toimintamuotoineen on merkittävä mahdollisuus. Hevosrehujen tuotanto ja hevosten omistajille ja hevosharrastajille tarjottavat palvelut ovat tästä esimerkkejä. Myös hevostoiminnassa käytettävien tarvikkeiden tuotannosta voi syntyä maaseudulle ja maatiloille pienyritystoimintaa. Alan nopea kasvu tuo mukanaan paljon haasteita. Sekä harrastaja- että yrittäjäjoukkoon tulee jatkuvasti uusia ihmisiä, joiden kokemustausta sekä alasta että hevosista on entistä vähäisempi. Tämä ei ole ongelma yksin Suomessa, vaan kaikkialla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Hevosalan keskeiseksi yhteiskunnalliseksi ja ympäristöhaasteeksi ovat nousseet maankäyttökysymykset. On luonnollista, että talliyritykset sijoittuvat lähelle asiakkaitaan, jolloin hevosilla liikutaan lähellä asutusta ja muuta elinkeinotoimintaa. On lisäksi tyypillistä, että monille alueille on syntynyt talliyritysten keskittymiä, jolloin hevosten ympäristövaikutukset kasvavat huomattavasti. Hevosalan toimijoiden huolenaiheena ja yhteisenä haasteena on ollut alan huono tuntemus ja arvostuksen puute viranomaisten ja muun yhteiskunnan taholta tai osana maataloussektoria. Hevostalouden merkitystä ja esimerkiksi työllistävää ja sosiaalisia vaikutuksia ei tunneta ja tunnusteta edelleenkään riittävästi. Tämä näkyy mm. tutkimusrahoituksen suuntaamisessa. Hevosalan tutkimus- ja kehittämistoiminnassa korostuvat erityisesti hevosten hyvinvointiin liittyvä tutkimus sekä alan yhteiskunnallisen ja taloudellisen merkityksen tutkimus. Myös ympäristöasiat ovat keskeisessä roolissa. Yhteiskunnallinen tutkimus on tärkeätä kehitettäessä ohjaustoimia, jotka mahdollistavat hevosalan taloudellisen ja hyvinvointipoliittisen potentiaalin saamisen käyttöön laajasti yhteiskunnassa. Sen avulla alan näkemykset välittyvät yhteiskunnallisiin päätöksiin ja päätöksentekijät saavat tutkittua tietoa päätöksenteon tueksi. Hevostutkimuksessa kansainvälinen yhteistyö tulee lisääntymään, koska kasvavan alan haasteet ovat eri maissa samankaltaisia. On tärkeätä, että hevostalous otetaan osaksi EU:n maaseutupolitiikkaa ja sen puiteohjelmia. Jatkossa hevosala tulee ottaa paremmin huomioon myös Suomessa yliopistotasoisessa opetuksessa ja tutkijakoulutuksessa. Hevosalan tutkimus-, kehittämis-, opetus- ja erilaiset asiantuntijatehtävät tarvitsevat alan yliopistotutkinnon suorittaneita osaajia.

Analysoin artikkelissa aikuisten perustaitojen määrittelyä diskurssin eri tasoilla eli instituutioiden ja käytäntöjen muokkaamina puheina sekä teksteinä, jotka vaikuttavat sosiaalisen todellisuutemme ymmärtämiseen. Tarkastelun kohteena ovat yhteiskuntapoliittisen ja toiminnallisen tason diskurssit, joita edustavat Taloudellisen kehityksen ja yhteistyön järjestön OECD:n teettämä kansainvälinen PIAAC-aikuistutkimus, Suomen opetus- ja kulttuuriministeriön Taito-ohjelma (2014–2020) sekä ohjelmaan kuuluvien hanketoimijoiden ja kohderyhmien haastattelut. Huomioni diskurssissa on kiinnittynyt erityisesti aikuisten perustaitojen määrittelyyn, niiden heikkouksiin ja kehittämisehdotuksiin. Analyysini ei pyri tulkitsemaan perustaitojen tilannetta sellaisenaan vaan sen argumentointia. Kansainvälisen OECD:n asiantuntijadiskurssin vaikutus perustaitojen määrittelyyn on ilmeinen. OECD nimeää perustaidoksi luku-, numero- ja ongelmanratkaisutaidot teknologisesti kehittyneissä ympäristöissä. Sen tulkinta kansalaisten tarvitsemista perustaidoista ohjaa kansallisen koulutuspolitiikan retoriikkaa, mikä edelleen antaa suuntaa koulutuksen toteuttajille. Tulkinta on kuitenkin yksinkertaistava ilman diskurssin muiden tasojen kuten paikallisten aikuiskoulutuksen ammattilaisten näkemysten huomioimista ja näiden välistä dialogisuutta. Pyrin lisäämään taitopuheen moniäänisyyttä ja nostamaan esiin vaihtoehtoisia ja paikallisia puheenvuoroja. Tarkoitukseni on tuoda diskurssin sisältämiä valtasuhteita näkyviksi ja kyseenalaistaa yksipuolistavia tulkintoja.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa opettajien näkemyksiä ammattikorkeakouluopiskelijoiden osaamisen kuvaamiseen kehitettävästä arviointimittarista sosiaali- ja terveydenhuollon sähköisten palvelujen kehittämiseen. Tutkimuksessa arvioitiin aikaisemmin kehitettyä ammattikorkeakouluopiskelijan osaamisen arviointimittaria, joka perustui kansainväliseen sosiaali- ja terveydenhuollon tiedonhallinnan opetussuunnitelmaan ja palvelumuotoilun osaamiskuvauksiin eurooppalaisen tutkintojen viitekehyksen (EQF) tasolla kuusi. Tässä tutkimuksessa etsittiin vastauksia siihen, miten tärkeäksi ja sovellettaviksi opettajat kokevat osaamista kuvaavat sisällöt monialaisessa korkea-asteen koulutuksessa. Delphi-asiantuntijaryhmään osallistui kansallisen hankkeen monialainen opettajaryhmä (N = 73) kolmessa vaiheessa (n = 23, 25, 20). Opettajat arvioivat kyseisen asiasisällön opettamisen tärkeyttä ja osaamislauseen soveltuvuutta opiskelijan asiasisällön hallinnan arviointiin. Arviointi tapahtui neliportaisella Likert-asteikolla (ei tärkeä – tärkeä ja ei soveltuva – soveltuva). Osaamislauseista laskettiin mittarin sisällön luotettavuusindeksi (S-CVI/Ave) ja osaamislausekohtaiset sisällönluotettavuusindeksit (I-CVI), joiden hyväksymisrajaksi määriteltiin 0,80. Arvioinnin jälkeen muodostui 40 osaamislausetta kuvaamaan opiskelijoiden tarvitsemaa yhteistä osaamista sosiaali- ja terveydenhuollon sähköisten palveluiden kehittämisessä ja käyttämisessä. Tulokset osoittavat, että opettajat eivät vaadi EQF-osaamistasoa kuusi tässä tutkimuksessa monialaiseksi määritetyllä osaamisalueella. Tutkimus vahvistaa kansainvälisen opetussuunnitelmasuosituksen käsitystä, että eri alojen opettajat ja opiskelijat tarvitsevat yhteistä osaamista sosiaali- ja terveydenhuollon sähköisten palvelujen kehittämiseen alueella.

Pohjoinen ulottuvuus on Suomen vuonna 1997 tekemä EU-poliittinen aloite, joka pyrkii edistämään tasavertaista kumppanuutta unionin, Venäjän, Norjan ja Islannin välillä. Aloitteen taustalla ovat Suomen kansainväliset ja EU-poliittiset intressit, mutta samalla se on heijastanut EU:n ulkopoliittisen toimijuuden muutosta. Artikkeli tarkastelee Pohjoisesta ulottuvuudesta vuodesta 1997 käytyä keskustelua historiantutkimuksen näkökulmasta diskurssihistoriallista lähestymistapaa hyödyntäen. Suomen ulkopoliittisten toimijoiden puheet, virkamiesten, poliitikkojen ja alue- ja paikallistason toimijoiden haastattelut, Pohjoisesta ulottuvuudesta eduskunnassa käyty keskustelu sekä eräät aiheeseen liittyvät poliittiset asiakirjat osoittavat, kuinka eurooppalaisen naapuruuspolitiikan ja EU-Venäjä-suhteiden kehitys on vaikuttanut Pohjoisen ulottuvuuden politiikan tavoitteisiin ja sisältöihin sen eri vaiheissa ja kuinka Suomi on pyrkinyt luovimaan EU-solidaarisuuden ja erityisen Venäjä-suhteensa asettamien vaatimusten välillä. Pohjoinen ulottuvuus on muuttunut 1990-luvun lopulta Suomen johtavasta EU-poliittisesta pohjoisen Euroopan alueellistamiseen tähtäävästä visiosta epäpoliittiseksi ja käytännönläheiseksi kumppanuustyöksi, jota suomalaiset markkinoivat Euroopan unionille toimivana Venäjä-yhteistyön työkaluna.

Hyvinvointiyhteiskuntien kansallisiin terveydenhuoltojärjestelmiin kohdistuu taloudellisia, yhteiskunnallisia sekä teknologisia muutospaineita, jotka korostavat terveydenhuollon asemaa yhteiskunnissa. Samalla kuin siilomaisesta toimintamallista siirrytään asteittain integroidumpaan ja verkostomaisempaan ekosysteemiin, tiedostetaan toimijoiden välinen tiedonkulku ja läpinäkyvyys innovaatioita synnyttäväksi tuottavuustekijäksi. Euroopan Unionin maiden terveydenhuollossa kansalaiset koetaan enenevässä määrin kuluttajiksi, jolla on sekä oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia. Julkisen sektorin perinteisiä hallinnan (governance) malleja joudutaan jatkuvasti uudelleen arvioimaan ja muutoksesta onkin tullut pysyvä olotila, jota enenevässä määrin ohjaavat myös kansainväliset vaikutukset. Terveydenhuollossa luovuutta ja itseohjautuvuutta edistävät mekanismit nähdäänkin organisaatioiden keskeisiksi menestystekijöiksi. Tarve uudenlaiselle johtamisen kulttuurille on tunnistettu. Johtamisjärjestelmiä tukevat teoriat pyrkivät selittämään ja tarjoamaan viitekehyksiä, joihin tukeutumalla jatkuvaan kehittämiseen orientoituvat organisaatiot pyrkivät sopeutumaan alati uudistuviin olosuhteisiin, joissa julkisen ja yksityisen sektorin hybridit edustavat uudenlaista hallintamallia. Artikkelin tehtävänä on kuvata terveydenhuollon keskeisiä muutosajureita kansainvälisen kirjallisuuskatsauksen avulla. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii luovan hallinnan teoria (Creative Governance). Tutkimus syventää ymmärrystämme terveydenhuollon keskeistä muutosajureista, kuten tehokkuusvaatimusten seurauksena integroituvista arvoverkoista, valinnanvapauden kautta lisääntyvästä kilpailusta sekä informaatioteknologian uusista mahdollisuuksista. Yhteistä muutosajureille näyttää olevan, että ne saavat voimansa terveydenhuollon toimialan kasvavasta taloudellisesta painoarvosta sekä sen seurauksena syntyvästä tarpeesta uudistaa henkilöstöintensiivisen toimialan johtamista. Tutkimus vahvisti osaltaan teoreettisen viitekehyksen oletuksia terveydenhuollon strategisesta, operatiivisesta sekä innovaatiojohtamisesta ja vahvisti näkemystä, että eri maiden lainsäädäntöjen ja käytäntöjen yhtenäistyessä luovan hallinnan teoria on sovellettavissa kansainvälisesti.

Artikkelissa tutkimme vaikuttavuusinvestoimista ja sen sovellusta, tulosperusteista rahoitussopimusta, uudenlaisina sosiaalipolitiikan toteutusmekanismeina. Vaikuttavuusinvestoimisessa hyvinvointia tavoitellaan yksityisen ja julkisen rahoitusjärjestelyn yhteistyöllä. Kysymme, miten vaikuttavuusinvestoimista ja tulosperusteista rahoitussopimusta perustellaan ja minkälaisia ongelmia siinä nähdään. Aineisto koostuu vaikuttavuusinvestoimisen parissa työskentelevien asiantuntijoiden haastatteluista. Kansainvälisen keskustelun on esitetty nojaavan kolmeen narratiiviin. Suomalaisessa keskustelussa ilmenee osittain samoja teemoja kuin kansainvälisessä kirjallisuudessa. Suomessa mallia perustellaan etenkin heikolla taloustilanteella. Muita perusteluita ovat mallin mahdollistamat paremmat palvelut ja eri sektoreiden yhteistyö. Mallissa nähdään myös riskejä. Prosessina vaikuttavuusinvestoiminen on jatkoa markkinoitumiselle ja yksityisen palvelutuotannon kasvulle. Ehdotamme artikkelissa myös uutta käännöstä tulosperusteiselle rahoitussopimukselle.

Maatalous on yksi vaarallisimmista toimialoista länsimaissa. EU-jäsenmaiden maataloudessa sattuu noin 6 tapaturmaa vuosittain 100 työntekijää kohti, ja noin 12 kuolemaan johtanutta tapaturmaa 100 000 työntekijää kohti. Esimerkiksi vuonna 2006 Suomessa maataloudessa oli ammattitauteja noin kaksi kertaa enemmän kuin kaikilla aloilla keskimäärin. Maatalouden tapaturma- ja ammattitautiriskejä on pyritty vähentämään perinteisellä työsuojelutoiminnalla, neuvonnalla, opetuksella ja koulutuksella. Suomessa erityinen paino on jo pitkään ollut maatalouden työterveyshuollon kehittämisessä. Maa – ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen johtamassa hankkeessa vertailtiin Suomen maatalousyrittäjien työterveys- ja työturvallisuustoimintaa ja sen tuloksellisuutta muihin maihin. Tutkimuksen toisessa vaiheessa selvitettiin muutamien eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten valtioiden toisistaan poikeavia työterveys- ja turvallisuusohjelmia. Maatilojen tapaturma (Mata) - tilastoaineistoista tehdyt analyysit osoittavat, että työterveyshuollon jäsenillä on noin kaksinkertainen määrä tapaturmia ja ammattitauteja ei-jäseniin verrattuna. Kun analyyseissä otetaan huomioon Melan ja Tiken henkilöä ja tilaa koskevat muuttujat, ero pienenee noin 1.3-kertaiseksi. Vakavia yli kuukauden työkyvyttömyyteen johtavia vahinkoja tarkasteltaessa merkitsevää eroa ei ole. Yhteenvetona tilastoanalyyseistä voidaan todeta, että työterveyshuolto ei vähennä vahinkoriskiä. Tulkinnassa on kuitenkin otettava huomioon, että 1) analyyseissä on ollut vain rajoitetusti taustamuuttujia, joiden suhteen jäsenet ja ei-jäsenet eroaavat toisistaan sekä 2) työterveyshuoltoon liittymisen taustalla on usein vamma tai sairaus, mikä motivoi maatalousyrittäjää liittymään työterveyshuoltoon. Eurostatin ja OECD:n tilastoissa julkaistut eri maiden tiedot osoittautuivat siinä määrin ristiriitaisiksi, että luotettavia vertailuja eri maiden välillä ei voitu tämän tilastodatan perusteella tehdä. Eri maihin lähetetyn asiantuntijakyselyn tuloksista sen sijaan voidaan päätellä, että Suomen panostus maatalouden työterveysjärjestelmään on hieman keskimääräistä suurempi. USA on panostanut selvästi eniten tutkimukseen, myös perustutkimukseen. Suomessa ja muissa Euroopan maissa suositaan soveltavaa tutkimusta, ja resurssit suunnataan pääosin viljelijöiden neuvontaan, opetukseen ja koulutukseen. Suomen kaltaista maatalousyrittäjien työterveyshuoltoa ei Norjaa lukuun ottamatta ole muissa maissa, joskin useimmat maat raportoivat että maatalousalalle suunnattuja työterveyspalveluja on saatavissa. Norjan työterveyshuolto on ollut tasaisessa kasvussa. Ruotsin Lantbrukshälsan, työterveyshuolto, lakkautettiin valtion tuen loputtua, ja viime vuosina on panostettu neuvontakampanjoihin ja tutkimukseen. Irlannissa on resursseja käytössä maatalousyrittäjien työterveysjärjestelmiin keskimääräistä vähemmän ja viljelijät tekevät omatoimista työturvallisuustarkastusta. Tähän liittyvä turvallisuuskoulutus on Irlannissa toteutettu lähes puolella tiloista. Maatalouden työterveysjärjestelmän kehittyminen edellyttää neuvonnan ja tutkimuksen yhteistyötä, turvallisuusjohtamisen hyvien käytäntöjen jalkauttamista maatiloille ja tilastotietojen terävämpää hyväksikäyttöä seurannassa. Eurostatin tilastotietojärjestelmiä tulee kehittää. Hanke tehtiin Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen rahoituksella.

Elintarvikealan yritykset laskevat aktiivisesti tuotteidensa hiilijalanjälkiä ja jotkut yrityksistä ovat myös merkinneet osan markkinoilla olevista tuotteistaan itse laatimillaan hiilijalanjälkimerkinnöillä.Tuotteiden elinkaariarvioinnin periaatteet ovat olleet standardoituja vuodesta 1996 lähtien (ISO 14040 ja ISO 14044). Standardit päivitettiin vuonna 2002, ja sen jälkeen erilaisten laskentaohjeistusten kehitys on ollut erityisen intensiivistä. Näillä laskentaohjeistoilla on pyritty yhtenäistämään elinkaariarvioinnin käytäntöjä standardeja yksityiskohtaisemmin. Viime vuosina hiilijalanjäljet eli elinkaariset kasvihuonekaasupäästöt eli ilmastovaikutukset ovat nousseet elinkaarilaskennan keskiöön.BSI:n PAS 2050-ohje tuotteiden kasvihuonekaasupäästöjen arvioimiseksi on nyt ollut saatavilla pari vuotta. Ohje on jo kertaalleen päivitettykin (PAS 2050:2011). EC julkaisi alkuvuonna 2010 liki tuhatsivuisen seitsemään ohjekirjaan jakautuvan elinkaarilaskentaohjeistuksensa (ILCD). WRI ja WBCSD puolestaan julkaisivat loppuvuonna 2011yhteisen tuotteiden GHG Protocol -ohjeistuksensa. Kansainvälinen standardisoimisliitto (ISO, International Organization for Standardization) julkaisee oman tuotteiden hiilijalanjälkistandardinsa 2013 (ISO 14067-2). Kaikki edellä mainitut pohjautuvat enemmän tai vähemmän ISO 14040-sarjaan. Myös European Food Sustainable Consumption and Production Round Table on lähtenyt kehittämään jalanjälkien standardointia, mutta ainakin toistaiseksi työ on edennyt hitaasti.Kehitystyöstä huolimatta yleisesti hyväksyttyä ja laajasti käytettyä standardia tai muuta ohjetta ei ole vielä saatavilla, eikä läpimurto sellaisen saamiseksi näytä olevan tapahtumassakaan. Elinkaariarvioinnissa on useita päätöksenteko- ja valintatilanteita, joihin ISO- standardi ja suurin osa muistakaan ohjeista ei pysty tarjoamaan yksiselitteisiä ratkaisuja. Julkaistut kansainväliset ohjeistukset ovat hyvin yleisluontoisia, koska niitä on tarkoitus pystyä soveltamaan kaikkiin tuotteisiin eri tuotannonaloilla. Näin ollen niitä ei voi käyttää ainoana ohjeena tuotteiden ympäristövaikutusten laskemiseksi, jos halutaan että eri tuotteita koskevat lopputulokset ovat keskenään vertailukelpoisia.Näistä lähtökohdista ja yritysten tarpeista vuoden 2009 lopulla käynnistynyt Tekes-rahoitteinen Foodprint Tools-hanke on loppusuoralla. Hankkeessa on työstetty kansallista laskentasuositusohjetta elintarvikkeiden jalanjälkien laskentaan. Työn tavoitteena on ollut yhtenäistää elintarvikkeiden ympäristövaikutusten, erityisesti hiilijalanjälkien laskentaa. Ohje perustuu ISO:n standardeihin, mutta keskittyy käytännön ratkaisujen yhdenmukaistamiseen, kuten mitkä vaiheet tarkasteluun sisällytetään ja minkälaista tietoa tuotantoketjun eri vaiheista pitäisi käyttää. Tämän julkisen kehityshankkeen rinnalla on meneillään kolme yrityshanketta, joissa testataan erilaisia tapoja kerätä tietoa koko ketjusta sekä varmistetaan ohjeiden toimivuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Hankkeiden lopullisena tavoitteena on, että elintarvikeyritykset pystyisivät tuottamaan luotettavaa, vertailukelpoista ja helposti päivitettävää hiilijalanjälkitietoa tuotteistaan.Hankkeessa on järjestetty työpajoja, joihin on kutsuttu osallistujia elintarvikeketjuista ja niiden sidosryhmistä. Paikalla on ollut mm. kaupan, teollisuuden ja hallinnon edustajia sekä erityisen paljon alkutuotannon edustajia. Työpajoissa on keskitytty tiedontuotannon haasteisiin. Keskusteluun ovat nousseet esimerkiksi tiedon tarve ja selkeys, epävarmuus ja -selvyys tietojen luovuttamisesta ja käyttämisestä, kustannukset ja lisääntyvä työmäärä. Samalla kuitenkin on löydetty myös ratkaisuja, hyviä tavoiteltavia periaatteita ja motivaatiotekijöitä, kuten tiedon lisääminen, oikeudenmukaisuus koko ketjussa, benchmarking, jatkuva parantaminen sekä ketjun toimijoiden avoin keskustelu, viestintä ja ketjun toimijoiden yhteisten tavoitteiden asettaminen. Keväällä 2012 järjestetään hankkeen viimeinen laaja työpaja, jonka jälkeen laskentasuositukseen tehdään viimeiset mahdolliset muutokset ja täsmennykset ennen sen julkaisemista.

Vuosiksi 2007–2013 laadittujen maaseudun kehittämisohjelmien hyväksymisen myötä tuotantoeläinten hyvinvoinnin edistäminen tuli vapaaehtoiseksi maaseudun kehittämistoimenpiteeksi Suomessa ja muutamissa muissa Euroopan unionin jäsenmaissa. Näin ollen on mielenkiintoista vertailla, millä tavoin tuotantoeläinten hyvinvointia edistetään ja miten eläinten hyvinvointitoimenpide on pantu täytäntöön eri maissa. Vertailevassa tutkimuksessa tarkastelemme eläinten hyvinvointitoimenpiteen tavoitteita ja sisältöä, mitä tuotantoeläimiä toimenpiteet koskevat, mitä toimenpiteitä tuen saamiseksi edellytetään ja kuinka suuria ovat viljelijöille maksettavat korvaukset toimenpiteiden aiheuttamista lisäkustannuksista ja tulonmenetyksistä. Suomessa vuonna 2008 käyttöön otettu eläinten hyvinvointitoimenpide koostuu perus- ja lisäehdoista ja toimenpiteet voivat kohdistua tilalla oleviin nautoihin tai sikoihin. Tuki on eläinyksikköperusteinen. Perusehdoista maksettavan tuen suuruus on nautatiloilla 17,50 euroa/eläinyksikkö ja sikatiloilla 5,00 euroa/eläinyksikkö. Suomen lisäksi tarkastelun kohteina ovat Emilia-Romagnan alue Italiassa, Kastilian ja Léonin itsehallintoalue Espanjassa, Mecklenburg-Etu-Pommerin osavaltio Saksassa ja Skotlanti Isossa-Britanniassa. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen Kreikka jouduttiin jättämään tarkastelun ulkopuolelle, koska sieltä ei saatu riittävän yksityiskohtaisia tietoja eläinten hyvinvointituesta. Tutkimuksessa on hyödynnetty AGRIGRID-tutkimushankkeessa kertynyttä aineistoa eläinten hyvinvointia edistävistä tuista. AGRIGRID on EU:n tutkimuksen kuudennesta puiteohjelmasta rahoitettu tutkimushanke, ja sen varsinaisena tavoitteena on EU:n maaseudun kehittämistoimenpiteiden kustannuslaskennan yhtenäistäminen. Edellä mainittujen maiden ja alueiden lisäksi hankkeessa ovat mukana myös Liettua, Puola ja Tšekin tasavalta, mutta näissä maissa ei ole käytössä eläinten hyvinvointia edistäviä tukia. Kesällä 2007 hankkeessa kartoitettiin maaseudun kehittämistoimenpiteitä kyselylomakkeilla sekä tutkimalla maaseudun kehittämisohjelmaluonnoksia ja haastattelemalla laskennan asiantuntijoita. Tällöin kertyi paljon tietoa muun muassa eläinten hyvinvointitoimenpiteiden sisällöistä. Eläinten hyvinvointitoimenpiteen tarkoituksena on kaikissa tarkastelluissa maissa tuotantoeläinten hyvinvoinnin ja terveyden lisääminen sekä eläinten hyvinvointiin ja terveyteen liittyvien julkishyötyjen tuottaminen. Eri maiden tukiehdot ovat vaihtelevia, eikä selkeää yhteistä linjaa ole vielä muotoutunut. Tuella korvataan viljelijöille eläinten hyvinvoinnin tuottamisesta aiheutuneet lisäkustannukset ja tulonmenetykset ja joissakin maissa (kuten Suomessa) myös transaktiokustannukset. Tuen avulla pyritään varmistamaan, että kotieläintuotannon kannattavuus ja kansainvälinen kilpailukyky eivät heikkene eläinten hyvinvointia edistävien toimenpiteiden seurauksena. Tutkimuksen tulokset asemoivat eläinten hyvinvointitoimenpiteet eurooppalaiseen kilpailuympäristöön, lisäävät tietoa uudesta maaseudun kehittämistoimenpiteestä sekä auttavat tuen ja tukitoimenpiteiden edelleen kehittämisessä.

Osallistuin kahteen mielenkiintoiseen tapahtumaan STKS:n puheenjohtajana: IFLAn WLIC-konferenssiin ja jäsenkokoukseen Rotterdamissa elokuussa 2023 sekä Pohjoismaiden kirjastoseurojen kokoukseen Tukholmassa helmikuussa 2024. IFLAn konferenssissa tilanne oli jännitteinen ja se korostui päätöstilaisuudessa käsinkosketeltavasti, kun yleisön joukosta nousi esiin sateenkaarilippuja. Pohjoismainen kokous taas korosti yhteistyötä.

Maailmantalouden hallinta nojaa kansainvälisen eliitin kollektiiviseen toimintaan. Se edellyttää eliitin jäsenten keskinäistä koordinaatiota, yhteisten politiikkaideoiden ja tavoitteiden määrittelyä sekä ryhmäidentiteetin muodostumista. Tässä artikkelissa tarkastelen Financial Times -lehden (FT) raportointia globalisaatiosta ja sen hallinnasta vuosina 2001–2018. Kysyn diskursiivisen institutionalismin tutkimusperinteeseen ja erityisesti episteemisen työn käsitteeseen nojaten, miten FT:n globalisaatiokirjoittelu tuottaa jaettuja käsityksiä eliitin toimintaympäristöstä sekä eliitistä itsestään kollektiivisena toimijana ja sen toimintaa ohjaavista arvoista ja päämääristä. Tarkastelu tuo esiin merkittäviä muutoksia globalisaation artikulaatioissa tultaessa vuosituhannen alkuvuosista 2010-luvun lopulle. Muutoksista huolimatta globalisaation asema kansainvälistä eliittiä määrittävänä ideana säilyy vahvana. Artikkeli kertoo siten globalisaation ideologisesta merkityksestä kansainvälisen eliitin yhtenäisyyden ankkurina.

Eurooppalaiset yliopistoverkostot edistävät yliopistojen kansainvälistä yhteistyötä koulutuksessa, tutkimuksessa ja innovaatiotoiminnassa. Samalla verkostot luovat yliopistojen henkilöstölle mahdollisuuksia kansainväliseen liikkuvuuteen, yhteistyöhön ja kokemusten vaihtamiseen. Tutustuimme henkilöstövaihtovierailulla Carlos III de Madrid -yliopiston kirjaston tarjoamiin palveluihin Madridissa. Lisäksi osallistuimme STI — International Conference on Science, Technology and Innovation Indicators -konferenssiin Granadassa.

Lapin yliopistossa vuosina 1998–2009 toiminut Menetelmätieteiden laitos edusti uudenlaista yliopistoa, jossa ulkopuolisella rahoituksella, projekteilla ja innovaatiopuheella oli keskeinen rooli. Kysyn artikkelissani, mitä monitieteisyys tarkoitti Menetelmätieteiden laitoksen toiminnassa, erityisesti tutkimusmenetelmien opetussuunnittelussa, opetuksessa ja tutkimuksessa. Tarkastelen aihetta kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta: yhtäältä osana omaa aikaansa ja sen tiede- ja tutkimuspoliittisia keskusteluja, mutta myös kysyen, miten laitoksen toiminta heijastuu nykyisyyteen. Aineistona käytän Menetelmätieteiden laitoksen asiakirja-aineistoa kuten laatuasiakirjoja, toimintakertomuksia, opinto-oppaita ja toiminta- ja taloussuunnitelmia. Lisäksi olen tehnyt kolme asiantuntijahaastattelua. Analyysin olen toteuttanut lähteille suunnatuilla kysymyksillä. Olen kysynyt kaikilta lähteiltä, mitä monitieteisyys on, miten se toteutuu, kuka tai ketkä sitä toteuttavat, miksi se on tarpeellista ja mihin laajempaan kansalliseen ja kansainväliseen tiedepoliittiseen keskusteluun monitieteisyys kulloinkin liittyy. Menetelmätieteiden laitoksen toiminnan taustalla olivat aikakauden tiede- ja yliopistopoliittiset muutokset ja rakenteet. Asiakirjoissa näkyvät yhtäältä ajankohtaa heijastavat keskustelut ja tutkimuspoliittiset painotukset, toisaalta tulevaisuuteen tähtäävä, pitkäjänteinen tieteellinen ja tutkimuksellinen suunnittelu ja toiminta. Monitieteisyys näkyi esimerkiksi tiedekuntarajat ylittävänä yhteistyönä, mutta myös episteemisinä, tiedon tuottamiseen liittyvinä linjauksina ja tekoina.

Uuras, Viipurin ulkosatama kehittyi suureksi sahatavaran vientisatamaksi 1800-luvulla. Vii­purilaisten kauppahuoneiden laivat lastattiin Uuraansalmessa stuuvarien johdolla. Artikkeli kertoo heidän tarinansa. Kauppahuoneet hoitivat vientilastauksen omalla väellään. Kullakin oli palveluksessaan stuuvariksi kutsuttuja ammattilaisia, joiden opastuksella urakkamiesten muodostamat lastaussakit toimivat. Kauppahuoneet sopivat yhteisestä työn hinnoittelusta, ja stuuvarit toimivat yhteisten pelisääntöjen puitteissa. Uuraan satamaan kehittyi omalaatuinen vientikulttuuri, jossa stuuvari-instituutio oli keskeisessä asemassa ja jossa eri toimijoiden – kauppahuo­neiden, stuuvareiden ja lastaussakkien – välillä vallisivat vankat keskinäiset luottamussuhteet. Kauppahuoneet luopuivat vuonna 1896 lastaustoiminnasta, mutta lastaajat, stuuvarit ja urakkamiehet jatkoivat sitä omatoimisesti perustamansa Uuraan Työväen Yhdistyksen (UTY) nimissä. Wrightiläisin säännöin toiminut UTY muuttui vuonna 1907 sosialidemokraattiseksi, ja lastaustoiminnan organisointi siirtyi lastausammattiosaston tehtäväksi. Valta lastauksen organisoinnissa siirtyi siis kauppahuoneilta ensin UTY:lle ja sitten sen lastausammattiosastolle, stuuvari-instituution perilliselle. Uuraan stuuvarit ja urakkamiehet kamp­pailivat kolmesti olemassaolonsa ja toimeentulonsa puolesta, vuosina 1896 ja 1904–1905 kansallista pääomaa edustavia, yksityisiä laivausyrityksiä vastaan ja vuosina 1910–1914 kansainväliseen pääomaan tukeutuvan yri­tyksen kanssa. Kahdesta ensimmäisestä koitoksesta selvittiin voittajina, ja kolmas päättyi ratkaisemattomana ensimmäisen maailmansodan vuosiin.

Suomi on selkokielen käytön edelläkävijöitä. Selkokielen tutkimusperustainen kehittäminen on kuitenkin Euroopan laajuisestikin tuore ilmiö, ja myös Suomessa selkokieltä on tutkittu lähinnä opinnäytteissä. Käsillä oleva lehti on ensimmäinen Virittäjän teemanumero selkokielestä. Uusin, Leealaura Leskelän selkokielen väitöskirja julkaistiin vuonna 2022, ja ainut edellinen kielitieteellinen väitöstutkimus (Kulkki-Nieminen) on vuodelta 2010. Selkokieli on lyönyt itsensä hyvin läpi, mutta se ei ole valmis tuote, jonka saa apteekin hyllyltä. Se on ennen kaikkea kykyä mukauttaa kielellistä toimintaa vastaanottajan tarpeisiin. Selkokieli on osa saavutettavuutta ja jatkumolla suhteessa selkeään kieleen. Kotus, Selkokeskus ja monet selkotoimijat ovat aloittaneet yhteistyön, jonka jatkuvuus vaatii resursseja. Kansalliskielistrategiassa (2021) ja Avoimen hallinnon strategiassa 2030 edellytetään, että hallinnossa käytetään tarvittaessa selkokieltä. Selkokielen ja selkeän kielen työnjaon kehittäminen lisää kielitietoisuutta ja parantaa käytettävän kielen laatua. Selkokielen laaja kysyntä edellyttää korkeatasoista koulutusta. Tutkijoiden on oltava hereillä, jotta selkokielen koulutus saadaan tutkimukseen perustuvaksi. Tämän numeron kirjoitukset valaisevat selkokielen tutkimusta eri näkökulmista. Idastiina Valtasalmi korostaa, että selkokielen ohjeistuksessa pitäisi kiinnittää huomiota rakenteiden funktioihin pelkkien muotojen sijaan. Ritva Pallaskallion tutkimus tuo esiin kaunokirjallisuuden tyylin ja ilmaisukeinojen siirtymisen selkomukauttamisessa. Nuorten huomioiminen lukijoina on ajankohtaista, kun Kulttuurirahasto on käynnistämässä kouluihin suunnatun selkokirjakampanjan. Mitä on selkovisuaalisuus? Miten tekstin ja kuvan saa yhdessä palvelemaan selkoistusta? Näitä kysymyksiä käsittelee Auli Kulkki-Niemisen artikkeli, jossa hän analysoi journalistisia valokuvia osana selkouutisia. Muualla Euroopassa selkoistamista kohdellaan usein kielensisäisenä kääntämisenä. Selkoistaminen sopii myös osaksi kääntäjien koulutusta, kuten käy ilmi Päivi Kuusen ja kumppaneiden artikkelista. Johanna Komppa ja Kaarina Pitkänen-Heikkilä jatkavat havaintokirjoituksessaan kääntäjäopiskelijoiden tuottaman aineiston parissa ja nostavat esiin sen, että selkoistamisen keskeiset kysymykset liittyvät tekstin ja informaation rakenteisiin. Anneli Hanhisalo ja Jenni Stolt korostavat, miten eri kohderyhmissä selkoistamisen tarve voi osua erilaisiin seikkoihin. Tarvitaan ymmärrettävyyden tutkimusta, jota tehdään yhdessä käyttäjien kanssa. Arto Mustajoki puolestaan kuvaa havaintokirjoituksessaan selkokieltä Venäjällä. Kansainväliseen vertailuun antaa eväitä myös käsikirja Euroopan selkokielistä (Lindholm & Vanhatalo 2021). Selkokieli on tieteidenvälinen tutkimuskohde, joka kutsuu kielentutkijoita vaikuttamaan kieliympäristön kehittymiseen. Minna Jaakola, Tiina Onikki-Rantajääskö ja Ulla Vanhatalo

In this project, the carbon and biodiversity footprints of the most significant activities of the University of Turku in 2022 were assessed. The project was a collaboration between the University of Turku and the University of Jyväskylä. The calculation method is based on EXIOBASE, LC-IMPACT, and ecoinvent databases, that can be used to calculate the climate and biodiversity impacts of different products and services based on financial accounts. The biodiversity footprint of the University of Turku in 2022 was 96,7 nBDe (potentially disappeared fraction of species globally) and the carbon footprint 19 080 t CO2e. Energy consumption caused 41 % of the biodiversity footprint, and a significant contributor to that was the use of wood in energy production. Other major causes for the biodiversity footprint were the purchases of laboratory appliances and services (18 %), machinery and equipment (11 %), and IT equipment and services (8 %). Energy consumption contributed to 8 % of the carbon footprint. The purchases of laboratory appliances and services (24 %), machinery and equipment (18 %), IT equipment and services (14 %) and services related to research, education, and development (10 %) contributed to a larger share of the carbon footprint. Examination by unit shows that the Faculty of Medicine had the largest biodiversity footprint, with the purchases of laboratory appliances and services as a major contributor. The largest carbon footprint was caused by the joint procurements of the University, especially the purchases of IT equipment and services. According to the model, geographically a majority of the biodiversity impacts of the University of Turku were located outside of Finland. The results and suggestions of this report help identify the activities that cause the greatest carbon and biodiversity footprints, and thus also support reducing the footprints. In the future, the assessment can be fused with the annual operations and environmental impact monitoring of the University of Turku, and where necessary, the assessment can be developed to be more comprehensive and less demanding of manual work. The method used in the report assesses the global extinction risk caused to different species under one unit of measurement, similar to a carbon footprint. This makes the comparison of biodiversity footprints of different organizations and international supply chains possible, as well as the parallel calculation and examination of carbon and biodiversity footprints. In the future, universities as well as other kinds of organizations around the world can utilize the presented methodology to develop and implement measurable strategies towards carbon neutrality and nature positive impacts. Tässä hankkeessa selvitettiin Turun yliopiston merkittävimpien toimintojen hiili- ja luontojalanjälki vuodelle 2022 Turun ja Jyväskylän yliopistojen välisenä yhteistyönä. Laskentamenetelmä perustuu EXIOBASE-, LC-IMPACT- ja ecoinvent-tietokantoihin, joiden avulla pystytään talouskirjanpitoon perustuen selvittämään eri tuotteiden ja palveluiden aiheuttamat ilmasto- ja luontohaitat sekä niiden maantieteelliset sijainnit. Turun yliopiston luontojalanjälki vuonna 2022 oli 96,7 nBDe (globaali osuus lajeista, jotka ovat riskissä kuolla sukupuuttoon) ja hiilijalanjälki 19 080 t CO2e. Energiankäyttö aiheutti 41 % luontojalanjäljestä, ja merkittävänä tekijänä sen taustalla oli puun käyttö energiantuotannossa. Seuraavaksi suurimmat osuudet luontojalanjäljestä aiheutuivat laboratoriolaitteiden ja -palveluiden (18 %), koneiden ja muiden tarvikkeiden (11 %), sekä IT-tarvikkeiden ja -palveluiden (8 %) hankinnoista. Hiilijalanjäljestä energiankulutus aiheutti 8 %. Sitä merkittävämmän osan muodostivat laboratoriolaitteiden ja -palveluiden (24 %), koneiden ja muiden tarvikkeiden (18 %), IT-tarvikkeiden ja -palveluiden (14 %) sekä tutkimus-, koulutus- ja kehityspalveluiden (10 %) hankinnat. Yksiköittäin tarkasteltuna suurin luontojalanjälki aiheutui lääketieteellisen tiedekunnan hankinnoista, erityisesti laboratoriolaitteista ja -palveluista. Suurimman hiilijalanjäljen aiheuttivat yliopiston yhteiset hankinnat, erityisesti IT-tarvikkeet ja -palvelut. Mallinnuksen mukaan Turun yliopiston luontohaitat kohdistuivat maantieteellisesti merkittäviltä osin Suomen rajojen ulkopuolelle. Tämän raportin tulokset ja kehitysehdotukset auttavat tunnistamaan, mitkä organisaation toiminnot aiheuttavat suurimman hiili- ja luontojalanjäljen, ja toimivat siten tukena myös haittojen vähentämisessä. Jatkossa laskentaa voidaan jalkauttaa osaksi Turun yliopiston vuotuista toimintaa ja ympäristövaikutusten seurantaa, ja sitä voidaan tarpeen mukaan kehittää kattavammaksi ja vähemmän manuaalista työtä vaativaksi. Luontojalanjäljen laskentamenetelmä kokoaa erilaisille lajeille aiheutetun sukupuuttoriskin yhden mittayksikön alle hiilijalanjäljen tavoin. Tämä mahdollistaa organisaatioiden ja kansainvälisten tuotantoketjujen luontojalanjäljen vertailun, sekä luonto- ja hiilijalanjälkien rinnakkaisen laskennan ja tarkastelun. Tulevaisuudessa niin yliopistot kuin muunkinlaiset organisaatiot ympäri maailman voivat hyödyntää tässä raportissa käytettyä menetelmää kehittääkseen ja toteuttaakseen mitattavia strategioita hiilineutraalisuuden ja luontopositiivisuuden saavuttamiseksi.