Academic literature on the topic 'Kanteletar'

Abstract What kind of tradition is selected to represent the oral tradition of Finland, to whom is this tradition presented, and what process led to its selection? This article discusses the process of textualization for Kalevala-meter oral tradition in nineteenth-century Finland by using one lyric song and its variants as documented and represented by Elias Lönnrot. Emphasizing both the practical and ideological choices within the editorial process, I elucidate different possibilities, selections, and combinations in the production of national publications like the Kalevala and the Kanteletar.

This essay examines the personal, cultural and linguistic exchanges explored through textile metaphors in Peter Sirr’s 1994 poetic sequence “A Journal” (from the collection The Ledger of Fruitful Exchange). In this sequence, Sirr draws on The Kanteletar, a collection of Finnish folk verse originally published 1840-1841 by Elias Lönnrot, who also compiled the more widely known folk epic The Kalevala. Sirr’s adoption of the Finnish poems’ textile imagery allows him to interrogate the complexities of personal and cultural communication, as the sequence charts the end of a relationship between the poem’s speaker and his Finnish lover. Textiles assume multiple functions as metaphors and material objects: they act as personal and cultural references, as formal and structural devices, and as symbolic manifestations of intimate, emotional crisis. Sirr’s engagement with Finnish folk verse is thus thematic as well as formal, and articulates a desire to inhabit the lost lover’s idiom through numerous attempts of linguistic and cultural translation, and the literal and figurative processes of stitching and weaving.

Jag hade trott få färdig förra och förnämste delen af Kanteletarrunorna till Sällsk’s årsdag (Elias Lönnrotin kirje C. G. Borgille 14.3.1883). Elias Lönnrot kirjoitti keväällä 1883 asianhoitajalleen Carl Gustav Borgille valmisteilla olevasta kansanlyriikan kokoelmasta, niin sanotusta uudesta Kanteletar-laitoksesta. Lönnrot ryhtyi 1870–1880-lukujen vaihteessa toimittamaan uudistettua, laajempaa versiota vuosina 1840 ja 1841 ilmestyneestä Kantelettaresta. Hänen mukaansa siitä tulisi ainakin puolet aikaisempaa laajempi, laitos, johon hän suunnitteli käyttävänsä kaiken siihen asti kerätyn lyyrisen runomateriaalin. Lönnrotin kuolema maaliskuussa 1884 keskeytti työn. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa on parikymmentä käsikirjoitusnidettä koskien uuden Kanteletar-laitoksen toimitustyötä. Käsikirjoitukset sisältävät esiversioita, uudelleen kirjoitettuja vihkoja, toisinto- ja sanaluetteloita ja puhtaaksikirjoitettua aineistoa. Aineistot ovat vapaasti saatavilla, mutta ne ovat olleet vailla lukijoita eikä niitä ei ole tutkittu, saati tunnustettu. Keskityn artikkelissani tarkastelemaan käsikirjoituksia suhteessa painettuun Kantelettareen esimerkkinä laajalti tunnettu lyyrinen runo Parempi syntymättä. Runoanalyysin myötä pohdin arkistoon liittyviä valikoinnin ja unohduksen mekanismeja kysyen, miksi kansallisesti tunnustetun toimijan laaja käsikirjoitusaineisto on jäänyt tutkimuksen varjoon ja mitä unohduksesta on mahdollisesti seurannut.

Artikkelini tarkoitus on luoda katsaus kanteletutkimukseen etnisen karjalaisuuden näkökulmasta. Tarkoitukseni ei ole kyseenalaistaa kanteletutkimuksen ja karjalaisen kanteleperinteen esittämisen oikeutusta enkä pyri luomaan kriteerejä siihen, miten kulttuuriperinnön käyttämistä pitäisi arvioida. Kansanmusiikkia ei tulisi kuitenkaan nähdä vain materiaalina, jotta kuka tahansa saa hyödyntää miten tahansa, sillä musiikkiyhteisön arvot ovat osa kansanmusiikin jatkumoa ja perinneprosessia. Siksi myös karjalainen kantele on kytköksissä mm. karjalan kielen aseman ja arvostuksen kanssa. Käsittelen artikkelissa ensinnä kantelejulkisuuden ja kalevalaisuuden kytköstä, sitten rajakarjalaisten kanteleensoittajien tutkimusta viimevuosisadan alussa. Seuraavaksi tarkastelen kanteleen hyödyntämistä sosialistisessa taidetoiminnassa Neuvosto-Karjalassa, ja sitten sitä miten kanteletta voitaisiin tarkastella ryhmän sisänäkökulmasta identiteetin rakennustekijänä. Lopuksi käsittelen kanteleen modernisaatiota ja itse soittimen kehitystä sekä sitä, mikä rajakarjalaisuuden merkitys voisi olla tässä prosessissa. Artikkelin kansikuva: Hannu Koistisen kehittämä uusi diatoninen kantele. Kuva: Pekka Suutari.

Huolen kankahalla – metsä Kantelettaressa (eli mitä kansanlyriikalle Lönnrotin prosessissa tapahtui?) - huolen kankahaksi voisi miksi ei koko tätä laulukokousta nimittää (Kantelettaren esipuhe) Kansanrunojen mielikuvat metsästä heijastavat tarvetta jäsentää ja lähentää ympäröivää tilaa. Metsällä oli monta ulottuvuutta: se kehysti ihmisen elinympäristöä ja edusti vaurautta, mutta sisälsi myös vaaran ja voiman merkkejä, joiden käsittelyyn tarvittiin erityistä tietoa. Metsän uskottiin kätkevän sinne meneviä sisäänsä (metsänpeitto); toisinaan metsä myös liikkui tai lohdutti siellä kävijää. Elias Lönnrot nimitti kansanlyriikan kokoelmaansa, Kanteletarta (1840, 1841) ”huolen kankahaksi” liittäen yksinäisen ja surullisen kokemukset osaksi luontoa. Ympäröivä luonto ja metsä lohduttivat ja ymmärsivät yksinäistä, ja Lönnrot jatkaa esipuheessa: ”Niin usein pitävät [yksinäiset, surulliset] puhetta ja kanssakäymistä lintuin, kalain ja muiden eläväin, puiden ja kukkien, kivien ja kantojen, järvien, jokien, lampien ja muiden senlaisten olentojen kanssa.” Samaisessa esipuheessa Lönnrot esitti luonnon ja ihmisen yhteyden luontoon olevan elinehto juuri kansanrunolle. Tehdessään eron oppineitten ja kansan laulamien runojen välillä Lönnrot korosti jälkimmäisen syntyä ”ilmaumana”, edellisen ”työnä”, käyttäen luontoa vertauskuvana kansanrunon luonnolliselle, aidolle synnylle. Folkloristiikassa kansanrunouden luontokäsityksiä on jonkin verran tutkittu, esimerkiksi Kalevalaseuran vuosikirja Metsä ja metsänviljaa (1994) tarkastelee suomalaisten luontosuhdetta eri aineistojen, kuten kansanrunojen, kautta. Myös yksittäisissä, kalevalamittaiseen runouteen keskittyvissä tutkimuksissa metsä ja luonto ovat tarjonneet näkökulmia aineistoon (esim. Tarkka 2005; Timonen 2004). Tässä artikkelissa lähestyn metsää / luontoa tarkastelemalla metsän poeettista ja ideologista käyttöä kansanlyriikan kirjallisessa esityksessä eli Kantelettaressa. Kirjallisen sivistyksen ja koulutuksen saanut Lönnrot pyrki esittämään kansanrunoutta mahdollisimman monipuolisesti lukijakunnalle, jolla oli useimmiten heikko suomen kielen taito ja ymmärrys tavallisen kansan, rahvaan, elämismaailmasta tai perinteestä. Tämän vuoksi Lönnrot pyrki kuromaan etäisyyttä umpeen erilaisin tekstuaalisin keinoin. Kysyn, missä määrin Kantelettaren lyriikka nivoutuu käsityksiin metsän ja luonnon aitoudesta; entä miten Lönnrotin muokkaamat runot eroavat tallennetusta runoaineistosta? Pohdin myös, miten Lönnrotin tekstualisointitavat suhteutuvat sivistyneistön ylläpitämään (ja tutkimushistorian jatkamaan) kalevalamittaisen runon aitousdiskurssiin, jossa kansanlyriikka esitettiin huolen ja murheen runoutena. KirjallisuusMetsä ja metsänviljaa. Kalevalaseuran vuosikirja 73. Toim. Pekka Laaksonen ja Sirkka-Liisa Mettomäki. Helsinki: SKS. 1994.Tarkka, Lotte 2005: Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821-1921. Helsinki: SKS.Timonen, Senni 2004: Minä, tila, tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Helsinki: SKS.