Journal articles on the topic 'Kommunikaatio'

Artikkelissa tarkastellaan Niklas Luhmannin tutkimusta Ekologinen kommunikaatio näkökulmana ilmastoviestintään. Ilmastoviestinnän tutkimuksen valtavirtaa määrittelee ratkaisukeskeisyys sekä yhteiskuntaa ja viestintää muusta kuin ilmastonmuutoksen hillitsemisen näkökulmasta tarkastelevan tai teoretisoivan tutkimuksen vähäisyys. Tutkimuksen virittyneisyys ilmastonmuutoksen hillitsemiseen on ymmärrettävää mutta viestinnän tutkimuksen näkökulmasta myös ongelmallista. Ratkaisukeskeisessä ilmastoviestinnän tutkimuksessa viestintä pelkistyy ilmastonmuutoksen hillitsemisen välineeksi. Yhteiskunnalle ominainen toimintalogiikka katoaa näkyvistä tutkimuksen keskittyessä viestinnän merkitykseen ilmastomyönteisten kulutusvalintojen, äänestyspäätösten ja asennemuutosten mahdollistajana. Modernin yhteiskunnan ekologista kommunikaatiokyvyttömyyttä yhteiskuntateoreettisesti perustellen korostava Ekologinen kommunikaatio tekee näkyväksi ilmastoviestinnän tutkimusta hallitsevia oletuksia viestinnästä, yhteiskunnasta ja muutoksen mahdollisuuksista. Ekologisen kommunikaation näkökulmasta tiedon, huolen, toiminnan, politiikan ja yhteiskunnallisen muutoksen väliset katkokset eivät ole viestinnän keinoin ylitettäviä esteitä vaan modernille yhteiskunnalle ominaisia piirteitä.

Kehittyvä tieto- ja viestintäteknologia mahdollistaa uusia ja aiempaa joustavampia työskentelytapoja yksilöille, työryhmille ja organisaatioverkostoille. Monet perinteiset organisaatiot] ja työryhmät ovat muuttuneet verkostomaisiksi ja hajautuneiksi vuorovaikutusrakenteiksi. Työntekijöiden välinen yhteistyö ja kommunikaatio tapahtuvat yhä useammin välittyneesti kuin kasvotusten. Tiimien työntekijät valitaan tarvittavan asiantuntemuksen ja erityisosaamisen mukaan riippumatta siitä, missä päin maailmaa he työskentelevät. Saumaton ja tuloksellinen yhteistyö hajautetussa organisaatiossa vaatii paljon osaamisen kehittämistä. Avainasemassa ovat avoin kommunikaatio, luottamus ja yhteiset toimintamallit. Tässä kirjoituksessa käsitellään hajautetussa työskentelyssä tarvittavaa osaamista.

Artikkeli käsittelee naisten välisen ystävyyden konfliktien historiaa 1870-luvun loppupuolella kolmen Tammisaaren opettajaseminaarista valmistuneen, kansakouluopettajana työskennelleen ystävättären kirjeenvaihdon kautta. Tutkimus pureutuu sivistyneistön naisten ystävyyssuhteissa ilmenneisiin epäonnistumisiin ja erimielisyyksiin sekä tapoihin, joilla näitä kitkatilanteita pyrittiin neuvottelemaan. Keskushenkilöt Minna Forss o.s. Rancken (1848–1931), Maria Candolin o.s. Johansson (1849–1935) ja Alma Husberg (1850–1905) tutustuivat ja ystävystyivät yhteisten opintovuosiensa aikana opettajaseminaarissa. Ystävysten välille solmitut siteet joutuivat ensi kertaa koetukselle, kun vastavalmistuneet opettajat jättivät opinahjon turvan ja muuttivat opettamaan eri puolille Suomea. Yhdessäolon harvinaistuessa kirjeenvaihto muuttui oleellisimmaksi ystävyyden ylläpidon keinoksi. Maantieteellinen etäisyys ja kirjalliseen muotoon sidottu kommunikaatio toivat kuitenkin ystävyydelle monenlaisia uusia haasteita, joiden seurauksena entisten seminaarilaisten suhteet kriisiytyivät jo muutama vuosi työelämään astumisen jälkeen. Naiset saivat huomata, että ystävyydelle asetetut odotukset eivät aina kohdanneetkaan todellisuutta täysin vaivattomasti. Kommunikaation katkokset, väärinkäsitykset ja kuohuvat tunteet vaikeuttivat etäystävyyden navigointia ja johtivat lopulta jopa yksilön maailmankuvaa horjuttaviin pettymyksiin.

Artikkelini tarkastelee eksistentiaalisten tunteiden kerrontaa ja minäkerronnan epäluotettavuutta Kerttu-Kaarina Suosalmen novellissa ”Synti eli punapartainen ikoni” (1957). Novelli kuuluu modernistiseen kertomustraditioon, jossa eksistentiaalinen kokemuksellisuus hahmottuu keskeiseksi osaksi inhimillisen tietoisuuden kuvausta. Artikkelin keskiössä ovat epäsuoran retorisen kommunikaation keinot, joiden avulla tekijä pyrkii herättämään lukijassa ristiriitaisia tunnereaktioita. Artikkeli keskittyy ennen kaikkea epäluotettavaan kerrontaan, jota Suosalmi hyödyntää säädelläkseen kerronnallista etäisyyttä ensimmäisen persoonan kertojan ja lukijan välillä. Millaisia tietoon ja tunteisiin liittyviä vaikutuksia epäluotettava kerronta herättää lukijassa ja kuinka erilaiset tulkinnat ja tunnereaktiot elävät lukuprosessin aikana? Artikkeli osoittaa, että Suosalmi hyödyntää sekä lähentävän että etäännyttävän epäluotettavan kerronnan (Phelan 2007) keinoja ohjatakseen lukijan tunnereaktioita. Suosalmen novellissa kerronnan epäluotettavuus kumpuaa usein kertojan eksistentiaalisesta kärsimyksestä, mikä vähentää tunnetason etäisyyttä kertojan ja tekijän yleisön välillä. Tämä ensimmäistä tyyppiä edustava epäluotettavuus herättää lukijassa sympatiaa ja sääliä pikemminkin kuin epäluottamusta. Jälkimmäistä tyyppiä edustava kerronnan epäluotettavuus puolestaan viittaa eettisiin vääristymiin, joka lisäävät tunnetason etäisyyttä kertojan ja tekijän yleisön välillä. Toisaalta Suosalmen novellin eksistentiaalisten tunteiden kerronta johtaa kyseenalaistamaan epäluotettavan kerronnan teorian dikotomioita, erityisesti sen ennakko-oletuksia kertojien ”normaaliudesta” tai ”hulluudesta”. Novellin epäsuora retorinen kommunikaatio ohjaa lukijaa uudelleenarvioimaan minäkertojan ongelmallista maailmankuvaa ja identiteettiä suhteessa sisäistettyyn sosiaaliseen vallankäyttöön ja mahdollisesti jopa väkivaltaan.

Autismikirjon piirteet ulottuvat sosiaalisten taitojen, kommunikaation, mielikuvituksen, tarkkaavuuden siirtämisen ja yksityiskohtien huomioimisen alueille. Näillä osa-alueilla esiintyviä piirteitä voidaan seuloa autismikirjon osamäärän (engl. autism spectrum quotient, AQ) avulla. Tämän tutkimuksen tavoitteena on saada suomalaiset viitearvot AQ:lle sekä tarkastella, erotteleeko AQ-lomake suomalaisia autismikirjon nuoria aikuisia oman sukupuolen nuorista aikuisista, joilla ei ole autismikirjon diagnoosia. Lisäksi tarkastellaan ryhmien suoriutumisessa olevia eroja osioittain sekä AQ:n sisäistä yhtenäisyyttä. Tutkimukseen osallistui 52 autismikirjon nuorta aikuista (39 miestä ja 13 naista) sekä 1686 verrokkia (577 miestä ja 1109 naista). Tulokset osoittavat, että autismikirjon henkilöiden pistemäärät nousevat samaa sukupuolta olevien verrokkihenkilöiden pistemääriä korkeammalle. AQ erottelee autismikirjon miehet melko hyvin verrokkimiehistä, mutta autismikirjon naiset vain kohtalaisesti verrokkinaisista. Osioanalyysissä eniten ryhmien välisiä tilastollisesti merkitseviä eroja tuli esille sosiaalisia taitoja ja kommunikaatiota mittaavissa väittämissä.

Artikkeli soveltaa utopiamaantieteellistä ajattelua kaupunkisuunnittelun tutkimuksen kriittisenä arviointimenetelmänä. Hyödynnämme maantieteessä kehiteltyjä asymmetristen valtasuhteiden näkökulmia symmetrisen kaupunkisuunnittelun mahdollisuuksien tarkastelussa. Käytämme Joensuuta tapausesimerkkinä. Analyysi etenee neljän tutkimuskirjallisuudesta tunnistettavan temaattisen jännitteen mukaisesti. Ne koskevat (non)kommunikaatiota, (de)sentralisaatiota, (de)segregaatiota ja (yli)paikallista luontosuhdetta. Johtopäätöksissä luonnostelemme lavean utooppisen näkymän, jossa korostuvat sosiaalinen ja ekologinen vastuullisuus sekä ikäystävällisen suunnittelun ja mikrourbanisaation potentiaalit moninaisen kaupungin kehitystyössä.

Laulunopetukseen kuuluu lukuisia käsitteitä, jotka perustuvat laulajien subjektiivisiin kokemuksiin. Terminologia ei ole yhtenäistä ja yksiselitteistä, mikä vaikeuttaa niin pedagogien ja opiskelijoiden välistä kuin myös laulajien ja opettajien keskinäistä kommunikaatiota. Tämän kyselytutkimuksen tarkoitus on kartoittaa laulunopettajien yleisimmin käyttämiä laulupedagogisia käsitteitä ja mielikuvia, jotta jatkotutkimuksella voitaisiin etsiä niiden akustisia ja fysiologisia vasteita. Kyselytutkimus toteutettiin yliopiston e-lomakkeella, jonka palautti 83 laulunopettajaa. Tutkimustulosten mukaan tärkeimpänä pidetty laulupedagoginen käsite oli hengitystuki. Muita tärkeinä pidettyjä käsitteitä olivat nielutila, äänen kärki tai ydin, resonanssi ja inhalare la voce. Laulunopettajien eniten käyttämät pedagogiset mielikuvat olivat hämmästys ja sisäinen hymy.

Aivoverenkiertohäiriö (AVH) aiheuttaa usein pitkäaikaisia tai pysyviä toimintarajoitteita, kuten vaikeuksia liikkumisessa, itsestä huolehtimisessa ja kommunikaatiossa. Nyt raportoitava tutkimus on Kelan AVH:n sairastaneille järjestämien kuntoutuskurssien toimivuutta selvittävän tutkimuksen osatutkimus. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Kelan painokevennetyn kävelyn, käden tehostetun käytön ja kommunikaatioon painottuvien AVH-kuntoutuskurssien osallistujien tavoitteiden asettamista ja tavoitteiden toteutumista. Tutkimukseen osallistui 49 AVH-kuntoutujaa, joista 14 osallistui painokevennetyn kävelyn, 16 käden tehostetun käytön ja 19 kommunikaatioon painottuvalle AVH-kurssille. Tutkimuksessa analysoitiin GAS-menetelmällä laaditut Omat tavoitteeni -lomakkeet. Kokonais- ja osatavoitteista analysoitiin niiden merkitykselliset käsitteet, jotka sillattiin ICF-luokitukseen. Sillatuista ICF-aihealueista tarkasteltiin sekä frekvenssejä eri kurssimuodoissa että kokonais- ja osatavoitteiden asettumista ICF-luokituksen eri luokitusportaille. Tavoitteiden saavuttamista arvioitiin GAS-menetelmän T-lukuarvon avulla. Lomakkeelle kirjatut kokonaistavoitteet olivat painokevennetyn kävelyn ja käden tehostetun käytön AVH-kursseilla suoritusten ja osallistumisen tavoitteita, kommunikaatioon painottuvalla AVH-kurssilla ne siltautuivat myös ruumiin/kehon toimintoihin. Kokonaistavoitteiden siltaukset painottuivat ICF-luokituksessa interventioiden painotusten mukaisesti kävelyyn, yläraajan käyttöön ja kommunikaatioon. Muutamista lomakkeista kokonaistavoite puuttui kokonaan ja osassa tavoite oli niin yleisellä tasolla, että se siltautui osa-alueelle suoritukset ja osallistuminen. Osatavoitteet asettuivat pääosin hierarkkisesti siten, että osatavoite oli kokonaistavoiteen kanssa joko samalla tai tarkemmalla ICF-luokitusportaan tasolla. Joissakin tapauksissa kokonaistavoite ja osatavoite/-tteet eivät kohdanneet. Muutama kokonais- tai osatavoite sisälsi kaksi merkityksellistä käsitettä, mikä näkyi sekä siltauksessa että oli saattanut vaikeuttaa tavoitteen saavuttamisen arviointia. Puolet painokevennetyn kävelyn ja käden tehostetun käytön AVH-kurssilaisista ja 79 prosenttia kommunikaatioon painottuvalle AVH-kurssille osallistujista saavutti tai ylitti kuntoutuksen tavoitteet. Konkreettisten ja saavutettavien sekä loogisesti etenevien tavoitteiden asettaminen edellyttää lisäkoulutusta GAS:n käyttöön. Tavoitteiden siltaus ICF-luokitukseen auttaa jäsentämään millä toimintakyvyn osa-alueella ja/tai tarkemmalla toimintakyvyn aihealueella kuntoutujan kanssa työskennellään. AbstractRehabilitation goals and their linking to the ICF in subjects with strokeStroke often causes long-term or permanent functional limitations, such as difficulties in moving, taking care of oneself, and communicating. This study forms a part of a wider research project evaluating stroke rehabilitation courses organized by The Social Insurance Institute of Finland. The purpose of this article is to investigate how participants of courses focused on body weight supported walking training, constraint-induced movement therapy for upper limbs and communication set goals, and how these goals are realized. The study included 49 subjects with stroke, of whom 14 participated in body weight supported walking training, 16 in constraint-induced movement therapy for upper limbs, and 19 in communication-focused courses. The goals set by the participants using Goal Attainment Scaling (GAS) method were analyzed. The overall and specific goals were analyzed for their relevant concepts, and they were mapped to the ICF classification. Of the mapped ICF categories, both frequencies within the three course formats and the setting of overall and specific goals for different classification stages of the ICF classification were examined. The achievement of the goals was assessed using the T-value of the GAS method. In rehabilitation courses focused on body weight supported walking training and constraint-induced movement therapy for upper limbs, the overall goals were mapped to the activities and participation. In the communication-focused course they were additionally mapped to body functions. The mapping of the overall goals in the ICF classification focused on walking, upper limb use, and communication, in line with the course priorities. In a few of the cases the overall goals were not set, and in some cases the goal was so general that it was mapped to the activities and participation component. The specific goals were mainly hierarchical, so that theys were on the same or more precise level than the overall goal of the ICF classification. In some cases, the overall goal and the specific goal(s) did not match. A few overall or specific goals contained two relevant concepts, which affected the mapping and may have made it difficult to assess the achievement of the objective. Half of the participants with body weight supported walking training, constraint-induced movement therapy for upper limbs, and 79% of the participants in the communication-focused rehabilitation achieved or exceeded their rehabilitation goals. Setting concrete and achievable and logically progressing goals requires additional training in the use of GAS method. The benefit of mapping the goals to the ICF classification is that it helps analyzing in which functional area, and/or the more specific functional sub-area, is the focus of the rehabilitation. The study highlights the importance of setting rehabilitation goals with people recovering from stroke. The study identified areas of development, that could be used to clarify and structure the joint work of the rehabilitee and the rehabilitation professional in goal-setting and achievement. The results can be generalized to the target group of subjects that have experienced a sudden brain injury as adults, especially to subjects with stroke. Keywords: stroke, rehabilitation, goals, GAS, ICF

Pikkukeskosena syntyneiden (syntynyt < 32 raskausviikkoa ja/tai syntymäpaino ≤ 1500 grammaa) lasten varhaista eleiden ja esinetoimintojen kehitystä on tutkittu vähän ja sen yhteyttä myöhempään kognitiiviseen kehitykseen ei ole tutkittu lainkaan, vaikka mahdollinen yhteys antaisi tärkeää erotusdiagnostistatietoa kliiniseen työhön. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli saada lisää tietoa pikkukeskosena syntyneiden lasten eleiden kehityksestä sekä tarkastella ele-esinetoimintojen kehityksen ja kognitiivisen kehityksen välistä yhteyttä. Pikkukeskosten (N = 57) eleiden ja esinetoimintojen kehitystä arvioitiin Varhaisen kommunikaation ja kielen kehityksen arviointimenetelmällä (CDI) vuoden korjatussa iässä ja kognitiivista kehitystä Bayley Scales of Infant and Toddler Development -testin (Bayley-III) avulla kahden vuoden korjatussa iässä. Keskosten eleiden ja esinetoimintojen kehitys oli kokonaisuutena heikompaa kuin käytetyn menetelmän normiaineistossa. Kognitiivinen kehitys oli ryhmätasolla tarkastellen ikätasoista. Ele-esinetoimintojen ja kognitiivisen kehityksen välillä todettiin merkitsevä, positiivinen yhteys. Pikkukeskosena syntyneiden lasten varhaista kielellistä ja kommunikatiivista kehitystä tulisi seurata kliinisessä työssä, sillä se auttaa tunnistamaan varhain ne lapset, jotka tulevat mahdollisesti tarvitsemaan tukea kehitykseensä.

Pikkukeskosena (syntymäpaino < 1500 g ja/tai syntynyt < 32 raskausviikolla) syntyneiden lasten varhaisen ymmärretyn sanaston kehitystä on tutkittu vähän, ja ymmärretyn sanaston ja myöhemmän kognitiivisen kehityksen välistä mahdollista yhteyttä ei tietääksemme ollenkaan. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli saada lisää tietoa pikkukeskosena syntyneiden lasten varhaisen ymmärretyn sanaston koosta ja koostumuksesta sekä tutkia varhaisen ymmärretyn sanaston ja myöhemmän kognitiivisen kehityksen välistä yhteyttä. Tähän rekisteritutkimukseen otettiin mukaan ne vuosina 2007–2009 Turun yliopistollisessa keskussairaalassa pikkukeskosena syntyneet lapset (N=57), joilta oli saatavilla Varhaisen kommunikaation ja kielen kehityksenarviointimenetelmän avulla kerätty tieto ymmärretyn sanaston kehityksestä yksivuotiaana sekä Bayley III -testin avulla arvoitu tieto lapsen kognitiivisesta kehityksestä kaksivuotiaana. Pikkukeskosten ymmärretyn sanaston koko oli pienempi kuin tutkimuksessa käytetyn arviointimenetelmän normiaineiston. Ymmärretyn sanaston koostumuksen kehitys oli edennyt suhteessa sanaston määrälliseen kehitykseen vastaten aiemmin raportoituja tuloksia. Varhaisen ymmärretyn sanaston (koko, koostumus) ja myöhemmän kognitiivisen kehityksen välillä todettiin merkitsevä positiivinen yhteys. Tulokset puoltavat varhaisen ymmärretyn sanaston kehityksen tutkimista osana pikkukeskosten kehitysseurantaa.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) koordinoima Virtuaalisairaala 2.0 -hanke on erikoissairaanhoidon palveluiden ja toiminnan muutoksen kehittämistä digitaalisten palvelukanavien avulla. Terveyskylä on osa Virtuaalisairaala 2.0 -hankkeen palvelutuotantoa. Terveyskylän palvelutasoja ovat kansalaisille avoimet palvelut, hoitopalvelut potilaille sekä palvelut ammattilaisille. eTerveyspalveluiden suunnittelu ja tuotanto perustuvat palveluarkkitehtuuriin. Terveyskylän palvelut suunnitellaan asiakaslähtöisesti potilaan ja ammattilaisen kommunikaatiota ja yhteistyötä rakentaviksi. Eri tuottajien muodostaman terveyden- ja sosiaalihuollon digitaalisten palveluiden ekosysteemin on toimittava kansalaisen kannalta palvelupeilinä, jotta hän saa sujuvaa ja saumatonta tukea ja ohjausta sekä hoitoa palvelujen virrassa. Digitaalisten palveluiden kehittämisen myötä kansalaisten, potilaiden, ammattilaisten ja organisaatioiden tarpeet sekä uusista palveluista saatavat hyödyt uudistavat palvelukulttuuria ja tuottavat toiminnan tehostamista. Tämän artikkelin tavoitteena on tarkastella, millainen palvelu Terveyskylä on.

Uransa loppupuolella tehdyissä, elämäntyötään ja estetiikkaansa valottavissa haastatteluissa ranskalainen kirjailija ja elokuvaohjaaja Marguerite Duras (1914–1996) palaa toistuvasti hiljaisuuden teemaan. Hiljaisuus toimi Durasin luomistyön käyttövoimana ja hänen teostensa ravinteena – laajemmin ajateltuna hänen estetiikkansa sydämenä. Tutkin durasilaista hiljaisuuden problematiikkaa ja sen eri tulkintatraditioita. Hiljaisuus toteutuu Durasin teoksissa monella eri tasolla: kielellisesti, tyylillisesti ja temaattisesti, mutta myös sosiokulttuurisesti naistekijyyden määrittyessä ranskalaisessa kirjallisuushistoriassa lähes kokonaisvaltaisesti poissaolona. Täydennän ensi sijassa feminististä tulkintatraditiota kontekstualisoimalla aihetta feministiseen kirjallisuudenhistoriaan ja analysoimalla hiljaisuuksia stilistisellä lähiluvulla proosateoksessa L’Amant (1984, suom. Rakastaja 1985). Lopuksi kysyn, millaista tietoa hiljaisuuden avulla voidaan saada. Duras-tutkimuksessa hiljaisuuksia on tulkittu usein negaation kautta ja nähty niiden ilmentävän esimerkiksi passiivisuutta tai tyhjyyttä. Kurkotan kohti tulkintoja, joissa hiljaisuudet muodostavat keskeisen, aktiivisen osan merkityksenantoa. Analysoimalla erilaisista taustoista tulevien rakastavaisten välistä ei-kielellistä kommunikaatiota teoksessa Rakastaja osoitan, että hiljaisuudet ovat Durasin kirjoituksessa keskeinen osa latautunutta intohimon kieltä, joka kykenee ilmaisemaan järjestelmälle marginaalisia tai sille vieraita kokemuksia.

Näkö- ja kuulovaikeudet ovat yhteydessä heikentyneeseen toimintakykyyn, mutta vanhoista vanhimmilla tätä yhteyttä ei ole juuri tutkittu. Tässä monimenetelmätutkimuksessa tarkastellaan 1) näkö- ja kuulovaikeuksien sekä molempien aistivaikeuksien yleisyyttä 90 vuotta täyttäneillä, 2) aistivaikeuksien yhteyttä liikkumiskykyyn ja itsearvioituun toimintakykyyn sekä 3) 90 vuotta täyttäneiden kokemuksia aistivaikeuksien merkityksestä arjessaan. Tutkimusaineisto koostui vuoden 2018 Tervaskannot 90+ -kyselytutkimuksen määrällisestä (N=1 878) ja laadullisesta (N=63) aineistosta. Aistivaikeuksien yhteyttä liikkumiskykyyn ja itsearvioituun toimintakykyyn analysoitiin multinomiaalisella regressioanalyysilla. Laadullinen aineisto analysoitiin sisällönanalyysilla. Näkövaikeuksia raportoi 20 prosenttia, kuulovaikeuksia 15 prosenttia ja vaikeuksia molemmissa aisteissa 12 prosenttia tutkittavista. Aistivaikeuksia kokevilla oli heikompi liikkumiskyky, ja he arvioivat toimintakykynsä heikommaksi kuin he, joilla ei ollut aistivaikeuksia. Tutkittavien kokemukset aistivaikeuksista kiteytyivät hankaluuksiin yhteydenpidossa, mielekkäässä tekemisessä, päivittäisissä toiminnoissa ja liikkumisessa. Aistivaikeuksien kanssa arki kuvattiin myös sujuvaksi, esimerkiksi kompensaatiokeinojen ansiosta. Aistivaikeudet ovat yleisiä yli 90-vuotiailla ja hankaloittavat arjen toimintoja. Apuvälineillä voidaan tukea kommunikaatiota ja kotona asumista ja siten vaikuttaa elämänlaatuun erityisesti, jos molemmat aistit ovat heikentyneet.

Suomalaiset puutarha- ja maatilayrittäjät palkkaavat vuosittain noin 15 000 ulkomaista työntekijää, pääasiassa kausityövoimaksi. Norjassa vastaava luku on 27000 (tiedot vuodelta 2007). Maatalous on yksi vaarallisimpia elinkeinoja, ja ulkomaalaistaustaisella työvoimalla on useiden tutkimusten mukaan kotimaista työvoimaa suurempi tapaturmariski. Ulkomaisen työntekijän tapaturmariskiä kasvattaa se, että hän on monessa riskiryhmässä samanaikaisesti. Tässä Pohjoismaisen ministerineuvoston rahoittamassa tutkimushankkeessa olivat mukana Norja, Ruotsi ja Suomi. Hankkeen tavoitteena oli tunnistaa työturvallisuuteen ja –terveyteen vaikuttavia tekijöitä mm. haastattelujen ja työntekijöiden itsedokumentoinnin (n=14) keinoin. Hankkeessa käytettiin hyväksi myös aiemmin vierastyövoimalle tehtyjä haastatteluja (n=40).Saadut tulokset vahvistavat aiemmissa tutkimuksissa saatuja tuloksia. Erityisiä kompastuskiviä työnteon turvallisuudelle ja terveellisyydelle olivat kielieroista johtuvat kommunikaatiovaikeudet, erot turvallisuusasenteissa, -tiedoissa ja –kulttuurissa, puutteellinen työkokemus sekä työntekijöiden pidättyvyys epäkohtien raportoinnissa työnantajalleen. Myös pitkät työpäivät sesongin aikana sekä urakkapalkkaus saattavat suoraan tai välillisesti nostaa tapaturmariskiä. Vakituisesti ulkomailla asuvien työntekijöiden koti-ikävä näyttää heikentävän työhyvinvointia. Jatkohankkeessa v. 2012–2013 tuloksista jalostetaan työkaluja, joita voidaan käyttää vierastyövoimaa palkkaavilla tiloilla mm. monipuolistamaan turvallisuuteen liittyvää kommunikaatiota ja koulutusta. Tutkimuskokonaisuutta rahoittavat Pohjoismainen ministerineuvosto, Työsuojelurahasto sekä Stiftelsen KSL Matmerk (Norja).

Ilmastonmuutos on yhä keskeisempi osa Suomenkin maa- ja elintarviketalouden arkipäivää. Maaseutuyrittäjät ovat lisääntyvän tietomäärän ja ilmastonmuutoskytkentäisen hanketarjonnan ympäröimiä, mutta harvalle on kirkastunut millaisia ilmastonmuutoksen hillintä- ja sopeutumistoimia tiloilla käytännössä voitaisiin kehittää ja toteuttaa kannattavasti. Kannattavuus mietityttää monia ja uskomuksia ympäristö- ja talousnäkökulmien vastakkainasettelusta löytyy edelleen. Moni ei kykene hahmottamaan miten tie kestävään ja taloudellisesti kannattavaan toimintaan voisi lähteä ilmastonmuutosta paremmin ennakoivista toimista. Valtakunnallinen tiedonvälityshanke ”Ilmastonmuutos ja maaseutu (ILMASE)” pyrkii välittämään ilmastonmuutostietoa maaseudun toimijoille käytännönläheisesti, lähestyen aihetta myös taloudellisen kannattavuuden parantamisen ja maaseudun kehittämisen kannalta. Ilmastonmuutokseen varautumisessa korostuvat yhä enemmän taloudelliset riskit (ääri-ilmiöiden lisääntyminen) ja innovaatiot (uudet viljelykasvit ja uusiutuvan energian liiketoimintamahdollisuudet). Ilmastonmuutoskommunikaatiosta tekee vaikeaa ihmisten subjektiivinen tapa nähdä oikeutettuina itselle nykyhetkessä hyödylliset lyhytnäköiset toimintatavat, sekä erot tutkijoiden, päätöksentekijöiden ja viljelijöiden käsityksissä ilmastonmuutoksen vaikuttavuudesta ja keinoista sopeutua. Tiedotus ilmastonmuutoksen ennustamisen epävarmuudesta, hillintäpoliittisten neuvottelujen hankaluuksista ja sään ääreistymisestä ja hitaasta muuttumisesta voi jopa heikentää toimijoiden reagoimista ilmastonmuutokseen. Ilmastonmuutoksen hillitseminen ja sopeutuminen Suomessa kaipaa toimijatasojen välistä kommunikaatiota, joka muokkaa syvällä olevia asenteita ja helpottaa epävarmuutta. ILMASE-hanke selvitti kyselyn avulla käsityksiä maaseutuyrittäjien ilmastonmuutostiedon tarpeista, esteitä tiedon kiinnostavuudelle ja käytäntöön viemiselle ja kannustimia tuoda ilmastonmuutokseen varautuminen lähemmäksi käytäntöä. Maaseutuyrittäjät olivat vastaanottavaisimpia ilmastonmuutoksen taloudellisia vaikutuksia avaavalle käytännön tiedolle sekä käytännönläheisille keinoille, jotka olisivat sekä ympäristöä vähemmän kuormittavia että taloudellisesti kannattavia. Tutkijoiden haluttiin tiedostavan entistä paremmin tarpeen esittää ja suodattaa faktatietoaan kohderyhmän tarpeisiin. Myös epävarmuus ilmastotiedossa on hyvä tiedostaa, mutta sen jatkuva korostaminen ei kannusta toimintaan. Toivottiin perusteltua tutkimustietoa ilmastonmuutoksen merkityksestä, positiivisessa hengessä ja keskustellen. ILMASE-hanke järjestää vuonna 2012 alueellisia työpajoja ja kokoaa niiden aineistot verkkosivustolleen keskusteluun. Mukaan vuoropuheluun ilmastonmuutokseen varautumisesta kutsutaan maaseutuyrittäjiä, tutkijoita, neuvojia, maaseudun kehittäjiä ja päätöksentekijöitä.

Terveydenhuollossakin sovellettava lean-ajattelu korostaa jatkuvaa parantamista ja lisäarvon tuottamista asiakkaille. Lean-päivittäisjohtamisen piirteitä ovat mittaamisen ja lean-taulujen avulla tapahtuva visuaalinen seuranta, vastuu toiminnasta ja päivittäiset lyhyet moniammatilliset tiimikokoukset. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tunnistaa lean-päivittäisjohtamisen piirteitä ja siihen liittyvää osaamista sekä lean-ajattelun hyödynnettävyyttä yliopistosairaaloissa. Aineisto kerättiin neljästä suomalaisesta yliopistosairaalasta lean-ajattelua soveltavilta asiantuntijoilta kyselyillä (N = 41) ja teemahaastatteluilla (N = 15) marraskuun 2017 ja kesäkuun 2018 välillä. Aineistot analysoitiin aineisto- ja teoriaohjaavalla sisällönanalyysilla. Lean-ajattelun periaatteet sopivat yliopistosairaaloihin. Lean-ajattelun soveltaminen edellyttää valmentavaa johtamista ja koko henkilöstön sitoutumista, organisaation eri tasoilla. Soveltamista rajoittaa osa terveydenhuollon kulttuurin piirteistä: hierarkkisuus, menettelytapojen kankeus ja epäselvät prosessit. Lean-ajattelun periaatteita ja työkaluja käytettäneen tulevaisuudessakin, mutta ajattelumallin odotetaan muokkaantuvan ja hyödyn paranevan, kun lean-ajattelu yhdistetään muihin johtamis- ja kehittämismalleihin. Lean-päivittäisjohtamisen ei arvioitu olevan vakioitunutta yliopistosairaaloissa, mutta sen piirteitä tunnistettiin ja samalla tarve niiden vahvistamiseen. Piirteitä ovat kommunikaatio ja viestintä, mittaaminen ja seuranta, osaamisen hallinta, valmentava johtaminen, tiimityön ja muutoksen tukeminen, jatkuva parantaminen, hukan poistaminen sekä strategian mukainen toiminta ja tavoitteiden asettaminen. Lean-ajattelun systemaattinen soveltaminen terveydenhuollon organisaatioissa edellyttää selkeitä strategiassa kuvattuja visiota ja tavoitteita, jalkautussuunnitelmaa sekä johdon ja henkilöstön sitoutumista siihen. Lean-päivittäisjohtamisen vahvistamiseksi tarvitaan jatkuvan parantamisen menettelyjen ja seurantamittareiden systemaattista kehittämistä.

Tarkastelen tässä artikkelissa metsää ja ihmisen kommunikaatiota sen kanssa suomalais-karjalais-inkeriläisessä kansanrunoudessa. Suomen Kansan Vanhat Runot (SKVR) on laaja ja edustava kokoelma pääasiassa suomalais-karjalais-inkeriläistä, suullisesti välittynyttä runoutta, joka on tallennettu etupäässä 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, mutta sen varhaisimmat runotallenteet ovat 1500-luvulta. Suullisen runon maailma sisältää runsaasti kommunikaatiota ei-inhimillisen kanssa, ja tästä kommunikaatiosta suuri osa tapahtuu elinympäristön luonnonentiteettien kanssa vuoropuhelussa. Runoudessa on runsaasti suoraa dialogia metsän kanssa, ja metsä näyttäytyy siinä omalakisena toimijana, jonka moraliteettia tai tarkoitusperiä ei voida ennustaa saati määrätä. Toisaalta SKVR sisältää runsaasti runoja, joissa runon kertojaminä kertoo kommunikoivansa luonnon entiteettien, esimerkiksi lintujen kanssa, luotettavien ja muuten mahdollisten ihmiskontaktien puuttuessa. Näissä runoissa yhteisöstä vieraantunut saatetaan nähdä anomalisen kykynsä vuoksi erityislahjakkuutena. Metsä on miesten runoudessa mahdollisen eroottisen kanssakäymisen osapuoli ja naisten huolirunoudessa usein turvapaikka ja luotettu, hyvä toinen. Metsä voi olla naiselle myös omaehtoisen seksuaalisuuden ilmaisemisen paikka. Runoissa ollaan selvillä metsän ja sen entiteettien tietoisesta läsnäolosta: metsä katsoo ihmistä.

Artikkelissa tutkitaan ohjelmantekijöiden keinoja puhutella ja osallistaa televisiokatsojia ohjelman avauksessa. Aineistona on kolme suoraa Ylen keskusteluohjelmaa syyskuun 11:nnen terrori-iskuista vuodelta 2001. Sama puheenaihe voidaan avata hyvin erilaisten strategioiden avulla ja valitulla tyylillä on implikaationsa tietynlaisen katsojakonstruktion tuottamiseen. Verbaalisen kommunikaation lisäksi artikkelissa kiinnitetään huomiota myös tilallisten, kehollisten ja materiaalisten resurssien hyödyntämiseen vastaanottajan puhuttelussa. Keskeiset havainnot kutoutuvat julkison eli julkiseen keskusteluun osallistuvan kansalaisjoukon käsitteeseen. Aiempi keskustelu aiheesta on jakautunut sen suhteen, luetaanko ajankohtaiskeskustelua seuraava televisiokatsoja kuuluvaksi kuluttavan yleisön vai julkison piiriin. Artikkelissa esitetään, että ohjelmien puhuteltu vastaanottaja ei ole ensisijaisesti kutsuttu seuraamaan esitystä, vaan sitä puhutellaan ajankohtaisen, yhteiskunnallisesti merkittävän aiheen pohtimiseen osallistuvana toimijana. Aloituksissa toimittajat rakentavat katsojaan osallistavan kontaktin, operoivat yhteisöllisyyttä tuottavien episteemisten ja moraalisten positioiden varassa ja korostavat avointa poliittista toimintatilaa. Suhdetta vastaanottajaan ei tuoteta vain järkiperustaisten argumenttien avulla, vaan ohjelmien avaukset on ladattu erilaisin julkisoutta virittävin tunnetiloin.

Artikkelissa tarkastellaan kaupunkitilaa Michel de Certeaun taktiikka- ja Michel Foucault’n heterotopia-käsitteiden valossa. Näkökulma kohdistuu heterotopioiden luomiseen erilaisten luovien mediakäytäntöjen avulla, jotka ovat olennainen osa erityisesti nuorten elämismaailmaa. Nuoret luovat uusia julkisuuden alueita tekemällä videoita, valokuvaamalla, kirjoittamalla blogitekstejä tai harjoittamalla muita luovia mediakäytäntöjä. Mediatuotanto yhdistyy usein ruumiilliseen rytmiin ja liikkeeseen kaupungissa, kuten parkouriin, rulla- tai jopa lumilautailuun tai pelkkään kävelyyn ja oleskeluun. Nämä toiminnan muodot luovat nuorille omia paikkoja ja tiloja ja haastavat näkemään kaupunkia ja toimimaan kaupungissa uusilla tavoilla. Heterotopiat ymmärretään artikkelissa vaihtoehtoisina sosiaalisina järjestyksinä, jotka luovat moniulotteista mediakaupunkia, jossa fyysisen ja virtuaalisen rajat hämärtyvät. Kaupunkitila näyttäytyy moninaisena inhimllisen toiminnan ja vuorovaikutuksen alueena, jossa toiminnan luonne määrittää ja muokkaa tilaa. Luovissa mediakäytännöissä rakentuvat identiteetit ovat spatiaalisuuden muotoja, joista nuoret neuvottelevat suhteessa ympäristöön. Kaupunkitilassa toteutetut ja verkossa jaetut mediasisällöt tuottavat affiniteettitiloja, joilla on oma erityinen merkityksensä osana kaupunkitilaa ja kommunikaatiota.