Academic literature on the topic 'Kreikan kieli'

Tämän tutkimuksen kohteena on kolme klassisia kieliä käsittelevää kielioppiteosta, joiden ensimmäiset painokset ovat ilmestyneet vuosina 1858–1881. Johan Gabriel Geitlinin kahdessa osassa ilmestynyt latinan kielioppi (Latinalainen kielioppi umpisuomalaisen nuorison hyödyksi 1858 ja Lause-oppi 1860), Gustaf Cannelinin Kreikan kieli-oppi, alotteleville (1863) ja Carl Johan Lindeqvistin Kreikan kielioppi (1881). Aikaisemman tutkimuksen sivuutettua klassisten kielten suomenkieliset kieliopit tarkastelemme tässä artikkelissa erityisesti kielioppien esipuheita, joissa kielioppien laatijat saavat tilaisuuden koettaa ohjata yleisöä lukemaan teosta oikein sekä esittää tulevaa kritiikkiä ennakoivaa apologiaa. Tutkimusaineistomme sisältääkin lisäksi näitä kielioppeja koskevia arvioita sekä vastineita näihin arvioihin; näitä ilmestyi verrattain runsaasti eri sanoma- ja aikakauslehdissä. Kritiikit hahmottuvat kirjoittajien tilaisuuksina esittää korjauksia sekä pedagogisia ja kieliteoreettisia näkemyksiä. Sekä kielioppien laatijat että niiden arvioijat olivat tyypillisesti alansa korkeita asiantuntijoita, oppikoulujen ja yliopiston opettajia. Kielioppien kirjoittaminen oli osa kieli-, kansallisuus- ja koulutuskeskustelua: ensimmäinen latinan kielioppi ilmestyi samoihin aikoihin kuin Jyväskylän suomenkielinen yläalkeiskoulu aloitti toimintansa. Varhaisimmat tarkastele­mistamme kieliopeista näyttäytyvätkin isänmaallisina tekoina; on nähtävissä, että 1880-luvulla kahtena painoksena ilmestynyttä Lindeqvistin kreikan kielioppia arvioitiin jo hieman eri kriteerein kuin sitä edeltäviä. Kielioppien kautta ovat omalta osaltaan tarkasteltavissa myös pedagogiset ja kielitieteelliset ajatukset; pedagogiikkaan kiinnitetään keskusteluissa runsaastikin huomiota.

RESUMO La termino "planlingvo" En la fako lingvistiko kaj ĝia subfako interlingvistiko, regas multa nekonsekvenceco en la esprimoj utiligataj por priskribi lingvon kiel ekzemple Esperanton. Fakuloj kaj laikoj parolas pri "monda lingvo," "universala lingvo," "helpa lingvo," "artefarita lingvo" kaj "internacia lingvo," kvazaǔ temas pri plena interŝanĝeblo. Pluraj tiuj esprimoj indikas la originon au genezon de lingvo, dum aliaj indikas ĝian komunikan funkcion. Kelkaj miksas la du kategoriojn. Inter la terminoj priskribantaj originon aǔ genezon, "artefarita" ofte havas pejorativan implicon. Ĝi ankaǔ havas seson da malsamaj signifoj. La terminon "konstruita lingvo" kreis Jespersen, sed ankaǔ al ĝi mankas koloro. Wüster kreis la terminon germane Plansprache (planlingvo). Inter tiuj terminoj, kiuj priskribas komunikan funkcion, "universala" havas longan historian sed normale priskribas la unusolan lingvon por la estonta homaro. Sekve ĝi ne taǔgas kiel priskribilo de plej multaj modernaj lingvoprojektoj. "Monda lingvo" estas ofte uzata por priskribi etnajn lingvojn pli vaste uzatajn. "Helpa" supozigas nekompletecon, kvazaǔ temas nur pri faciligilo. Aliaj terminoj estas, interalie, "komuna lingvo," "lingua franca," "trafika lingvo," kaj "interlingvo." La aǔtoro preferas la terminon "planlingvo," difinitan jene: "de homo aǔ hom grupo laǔ difinitaj kriterioj konscie kreita lingvo por la celo de plifaciligo de internacia lingva komunikado." Esperanto estas planlingvo laǔ genezo kaj internacia lingvo laǔ funkcio. En sia eseo la aǔtoro donas abundajn ekzemplojn de la utiligo de la diversaj terminoj če fakuloj verkantaj en kelkaj lingvoj.

Drawing on a recent ethnographic research project conducted in an urban neighbourhood of Liverpool, England, this paper focuses on Somali speakers, relating the experience of members of this minority language community to the local linguistic and cultural ecology of the city. The community forms part of a Somali diaspora created largely as a consequence of civil war in Somalia towards the end of the twentieth century. The paper opens with an account of the context of the languages and cultures of Liverpool, going on to explore the communicative roles of languages and literacies — Somali, English and Arabic — in the lives of members of the Somali community. Also reported are insights, gained in interviews, into the symbolic values which these languages and literacies hold for them. These data indicate unresolved tensions felt by the interviewees in relation to issues both of cultural identity and of social and educational aspirations — tensions which are closely linked to widespread concern in the community over what is perceived as inter-generational language shift, from Somali to English. This concern has led to the setting up of Somali literacy teaching for young people in the community, and the study included observation of these classes. The paper considers the contribution of such affirmative action to the maintenance and valorisation of Somali, as the language of community heritage, before concluding with discussion of the implications of the Somali community experience in Liverpool — of both marginalisation and resistance — for the management of multilingualism in this modern city. Sommaire Les langues dans la marge: Le cas du somalien à Liverpool Cet article se concentre sur les locuteurs somaliens. Les informations obtenues se rapportent à l’expérience des membres de cette communauté linguistique minoritaire et s’inspirent des conclusions d’une étude ethnographique menée dans un quartier urbain de Liverpool, en Angleterre. La communauté fait partie de la diaspora somalienne, créée principalement à la suite de la guerre civile en Somalie vers la fin du 20ème siècle. L’article présente le contexte des langues et cultures de Liverpool ainsi que les rôles de communication des langues et des taux d’alphabétisation pour les langues — somalien, anglais, arabe — dans la vie des membres de la communauté somalienne. En s’appuyant sur des entretiens effectués, cet article donne aussi un aperçu des valeurs symboliques que représentent pour eux ces langues et leur taux d’alphabétisation. Ces données révèlent les tensions irrésolues ressenties par les personnes interviewées en ce qui concerne les questions à la fois de culture identitaire et d’aspirations sociales et en matière d’éducation. Ces tensions sont intimement liées à une inquiétude répandue parmi la communauté en ce qui concerne les changements qui semblent intervenir au niveau du somalien et de l’anglais entre les générations. Cette inquiétude a mené à la création d’un enseignement du somalien pour les jeunes de la communauté et cette étude inclus les observations de ces classes. L’article prend en considération la contribution d’une action si affirmative pour le maintien et la valorisation du somalien, en qualité de langue du patrimoine de la communauté, et termine en conclusion par une discussion des implications — à la fois de la marginalisation et de la résistance de la communauté somalienne à Liverpool — en ce qui concerne la gestion du multilinguisme de cette ville moderne. [Cette étude se base sur des recherches effectuées en 2001–2002 avec le soutien du Leverhulme Trust. L’auteur remercie l’aide de Cabdillaahi Cawed Cige, Mariam Salah et Samsam Saleh.] Resumo Lingvo marĝena: La kazo de la somalia en Liverpool Surbaze de lastatempa etnografia esplorprojekto farita en urba kvartalo de Liverpool, Anglio, tiu ĉi artikolo fokusiĝas je somaliparolantoj, ligante la sperton de anoj de tiu ĉi lingvominoritata komunumo al la kultura ekologio de la urbo. La komunumo formas parton de somalia diasporo kreita plejparte rezulte de la civila milito en Somalio fine de la dudeka jarcento. La artikolo komenciĝas per prezento de la lingva kaj kultura kunteksto de Liverpool, kaj poste esploras la komunikajn rolojn de lingvoj kaj leg- kaj skribkapabloj — somaliaj, anglaj kaj arabaj — en la vivoj de anoj de la somalia komunumo. Oni ankaŭ raportas pri perceptoj, gajnitaj el intervjuoj, pri ilia sento de la simbolaj valoroj entenataj en tiuj lingvoj kaj kapabloj. Tiuj datenoj indikas, ke la intervjuatoj sentis nesolvitajn streĉitecojn rilate demandojn kaj de kultura identeco kaj de sociaj kaj edukaj aspiroj — streĉitecojn proksime ligitajn al disvastiĝinta maltrankvilo en la komunumo pri tio, kion oni perceptas kiel intergeneracian lingvoŝoviĝon de la somalia al la angla. Tiu maltrankvilo kondukis al starigo de somalia alfabetiga instruado por komunumaj gejunuloj, kaj la studo enhavis ankaŭ observadon de tiuj klasoj. La artikolo konsideras la kontribuon de tia pozitiva agado al konservado kaj valorigo de la somalia, kiel la lingvo de la komuna heredaĵo. La artikolo finiĝas per diskuto de la implicoj de la spertoj de la somalia komunumo en Liverpool — spertoj kaj de marĝenigo kaj de rezistado — por la mastrumado de multlingvismo en tiu moderna urbo. [La studo baziĝas sur esploroj subtenataj en 2001–2 de Leverhulme Trust. La aŭtoro danke rekonas la helpon de Cabdillaahi Cawed Cige, Mariam Salah kaj Samsam Saleh.]

Miten suomentaa käsite, jonka tulkintahistorian ympärille kysymys elävän olennon arvosta on eurooppalaisessa ajattelussa kiertynyt? Jos lähdetekstin kieli ei osaa esineellistää muunlajisia eläimiä, saako myös nykysuomeksi puhua heistä niiden sijaan?
 Artikkelini lähtökohta on uusplatonisti Porfyrioksen (n. 234–305) Sielullisten vahingoittamista vastaan -teoksen käännöstyön äärellä konkretisoitunut pulma. Teos on antiikin moniäänisen mutta fragmentaarisesti säilyneen eläinkeskustelun eräänlainen kooda: se lainaa edeltäjiään vuosisatojen ajalta ja väittelee näiden kanssa, ja osittain tekstin tilkkumaisuudesta johtuen sen avainkäsitteet liukuvat merkityksissään kääntäjän näkökulmasta ongelmallisesti. Tärkein näistä käsitteistä on mm. puhetta, lukusuhdetta, syytä ja järkeä merkitsevä logos. 
 Antiikin aikana vakiintuneen käsityksen mukaan oikeudenmukaisuus (tai sen puute) saattoi ulottua vain logoksella siunattujen osapuolten välisiin suhteisiin, ja juuri logoksen avulla ensin muutama kreikkalainen ajattelija ja myöhemmin eurooppalaisen filosofian ja teologian valtavirta piirsi käsitteellisen eron ihmisen ja muiden elollisten väliin. Syntyi ilmaus ta aloga zoa, ”logoksettomat eläimet” ja samalla eläimen käsite siinä ihmisen poissulkevassa mielessä, jossa nykysuomenkin ’eläin’ ensisijaisesti ymmärretään. Muiden eläinten käsitteellinen erottaminen ihmisestä – tai antiikin kontekstissa puhevaltaa käyttävästä vapaasta miehestä – tarjosi uudenlaisen perusteen ei-ihmisiin kohdistuvalle vallankäytölle.
 Avaan artikkelissa omia suomennosvalintojani ja peilaan niitä logoksen käännöstulkintojen pitkään historiaan, joka samalla on muiden eläinten mielellisyyden, arvon ja lopulta itse eläimyyden kieltämisen historiaa. Tuon historian meidänpuoleisessamme päässä eläinten kommodifikaatio on läpäissyt yhteiskunnan niin tehokkaasti, että sitä on vaikea nykykielen normeista käsin haastaa.
 Itse logos-sanan kääntämisen rinnalla ja siihen suoraan liittyen tarkastelenkin konkreettisena esimerkkinä ongelmia, joita suomen persoonapronominien nykynormitus tuo klassisen kreikan suomentamiseen. 1800-luvun jälkipuoliskolla luotu kirjasuomi korvasi kansankielen dynaamisen ja lajineutraalin pronominikäytännön staattisella kahtiajaolla ihmisiin (hän, he) ja muihin (se, ne). Modernisaatioon tiiviisti linkittynyt kirjakieliprojekti tuotti siis suomeenkin erottelun, jota antiikin logos-keskustelu pohjusti mutta joka paradoksaalisesti hankaloittaa saman keskustelun välittämistä suomen kielelle.

Kreikan- ja latinankielisen kirjallisuuden suomentamisen varhaisvaiheet asettuvat pääosin samaan aikakauteen kuin muunkin kaunokirjallisen suomennostoiminnan alku, 1800-luvun alkupuolelle. Suomentaminen oli aluksi hajanaista kahdellakin tapaa. Suomennosten julkaisukonteksteja oli useita erityyppisiä (sanomalehdet, kokoomateokset, akateemiset opinnäytteet) ja toisekseen, kaikki suomennokset tässä alkuvaiheessa olivat osasuomennoksia; kokonaisia teoksia ei vielä suomen kielelle käännetty. Toisaalta suomennokset tehtiin suoraan alkukielistä, ja tässä näkyykin klassisen sivistyksen arvostus: latinaa ja kreikkaa osattiin toisin kuin monia uusia kieliä; esimerkiksi englannista ja ranskasta suomennokset tehtiin 1800-luvun alkupuolella välikielten – yleensä ruotsin ja joskus myös saksan – kautta. Malleja kääntämiseen ja erityisesti teosvalintoihin kyllä saatettiin ottaa Ruotsista
 Suomennosten tavoitteina oli kehittää suomen kieltä antiikin kirjallisuuden erityistarpeisiin – erityisesti alkuperäisiin runomittoihin – ja myös tuottaa suomenkielistä lukemistoa. Niitä saatettiin käyttää myös keskustelupuheenvuoroina kielikysymyksessä. Varhaisvaiheissa aktiiviset antiikin kielistä (pääasiassa kreikasta) suomentajat olivat tyypillisesti muutenkin aktiivisia suomen kielen asiamiehiä, kuten K. A. Gottlund, W. S. Schildt, A. W. Ingman ja Elias Lönnrot. Antiikin kirjallisuuden arvostus oli yleiseurooppalaista perua, ja suomentaminen oli siksikin luontevaa ja perusteltua; samalla se toi arvovaltaa suomen kielen käytölle, kun suomennokset nähtiin sivistyksen merkkinä. Suomennetun kirjallisuuden määrä ei kuitenkaan koskaan noussut suureksi; käsittelemällämme ajanjaksolla suomenkielinen lukijakunta oli vielä pieni ja kirjallisuuden painatus ja jakelukin hakivat väyliään. Kiinnostavaa antiikin teosten suomennoksissa on myös vastaanotto. Ajoittain kärkkääksikin yltynyt kiistely sanomalehdissä kertoo varsin erilaisista kielikäsityksistä ja osittain myös arvostuksista: mikä sopii suomalaisille, mikä ei.

Tämän Virittäjän teemanumeron aiheena on kielikontaktien jäljet kirjoitetun suomen kielen historiassa. Kielikontaktien jälkiä vanhoissa teksteissä voidaan tarkastella niin synkronisesti kuin diakronisesti. Tässä numerossa keskiös­sä ovat kirjallisilla vuosi­sadoilla suomen kieleen vaikuttaneet vieras­peräiset mallit, käännös­toiminnan synnyttämät tarpeet ja valintoja ohjanneet ideaalit. Numero sopii hyvin jatkoksi viime vuosien Virittäjän teemanumeroille, joissa on käsitelty kieli­kontakteja, kääntämistä ja kieli-ideologioita. Kielikontaktien vaikutukset näkyvät suomen­kielisissä teksteissä kaikilla kielen tasoilla. Ne ovat esillä myös teemanumeron kirjoituksissa, joissa tarkastellaan muun muas­sa lause­tason sana- ja muotovalintoja, lainasanoja, johtomorfologiaa, eri­taustaisten ilmaus­ten variaa­tiota, kirjallista vuorovaikutusta ja tekstikonventioita.
 Suomen kirjakielen historia alkaa 1500-luvulla painetuista teksteistä; niiden lisäksi on säilynyt muutamia samanikäisiä käsikirjoituksia. Menneiden vuosisatojen kieli­kontaktit ovat liittyneet sekä suulliseen kanssakäymiseen että kirjalliseen toimintaan. Kirjakielen osalta merkittävin kielikontakti on kääntäminen, jonka välityksellä on omaksuttu runsaasti vaikutteita muista kielistä. Ruotsin kielen merkitys kulttuuri­vaikutteiden välittäjänä ja kielen käytön esikuvana oli varhaisilla kirjallisilla vuosi­sadoilla erityisen suuri. Vaikutus säilyi voimakkaana vielä Ruotsin ajan jälkeenkin, erityisesti 1800-luvulla. Toinen suomen kannalta merkittävä kieli oli Itämeren alueen kaupunkien ja kaupan kieli alasaksa. Reformaation seurauksena saksan vaikutus ja esikuvallinen rooli pysyi vahvana myös uudella ajalla. Toisinaan on vaikea pitävästi osoittaa, kumpi keskenään läheisistä sukukielistä, ruotsi vai saksa, on lopulta toiminut ensisijaisena vaikuttajana. Kysymys voi olla myös kielten yhteisvaikutuksesta. Tärkeitä lähdekieliä varhaisilla kirjallisilla vuosisadoilla olivat myös sivistyksen kieli latina ja Raamatun alkukieli kreikka.
 Varhaiset suomenkieliset tekstit edustavat vanhinta dokumentoitua suomea, mikä tekee niistä suomen kielen tutkimuksen kannalta erityisiä. Varhaisten kirjallisten vuosi­satojen intensiivisten kielikontaktien vuoksi ne tarjoavat antoisaa aineistoa monen­tyyppiseen tutkimukseen. Menneiden vuosisatojen tekstien välityksellä voidaan päästä käsiksi erilaisiin kielen rakenteisiin ja käyttöön liittyviin muutosprosesseihin ja kielen kehitykseen vaikuttaneisiin tekijöihin ja selittää siten nykykielen ilmiöitä, rakenteita ja merkityksiä. Ilmiöiden taustan tunteminen mahdollistaa kielen ja sen käytön monipuolisen, syvällisen ja kokonaisvaltaisen ymmärtämisen.
 Vaikka vanhan kirjakielen ja vanhojen tekstien tutkimus edellyttää erityis­osaamista, kuten useiden kielten ja vanhojen kielimuotojen hallintaa, vanhojen tekstien lukemiseen harjaantuneisuutta ja kulttuurikontekstien tuntemusta, on vanhan kirja­suomen tutkimus luokittelevana käsitteenä yhtä kuvaava kuin nykysuomen tutkimus. Vanha kirja­suomi onkin kielimuodon nimitys, jolla viitataan käytännössä tutkimusaineistoon; tätä aineistoa taas voidaan tarkastella kieli­tieteen eri osa-alueiden näkökulmista, eri metodein ja erilaisissa teoreettisissa viite­kehyksissä. Myös tässä numerossa kieltä ja tekstejä analysoidaan monin tavoin sekä diakronisesti että synkronisesti. Vanhojen tekstien tutkimus on tyypillisesti tavalla tai toisella kontrastiivista. Tämän teemanumeron kirjoituksissa vertailtavina ovat suomi ja sen kanssa kontaktoineet vieraat kielet, kirjasuomen kehitys­vaiheita edustavat kielimuodot sekä suomen tavoin reformaation vaikutuksesta 1500- ja 1600-luvun kuluessa kirjallistunut lähisukukieli viro. Yhtä lailla kiinnostavaa tietoa tarjoavat kielten ja kielimuotojen yhteiset piirteet kuin niiden väliset erot.
 Molemmissa teemanumeron artikkeleissa haetaan vastauksia kysymyksiin, kuinka kirjakielessä on toimittu, kun lähtökielten rakenteille ja ilmaisutyypeille ei ole ollut olemassa oma­peräisiä vastineita, minkälaisen prosessin tuloksena ja miksi uusi aines tai kielen­käyttötapa on vakiintunut kieleen ja kuinka omaperäisen kiele­naineksen merkitys­ala on muuttunut vieraan vaikutuksen seurauksena. Kirsi-Maria Nummilan artikkelissa analysoidaan lainaperäisten johtimien omaksumista kirjallisilla vuosi­sadoilla. Erityisesti kompleksisen sanaston osalta keskeinen kysymys on kautta kirja­suomen historian ollut, lainataanko vai sovelletaanko omaa ilmaisu­varantoa. Duha Elsayedin artikkeli käsittelee indoeurooppalaisten kielten futuurin ilmaisemista varhaisissa suomen- ja viron­kielisissä teksteissä. Artikkeli vastaa edellä esitettyihin kysymyksiin ja tuo lisäksi esiin, kuinka tarkasteltavissa lähisukukielissä tehdyt valinnat ja kieliopillistumispolut eroavat toisistaan. Artikkeleissa on keskeisesti esillä myös laina­taustaisen ilmaisutyypin elinkaaren pituus ja siihen vaikuttaneet kielensisäiset ja -ulkoiset tekijät.
 Keskeisiä kysymyksiä kontaktien jälkiä tarkasteltaessa ovat esimerkiksi olleet, minkä­laisia vaikuttavia tekijöitä kielenkäyttäjän valintojen taustalla on ollut, kuinka tiedostettua vieraan mallin tai aineksen käyttö on ollut, kuinka kielenkäyttöön ja kääntämiseen liittyvät ihanteet ovat vaikuttaneet ratkaisuihin ja kuinka tämä kaikki heijastuu nykysuomeen. Vierasperäisten kielen­ainesten ja kielenkäyttötapojen vakiintumisen kannalta keskeistä on ollut kielenohjailun suhtautuminen niihin. Näitä kysymyksiä käsitellään monelta osin sekä edellä esitellyissä teksteissä että erityisesti Heidi Salmen havaintokirjoituksessa. Salmen tutkimuksen kohteena on, kuinka lähdet­ekstit ovat vaikuttaneet Agricolan vihastumista ilmaisevien verbien rektioihin. Analyysi tuo lisäksi esiin muun muassa sen, millainen vaikutus eri tekstilajeissa toteutetuilla käännös­strategioilla on ollut valintoihin vieraan ja omaperäisen ilmaisutyypin välillä.
 Karin Petersonin ja Maria Lehtosen havaintokirjoitukset käsittelevät kirjoitettuun vuorovaikutukseen liittyviä käytänteitä ja tekstikonventioita vanhimmissa suomen­kielisissä teksteissä. Peterson tarkastelee, minkälaisia funktioita ja merkityksiä koodin­vaihdolla on 1500-luvun sekä suomea että latinaa sisältävässä liturgisessa tekstissä. Lehtonen puolestaan selvittää, minkälaisia lyhentämis­käytäntöjä 1500-luvun käsi­kirjoituksissa esiintyy. Tutkimukset tuovat esiin, kuinka keskiajan ja uuden ajan taitteen eurooppalaisen kulttuuripiirin kirjalliset konventiot ja kielenkäyttötavat ovat päätyneet myös suomalaisiin konteksteihin ja suomenkielisiin teksteihin.
 Kokonaisuuden päättää Kielitieteen kentiltä -osiossa Lehtosen kirjoitus, jossa hän esittelee Vanhan kirjasuomen sanakirja -hanketta ja sähköisen sanakirjan käyttötapoja.
 Kirsi-Maria Nummila 
 Tämän teemanumeron on koonnut työryhmä Kirsi-Maria Nummila, Heidi Salmi, Duha Elsayed ja Harri Uusitalo.