Academic literature on the topic 'Poetiikka'

Urpo Kovala Fiktion talossa kuuluu ääniä Mikko Keskinen: Audio Book. Essays on Sound Technologies in Narrative Fiction. Maria Mäkelä Kirjoitetut identiteetit ja muita oman alan töitä kirjallisuudentutkijoille Birgit Neumann, Ansgar Nünning & Bo Pettersson (toim.): Narrative and Identity. Mikko Keskinen Outoja mielikertomuksia Lisa Zunshine: Strange Concepts and the Stories They Make Possible. Jari Kauppinen Derrida ja tulkinta Tomi Kaarto: Jacques Derrida and the Question of Interpretation. Harri Veivo Digitaalisesta fiktiosta semiotiikan ja reseptioestetiikan kannalta Mikko Nortela: Bittien poetiikka.

Toni Lahtinen Mukan poetiikan perusteet Leena Mäkelä-Marttinen: Olen maa johon tahdot. Timo K. Mukan maailmankuvan poetiikkaa Mikko Carlson 60-luvun ankkalammikon laajaa ja yksityiskohtaista perkausta Trygve Söderling: Drag på parnassen, del I: Medelklass med mänskligt ansikte, del II: Modernistdebatten Milla Peltonen 1900-luvun kirjallisuutemme metakirjallisia kerrostumia Metaliterary Layers in Finnish Literature. Toim. Samuli Hägg, Erkki Sevänen ja Risto Turunen Mia Österlund Sovjetfantasyns insmugglade kritik Jenni-Liisa Salminen: Fantastic in Form, Ambiguous in Content: Secondary Worlds in Soviet Children’s Fantasy Fiction Paula Arvas Rikos ja aikalaisdiagnoosi Voitto Ruohonen: Kadun varjoisalla puolella. Rikoskirjallisuuden ja yhteiskuntatutkimuksen dialogeja, Andrew Nestingen: Crime and Fantasy in Scandinavia. Fiction, Film and Social Change

Artikkelissa tarkastellaan Aleksis Kiven lyriikan tapoja rakentaa, esittää ja merkityksellistää maisemia. Tutkimusaihe mahdollistaa monitieteisen törmäyttämisen, joka hyödyntää kirjallisuustieteen analyysikeinojen lisäksi maisematutkimuksen sekä humanistisen maantieteen ja jossain määrin kirjallisen maantieteen välineitä. Kuitenkin kaunokirjallisten representaatioiden maisema on verbalisoinnin vuoksi erilainen kuin moniaistisesti hahmottuva todellinen maisema. Kiven lyriikan maisemille on tyypillistä samanaikainen konkreettisuuden vaikutelma ja sen taustalla oleva elämyksellinen tai merkityksiä luova tendenssi. Maisemaa voi lukea topografisesti tai luontorunon konventioista käsin, mutta usein representaatioon liittyy viitteitä, jotka ehdottavat tulkintakehyksiä tai säätelevät maiseman vastaanottoa. Metafyysinen maisema limittyy usein lyyrisen minän kokemisen tapaan, jolloin maisemareseption eletty, koettu ja esitetty ulottuvuus aktivoituvat runon puhetilanteessa. Paikoin runoissa esiintyvät uskonnollisten näkyjen maisemat, joissa ilmenee raamatullista laina-ainesta sekä yleisempää subliimin, epifanian tai henkilökohtaisen hurmoksen visualisointia. Kuvauksista voi tunnistaa ns. idealisoidun ihannemaiseman piirteitä ja romantiikalle tyypillisiä topoksia sekä maisematutkimuksen mallinnuksista tuttua spatiaalista jäsennystä. Ideologisen maisemoitumisen tendenssejä on vain rajallisesti nähtävissä, mikä poikkeaa Kiveä ympäröineen kirjallisuuden linjoista.

Marjut Kähkönen Ilo lukea Vesa Haapala: Kaipaus ja kielto. Edith Södergranin Dikter-kokoelman poetiikkaa Pia Livia Hekanaho Enkelielämän esityksiä, naisia ja noitia Susanna Itäkare: Emme ole enkeleitä. Katolisten naissääntökuntalaisten sukupuolitetut representaatiot 1900-luvun loppupuolen romaaneissa Pekka Vartiainen Onko rikostarinan takana tekstiä? Voitto Ruohonen: Paha meidän kanssamme. Matti Yrjänä Joensuun romaanien yhteiskuntakuvasta Raisa Simola Eläimiä viattomuuden valekaavussa Jopi Nyman: Postcolonial Animal Tale From Kipling to Coetzee

Lea Rojola Minä – kertoja, narri ja hylkiö Sari Salin: Narri kertojana. Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin Katja Seutu Hyryn tiloissa liikkuminen on taito Leena Kaunonen: Jakamattoman avaruuden alla. Tilojen merkityksiä Antti Hyryn proosassa Tarja-Liisa Hypén Tolstoilaisuus ei ole Arvid Järnefeltin ainoa teesi Saija Isomaa: Heräämisten poetiikkaa. Lajeja ja intertekstejä Arvid Järnefeltin romaaneissa Isänmaa, Maaemon lapsia ja Veneh’ojalaiset Kristina Malmio Hyvä kansalainen hallitsee tunteensa Paula Arvas: Rauta ja ristilukki. Vilho Helasen salapoliisiromaanit Jani Vanhala Heideggeria humanisteille Annikki Niku: Heidegger ja runon tie Kaisa Laaksonen Kuvakirjojen moniulotteisia sankareita Anna-Maija Koskimies-Hellman: Inre landskap i text och bild. Dröm, lek och fantasi i svenska och finska bilderböcker Pia Maria Ahlbäck Den (ingalunda) självklara kontexten Michel Ekman & Kristina Malmio (red.): Bloch, butch, Bertel: Kontextuella litteraturstudier Riikka Rossi Kahvi ja ranskalaista kirjallisuutta, kiitos Päivi Kosonen, Hanna Meretoja & Päivi Mäkirinta (toim.): Tarinoiden paluu. Esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta Hannu Poutiainen Kalman kosketus ja makaaberi käänne Jari Eilola (toim.): Makaaberi ruumis. Mielikuvia kuolemasta ja kehosta Sami Simola Mimesiksen jäljillä Ari Hirvonen ja Susanna Lindberg (toim.): Mikä mimesis? Philippe Lacoue-Labarthen filosofinen teatteri

Numerossa 4/2019 pureudutaan matkakirjallisuuden tutkimuksen moninaiseen kenttään. Tutkimusala tarjoaa tärkeitä näkökulmia esimerkiksi siihen, miten subjektiivista kokemusta, tilaa ja paikkaa, identiteettejä, vierauden kohtaamista ja kulttuurista vuorovaikutusta voidaan esittää kirjallisuuden keinoin. Matkakirjallisuutta tutkittiin aiemmin paljolti historiallisena, maantieteellisenä ja antropologisena aineistona, mutta tutkimusalan vakiinnuttua huomiota on alettu kiinnittää myös matkakirjallisuuden poetiikkaan, muotoihin ja teemoihin. Tällä hetkellä aiheen kansainvälinen tutkimus on vilkasta, monipuolista ja tieteidenvälistä. Alan vakiintuneisuudesta kertovat muun muassa säännöllisesti ilmestyvät tieteelliset lehdet ja julkaisusarjat sekä yliopistollinen opetus ja kansainväliset konferenssit. Avaimen teemanumerossa esitellään tuoretta suomalaista matkakirjallisuuden tutkimusta. Numeron artikkelit ja katsaukset kattavat laajan valikoiman kielialueita ja historiallisia aikakausia. Huomio kiinnittyy muun muassa kuvallisuuteen, monikielisyyteen, tilan kysymyksiin, tosiperäisen esityksen ja fiktion suhteeseen sekä matkakirjallisuuden historiaan. Esiin nousevat myös kysymykset matkakirjallisten lajien määrittelystä. Missä määrin lajia määrittävät tietyt tekstin piirteet tai lukijan odotukset ja missä määrin taas yhteys matkan kokemukseen? Jos haluat tarjota artikkelia tai muuta kirjoitusta (essee, katsaus, kirja-arvio, konferenssiraportti tms.), ota yhteyttä teemanumeron päätoimittajiin. Lisätietoja numeron päätoimittajilta: Kai Mikkonen (kai.mikkonen@helsinki.fi), Ilona Lindh (ilona.lindh@helsinki.fi)

Tutkimukseni primaarilähteenä on Maria Vaaran Likaiset legendat. Teos on omaelämäkerrallinen kuvaus mielen sairaudesta, skitsofreniasta. Tutkimukseni aluksi kerron tutkimukseni tekoajankohdan kontekstista, jonka lisäksi taustoitan myös teoksen ilmestymisajankohdan kirjallisen kentän tapahtumia ja mielisairaiden hoidon pääpiirteitä. Tutkimuksessani konstruoin Vaaran teoksen hulluuden poetiikkaa, eli sitä, miten teoksessa on luotu hulluuden kuvausta kirjallisin keinoin. Hulluus värittää teosta kokonaisvaltaisesti: se on näkyvillä monipuolisesti niin teoksen muodossa kuin sisällössäkin. Tutkimuksessani analysoin teoksen peritekstit, jotka ohjaavat lukijan tulkintaa hulluuden kuvausta kohti. Myös hulluuteen liittyvä aihesanasto ankkuroi lukijan tulkintaa. Käsittelen tutkimuksessani kohdeteokseni päähenkilön osakseen saamaa stigmaa. Läpi tutkimukseni olen pitänyt eettiset kysymykset erityisen paljon pinnalla ajattelussani. Tutkimukseni keskiössä ovat päähenkilö Marian kokemat harhat sekä niiden kategorisointi ja tulkinta. Olen jakanut harhoja käsittelevän luvun viiteen alalukuun. Ensimmäinen alaluku käsittelee Raamattuun viittaavia hahmoja ja irrallisia, toinen alaluku ajallisia ja tilallisia siirtymiä sekä muodonmuutoksia, ja kolmas alaluku luontoharhoja ja personifikaatioita. Neljännessä alaluvussa käsittelen teoksen intertekstuaalisuutta ja yhteisen merkityspinnan hakemista. Viidennessä alaluvussa kokoan merkityksiä yhteen ja kokoan tulkintojani siitä, mitä ovat hulluuden poetiikka ja valta tässä teoksessa. Viimeisessä käsittelyluvussa analysoin teoksen värisymboliikkaa. Hulluuden lisäksi tutkimukseni toinen pääteema on valta ja sen ilmentymät kohdeteoksessani. Valta-aktit olen jakanut teoksen sisäisiin ja ulkoisiin tekijöihin. Ulkopuolista valtaa käyttävät esimerkiksi teoksen lukijat. Sisäistä valtaa käyttävät olen jaotellut teoksen sisäisiin mutta Marian ulkopuolisiin hahmoihin sekä Marian sisäisiin valtasuhteisiin. Ulkopuolen ja sisäpuolen välillä vallankäyttäjinä toimivat lisäksi yhteiskunta ja biovalta. Marian sisäisiä valtasuhteita olen analysoinut Sigmund Freudin psyykkisen persoonan jäsentymisen käsitteillä; tiedostamattomalla, minällä ja yliminällä. Lisäksi olen käyttänyt analyysissani Freudin unien tulkintaan liittyviä ilmiasuisen ja piilevän merkityksen käsitteitä. Vallan ja biovallan käsitteet nojaavat työssäni Michel Foucault’n teoretisointiin. Tutkimuksessani olen pyrkinyt käsittelemään teosta mahdollisimman laajalla otteella, mutta siitä huolimatta jatkotutkimusaiheita jäi valtavasti. Esimerkiksi yleisemmän hulluuden poetiikan konstruoiminen suomalaisista hulluutta kuvaavista teoksista olisi erittäin mielenkiintoista. Sekä kohdeteokseni analyysi että tutkimuskirjallisuus kertovat siitä, että hulluus toimii yhteiskunnan peilinä, ja siitä, että skitsofrenia on oikeastaan ymmärtämättömyyden ja yhteiskunnan sairaus. Käsitykset hulluudesta, todellisuudesta ja normaaliudesta ovat aina kontekstisidonnaisia ja muuttuvia. Vielä jääkin nähtäväksi, luetaanko Likaisia legendoja tulevaisuudessa hulluuden kuvauksena.

Luku- ja kirjoitustaidon yleistyminen 1900-luvulla kasvatti kirjoitetun sanan valtaa ja vei puhutun sanan kohti marginaalia. Suunta on ollut sama eri elämänalueilla arkipäiväisestä viestinnästä sanataiteeseen. Sanat, jotta niillä olisi todellista merkitystä, on voitava nähdä kirjoitettuina. Kuulon ja kuuntelemisen merkitys on vähentynyt ja ihmisen kokemusmaailma muuttunut korostetun visuaaliseksi. Kaunokirjallisten tekstien painaminen muistiin on menettänyt merkityksensä. Tekstit säilyvät ja ovat siirrettävissä kirjoitetussa muodossa. Koko maailman runous on lukijan saatavilla ilman runonlaulajaa, hänen muistiaan ja läsnäoloaan. Runon lukija hallitsee omaa aikaansa. Suomen kaltaisessa maassa, jossa jo useat sukupolvet ovat olleet lukutaitoisia, on edelleen heitä, jotka haluavat kuulla. Runo on todellinen vasta sitten, kun sen tulkitsee ääni, oma tai jonkun muun. Ääni saa esittää, olla joku toinen, ottaa toisen hahmon. On heitä, joille runo ei ole ainoastaan kirjaan painettu teksti, vaan ”kuulon asia”, kuten runoilija Aaro Hellaakoski on esseessään muotoillut. Tutkielmassa etsitään vastausta siihen, miksi runo halutaan kuulla, miksi ”runo on kuulon asia”. Kuulijan kokemusta lähestytään selvittämällä, mikä merkitys äänellä, puheella ja yhteisellä kokemisella on ihmiselle. Ääni ja poeettinen kieli suistavat jatkuvaa hallintaa tavoittelevan nykyihmisen tiedostamattoman armoille, kohti aluetta, jossa ihminen ei ole tunteitaan täysin hallitseva ja kaikkivoipa. Ääni, sen aistiminen ja tuottaminen, on lujasti sidoksissa ihmisen varhaisiin vaiheisiin. Runouden kieli voi olla ihmisen tietoisuudelle ennestään tuntematonta, mutta tutkielmassa esitellyt neurotieteiden alaan liittyvät tutkimukset osoittavat, että ihminen voi tunnistaa runouden kieltä tiedostamattaan, vaistonvaraisesti. Sanoilla on merkitys. Tapa puhua sävyttää sanojen merkitystä ja rakentaa niiden sisällön uudestaan. Puhuttu runo merkitsee uuden luomista. Puheen prosodia, tapa tuottaa puhetta, välittää kuulijalle puhujan tuntemia emootioita ja nostattaa niitä kuulijassa, ehkä samoja, ehkä jotain muita. Tapa puhua vetoaa kuulijan kognitioon ja vaikuttaa sanojen merkityksen hahmottamiseen. Lyriikantutkija tutkii kirjoitettua tekstiä. Vaikka tulkintoja voi olla lukuisia, teksti pysyy muuttumattomana, mutta puhuttu runo on aina eri. Kuten kieltä opitaan, puhuttua runoutta ymmärretään vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Yhteinen kuuntelu on ikiaikainen tapa, joka on viime vuosina keksitty uudelleen. Yksilöllisyyttä korostavassa maailmassa yhteenliittyminen luo tunteen jatkuvuudesta ja yksilön merkityksestä osana ihmisten yhteisöä. Tutkielman nimestä on pääteltävissä, että polkuja puhutun runon poetiikkaan edelleen etsitään. Kirjallisuudentutkija Auli Viikarin kolmekymmentä vuotta sitten väitöskirjassaan peräämää teoriaa ei vielä ole. Tutkielmassa vastausta tutkimuskysymykseen on etsitty useiden eri tieteenalojen, kuten kognitiivisen poetiikan, neurotieteiden, kognitiivisen psykologian, metriikan, kehityspsykologian, yleisen kielitieteen, fonetiikan ja musiikkipsykologian tutkimuksesta. Ajan ilmiöt ja niiden tarkastelu täydentävät lähteenä käytettyä tutkimuksellista tietoa.

El diseño en estructuras urbanas informales se plantea desde la dicotomía que presentan las ciudades del tercer mundo. La ciudad convencional que se enmarca dentro de los mecanismos normativos y legales, se ha visto superada por el crecimiento de una ciudad paralela que se desarrolla de manera espontánea al margen de los planes metropolitanos establecidos. La dicotomía se presenta con una realidad urbana preconcebida y otra improvisada. Una sujeta a grandes proyectos urbanos y a la industria de la construcción, y la otra atiende a las necesidades básicas respondiendo palmariamente al hecho constructivo. El diseño en estructuras urbanas informales aborda esa brecha que existe ente la ciudad formal y la ciudad informal.

La total incorporación urbana pretendida en los procesos de Habilitación Física de Asentamientos Informales, comienza por asumir los requerimientos infraestructurales en términos numéricos y estadísticos, es decir; cantidad de unidades de viviendas de sustitución, longitud de acueductos, cloacas y alumbrado, área destinada a la nueva vialidad, número de centros comunitarios, asistenciales, deportivos, y demás especificaciones que componen el programa de un proyecto. Sin embargo, hay otra exigencia de igual importancia aunque menos mecánica o explícita, que demanda un tipo de cuidado sensible con el contexto y atento a la oportunidad. Una exigencia que consiste en aprovechar las potencialidades que ofrece la situación urbana tal y como se presenta en la realidad, y en buscar reconocer los valores propios de contexto informal, dejarles espacio y potenciarlos.

La tesis toma como caso de estudio a los asentamientos informales en Caracas Venezuela que fueron objeto de diversos proyectos de Habilitación Física promovidos por diversos organismos internacionales y nacionales, bajo la metodología propuesta por el Banco Mundial. Tres figuras conceptuales recorren las diferentes escalas contempladas en los niveles de actuación de diseño urbano y arquitectónico.
El concepto del límite atiende a la escala metropolitana y se asumen que el objeto principal de los proyectos de Habilitación Física de Asentamientos Informales persigue a la total incorporación infraestructural de un sector informal desprovisto de servicios básicos en el contexto urbano de la ciudad formal. Se sostiene que toda voluntad que pretenda una total incorporación urbana debe atender a los niveles de integración espacial determinados por los análisis sintácticos. Mientras los niveles de segregación espacial demuestren la desproporción revelada en los análisis espaciales, los niveles socio económicos supondrán una consecuente desproporción. La optimización de los proyectos infraestructurales comienza por elevar sustancialmente los niveles de integración espacial, y se sugiere que los límites físicos que dividen y excluyen a la ciudad informal de la ciudad formal contienen un importante potencial como factor de integración.

A partir del análisis de un proyecto de Habilitación física se aborda la mediana escala del diseño urbano en el espacio público. Se sostiene que el proyecto integral en todos sus niveles de actuación puede responder al desafío de cualificar el diseño infraestructural en los procesos de Habilitación Física. Un desafío arquitectónico que plantea proporcionar nueva infraestructura y preservar las cualidades socio-físicas contenidas en la propia naturaleza orgánica del espacio informal. Se trata pues de construir un verdadero espacio urbano informal dotado de infraestructura y cargado de su propia porosidad genética que entremezcla formas y funciones en un espacio público.

Por último el concepto de cromatismo atiende al diseño arquitectónico requerido en el ámbito de la pequeña escala del objeto arquitectónico. Una conclusión general del cromatismo contenido en esta pequeña escala no puede considerarse sino a partir del diseño como proceso. En primer lugar hay que recordar la importante participación comunitaria requerida en estos procesos. Y en segundo lugar se debe resaltar la importancia de lo que significa hacer visible el proceso de diseño y el proceso constructivo en el objeto edificado. La arquitectura que utilice los propios recursos informales se tiene que dedicar a conservar y a plasmar e proceso de diseño arquitectónico en un resultado final que en definitiva será solo un fragmento de otro proceso más grande.
Este tesis ha perseguido la esencia de un fenómeno informa muchas veces despreciado como poco culto o poco interesante para la arquitectura, y ha determinado valores inherentes que pueden servir como herramientas para cualificar los proyectos de intervención física sobre el contexto urbano informal.