Academic literature on the topic 'Psykiatrian historia'

Abstract Major administrative and practical changes at both the national and the local level took place in psychiatry in the 1990s. In Northern Ostrobothnia in Northern Finland, specialised psychiatric care was integrated as part of the health care district in 1988. Three separate psychiatric hospitals – Heikinharju Hospital, Oulunsuu Hospital and the Department of Psychiatry in Oulu University Hospital – were merged in 1990. The purpose of this case study is to describe and assess the history and current status of the new amalgamated Department of Psychiatry in Oulu University Hospital. Change is here approached from the viewpoints of the operating environment, the history preceding the change and the actors operative in the process of change. The report is divided into threes section: history, assessment and instrument testing. The historical section describes the operation of the three independent hospitals before their amalgamation in 1990. The assessment section aims to evaluate the change and overall situation of the Department of Psychiatry in Oulu University Hospital based on data collected in 1993–1997 and also to analyse the change in terms of public control and legislation. In the third section, the theoretical structure of the instrument is evaluated. Both published and unpublished sources were used in the historical analysis. The data were further supplemented by interviewing medical professionals, patients and relatives in the three hospitals. Data for the assessment survey were collected using a questionnaire, which included an instrument. The instrument consisted of 20 questions evaluating the status of the key subfunctions of the care organisation. Five groups of informants – staff, patients, relatives, line management and partners – responded to the inquiries arranged in 1993, 1995 and 1997. The material comprised a total of 2,176 responses. Frequency and percentage distributions, variation and mean values and cross-tabulation were used to outline the results. The responses to open-ended questions were analysed with methods of content analysis. The theoretical structure of the instrument was evaluated with explorative and confirmatory factor analysis. The individual histories of the three hospitals were visible in the operation of the amalgamated clinic of psychiatry. The impacts of the merger were manifested as tensions between the old operating cultures in practical routines, management, professional identity and tasks. The simultaneous major upheavals: the merger of two psychiatric hospitals, the close-down of one hospital and the discharge of nearly a thousand psychiatric inpatients into community care altered the operating environment and the unit's relationships with health care centres. The changes in the operating system were first felt to be contradictory, and the rapid change caused feelings of uncertainty. The overall status of the Department of Psychiatry was considered quite satisfactory, however, and its operation improved during the follow-up period. An analysis of the instrument indicated that the basic subfunctions of a care organisation are care, atmosphere and management. The Department of Psychiatry in Oulu University Hospital survived the drastic change relatively well. The final stage resembled a "top organisation", which typically has a self-orienting staff and awareness of the results combined with high-standard competence. The established professional identity of the staff in the Department of Psychiatry and their goal awareness in implementing the change were reflected in the competent work with the patients, the active development of care and the anticipation of changes
Tiivistelmä Psykiatriassa tapahtui suuria hallinnollisia ja sisällöllisiä muutoksia 1990-luvulla sekä valtakunnallisesti että paikallisesti. Pohjois-Pohjanmaalla alueellinen psykiatrinen erikoissairaanhoito integroitiin osaksi sairaanhoitopiiriä vuonna 1988. Kolme erillään toiminutta psykiatrista sairaalaa - Heikinharjun sairaala, Oulunsuun sairaala ja Oulun yliopistollisen keskussairaalan psykiatrian klinikka - yhdistettiin vuonna 1990. Tässä tapaustutkimuksessa kuvataan ja selitetään syntyneen Oulun yliopistollisen sairaalan psykiatrian klinikan historiaa ja nykytilaa. Muutosta tarkastellaan toimintaympäristön, muutosta edeltäneen historian sekä toimintaan osallistuneiden näkökulmasta. Tutkimus jakautuu historialliseen osaan, arviointiosaan ja mittarin testausosaan. Historiallisessa osassa kuvataan kolmen erillään toimineen sairaalan toimintaa ennen niiden yhdistymistä vuonna 1990. Arviointiosan tavoitteena oli arvioida Oulun yliopistollisen sairaalan psykiatrian klinikan muutosta ja kokonaistilannetta vuosina 1993 - 1997 kerätyn aineiston avulla, samoin tavoitteena on tarkastella muutosta julkisten ohjausjärjestelmien sekä lainsäädännön näkökulmasta. Mittarin testausosassa tutkittiin mittarin teoreettista rakennetta. Historiaosassa käytettiin painettuja ja painamattomia lähteitä. Tietoja täydennettiin haastattelemalla eri sairaaloissa toimineita hoidon ammattilaisia, potilaita ja omaisia. Arviointitutkimuksen tiedot kerättiin mittarin sisältävällä kyselylomakkeella. Mittari muodostui hoito-organisaation keskeisten osatoimintojen tilaa arvioivasta 20 kysymyksestä. Viisi ryhmää - henkilökunta, potilaat, omaiset, linjajohto ja yhteistyökumppanit - vastasivat vuosina 1993, 1995 ja 1997 järjestettyihin kyselyihin. Aineisto käsittää kaikkiaan 2 176 vastausta. Tuloksia kuvataan frekvenssi- ja prosenttijakaumina, hajonta- ja keskilukuina sekä ristiintaulukoinneilla. Avovastaukset analysoitiin sisällönerittelyllä. Mittarin teoreettista rakennetta tutkittiin eksploratiivisella ja konfirmatorisella faktorianalyysillä. Eri sairaaloiden historiat näkyivät yhdistetyn psykiatrian klinikan toiminnassa. Yhdistämisen vaikutukset ilmenivät toimintakulttuurien välisinä jännitteinä toimintatavoissa, johtamisessa, ammatillisessa identiteetissä ja tehtävissä. Samanaikainen kahden psykiatrisen sairaalan yhdistäminen ja yhden lakkauttaminen sekä lähes tuhannen sairaalapotilaan siirtyminen avohoitoon muuttivat perustehtävää, toimintaympäristöä ja suhteita terveyskeskuksiin. Aluksi ympäristö- ja toimintarakenteiden muutokset koettiin varsin ristiriitaisina, ja nopea muutos herätti epävarmuutta. Psykiatrian klinikan tila arvioitiin kokonaisuudessaan varsin tyydyttäväksi ja toiminta parani seuranta-aikana. Käytetyn mittarin analysointi osoitti, että hoito-organisaation osatoiminnat ovat pelkistettävissä hoitamiseen, ilmapiiriin ja johtamiseen. Oulun yliopistollisen sairaalan psykiatrian klinikka selvisi 1990-luvun suuresta muutoksesta kohtalaisen hyvin. Toiminnan lopputila muistutti osin niin sanottua huippuorganisaatiota, jonka tunnusmerkkejä ovat henkilöstön itseohjautuvuus ja korkeatasoiseen osaamiseen yhdistynyt tulostietoisuus. Psykiatrian klinikan työntekijöiden vakiintunut ammatti-identiteetti ja päämäärätietoinen muutoksen toteutus näkyivät hyvin toteutuneessa potilastyössä, toiminnan aktiivisessa kehittämisessä ja muutosten ennakoinnissa. Silti psykiatriaan kohdistuneet taloudelliset leikkaukset ja muut suuret muutokset näkyivät epävarmuutena ja tulevaisuuden pelkona

Abstract In recent years in Finland suicide has been discussed in the context of mental health problems. Together with psychiatric disorders, suicide has been seen as a result of adverse social conditions. Occasionally suicide has even been seen as a public health problem. This interpretation has been justified by Finland’s internationally high suicide rates. The inclusion of suicide in medical and psychiatric discussions as well as the production of scientific data on suicide through medical research have resulted in the widely accepted view of suicide as a medical problem. This thesis examines the history of Finnish medical suicide research and the production of psychiatric knowledge on suicide. Finnish suicide research dates back to the middle of the 19th century, when the conception of suicide as a scientific problem arrived in Finland from Continental Europe and the UK. Suicide remained a crime in the Finnish Penal Code until the early 1890s, but the idea of suicide as a medical, rather than moral, legal or theological issue gradually began to gain ground already in the early 19th century. By decriminalizing suicide the Grand Duchy of Finland followed the example set by the Western European countries. The early Finnish suicide research was linked to the French and the English debates on suicide. The emerging European medical conception of suicide was based on social beliefs, psychiatric discussions and early sociological theories rooted in statistical data. As part of the institutional and intellectual development of psychiatry, Finnish suicide research arrived at a new phase after the Second World War. The conception of suicide as an expression of national character or a product of racial characteristics gave way to a new conceptualization based on psychoanalytically oriented psychiatric research. In the 1970s, social psychiatric research began to look for the social determinants behind the suicide rates. This, in turn, prepared the ground for a nationwide suicide prevention project launched in the late 1980s. This thesis aims to shed light on the historical background of this project. The primary source material consists of documents related to Finnish medical suicide research and the discussion about suicide in medical journals in Finland from 1864 to 1985
Tiivistelmä Itsemurhasta on Suomessa viime vuosina ja vuosikymmeninä puhuttu mielenterveyden ongelmien yhteydessä. Psykiatristen häiriöiden ohella itsemurhat on nähty yhteiskunnallisten olosuhteiden sairastuttavan vaikutuksen tuloksena. Ajoittain itsemurhista on puhuttu jopa kansanterveysongelmana. Tulkintaa on perusteltu viittaamalla kansainvälisesti ja varsinkin länsimaihin verrattuna korkeisiin itsemurhalukuihin. Pelkkiin lukuihin katsominen ei kuitenkaan riitä jonkin ilmiön leimaamiseen terveysongelmaksi. Tulkinnan syntyminen on edellyttänyt lääketieteellisen tutkimuksen kautta syntynyttä tietoa sekä itsemurhailmiön kytkemistä osaksi lääketieteellistä ja psykiatrista keskustelua. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisen lääketieteellisen itsemurhatutkimuksen historiaa ja itsemurhia koskevan tiedon tuottamista. Suomalaisen itsemurhatutkimuksen juuret ulottuvat 1800-luvun puoleen väliin, jolloin käsitykset itsemurhasta tieteellisenä ongelmana rantautuivat Suomeen Manner-Euroopasta ja Isosta-Britanniasta. Tulkinta itsemurhasta pikemminkin lääketieteellistä kuin moraalista, juridista tai teologista käsittelyä edellyttävänä ilmiönä alkoi voittaa alaa 1800-luvun kuluessa. Dekriminalisoidessaan itsemurhan 1890-luvulla Suomen suuriruhtinaskunta seurasi Länsi-Euroopan maiden esimerkkiä. Varhainen suomalainen itsemurhatutkimus oli kytköksissä 1800-luvun ranskalaiseen ja englantilaiseen psykiatriseen tutkimukseen, yhteiskunnallisiin teorioihin ja väestötilastotietoihin nojaaviin käsityksiin. Osana psykiatrian institutionaalista ja tieteenhistoriallista kehitystä suomalainen itsemurhatutkimus astui toisen maailmansodan jälkeen uuteen vaiheeseen. Käsitykset itsemurhasta kansanluonteen tai rodullisten piirteiden ilmaisuna väistyivät, kun psykoanalyyttisesti orientoitunut tutkimus alkoi etsiä itsemurhan tiedostamattomia psyykkisiä syitä. 1970-luvulla psykiatrinen itsemurhatutkimus suuntautui yksilön mielen ohella yhteiskunnallisiin taustatekijöihin osana sosiaalipsykiatrista tutkimusta. Näin luotiin pohjaa 1980-luvun lopulla käynnistetylle valtakunnalliselle itsemurhien ehkäisyhankkeelle, jonka tieteenhistoriallista taustaa tämä tutkimus valottaa. Tämän tutkimuksen keskeisimmän lähdeaineiston muodostavat suomalaiset lääketieteellisestä näkökulmasta laaditut itsemurhatutkimukset ja itsemurhia käsitelleet tutkimusartikkelit vuosivälillä 1864–1985

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Oulun yliopiston psykiatrian klinikan tutkimussuuntausten historiaa vuodesta 1965 vuoteen 1979. Päätutkimuskysymyksenä on, miten psykiatrian eri suuntaukset, joista merkittävimpiä olivat sosiaalipsykiatria, psykoanalyysi ja biologinen psykiatria, ilmenivät Oulun klinikan psykiatrisessa tutkimustoiminnassa. Hypoteesi oli, että edellä mainitut kolme suuntausta ilmenisivät klinikan tutkimuksissa. Pääkysymys jakautuu alakysymyksiin, joita ovat: ketkä edustivat mitäkin suuntausta? Erottuiko jokin suuntaus selkeästi muista, tai oliko jokin suuntaus suositumpi kuin muut? Millainen oli vuorovaikutus eri suuntausten ja niiden edustajien välillä? Miten psykiatrian suuntaukset vaikuttivat esimerkiksi hoitomuotojen kehittämiseen klinikalla? Tutkielman tärkeimpänä lähdeaineistona toimivat haastatteluaineisto sekä tutkimusajankohtana Oulun yliopiston psykiatrian klinikalla laaditut väitöskirjat ja erilaiset tieteelliset julkaisut esimerkiksi Lääkärilehti Duodecimissa. Haastatelluiksi tulivat psykiatrian klinikalla professoreina toimineet Pekka Tienari ja Matti Isohanni sekä psykiatrit Erkki ja Leena Väisänen. Haastateltavat valikoituivat klinikalla viettämänsä ajan, asiantuntemuksensa ja psykiatrisen suuntautumisensa perusteella. Edellä mainittujen lisäksi lähdemateriaalina toimivat myös klinikan vuosikertomukset sekä sanomalehti Kalevaan tutkimusajankohdan puitteissa laadittuja klinikkaa koskevat kirjoitukset. Tutkimusprosessin aikana kävi ilmi, että Oulun yliopiston psykiatrian klinikalla merkittävimpiä tutkimussuuntauksia oli kolme: sosiaalipsykiatrinen, psykoanalyyttinen ja psykosomaattinen. Vastoin alkuperäistä olettamaa, biologinen tutkimuslinja ei ollut tutkimusajankohtana Oulun klinikalla merkittävässä asemassa. Sosiaalipsykiatrinen suuntaus oli vahvasti edustettuna esimerkiksi Erkki Väisäsen ja Matti Isohannin toimesta. Sen myötä pinnalla olivat avohoidon kehittäminen sekä mielisairaalaympäristön jalostaminen terapeuttiseksi, mahdollisimman vähän lääkkeitä ja pakkokeinoja hyödyntäväksi yhteisöksi. Psykoanalyysi oli tutkimusajankohtana hiipuva suuntaus etenkin lääketieteen piireissä, mutta Oulun psykiatrian klinikan psykoterapian ja lääketieteellisen psykologian professorina toiminut Tor-Björn Hägglund oli vahvasti psykoanalyyttiseen psykiatriaan suuntautunut, minkä vuoksi analyysi oli läsnä myös klinikan toiminnassa. Tutkimusajankohtana ei kuitenkaan ilmaantunut yhtään psykoanalyysiin perustuvaa väitöskirjaa, ja analyysiin suuntautuneet etääntyivätkin muusta klinikan väestä. Psykosomatiikka puolestaan kukoisti Oulussa tutkimusten muodossa. Aiheesta ilmestyi peräti kolme väitöskirjaa. Hoitomenetelmien kehitykseen psykosomatiikka ei kuitenkaan näkyvästi vaikuttanut.

The purpose of this study is to investigate how cordinated on a national level the Swedish psychiatric care was in the early 1900s, using the diagnoses and treatment of dementia primaria. I also wanted to find out if the treatment of dementia primaria differentiated from the general care of psychiatric patients in the early 1900s, which other studies had focused on. The study was based on five records of patients with dementia primaria. The records came from six hospitals in total. All five patients experienced acute psychosis the time before the admission. In the hospital they shifted between calm, anxious and apathetic episodes. All five patients also had a habit of talking and laughing to themselves. There were some individual differences, but not enough to point to a non-coordinated psychiatric care. Similarly the treatment of dementia primaria differenced very little between hospitals, pointing to a strongly cordinated psychiatric care system. Some differences between previous research, concerning the treatment of psychiatric patients in general, and my study were found. Mainly where the patients whose records I studied medicated with a higher rate of barbiturates than previous research mentioned.

This study analyses the fact that young adults under the age of 21 were sent to mental institutions in the early 20th century. To further examine this statement, three main questions provide insights about life inside of the mental hospital in Växjö, Sweden. What factors did overall result in psychiatric care for young adults in the early 20thcentury? By using microhistory as a historical method, what aspects can indicate patient's subordinate role at the hospital? How can the psychiatric institutions be viewed from a disciplinary standpoint while focusing on the power they possess over underage individuals? The chosen institution is called Sankt Sigfrid's hospital (alsoWexio hospital) and provides valuable records and journals between the years of 1907and 1921, on which the study is based on. The results show that a total of 38 patients were admitted to the hospital under this period. Generally, there were 5 different illnesses that resulted in psychiatric care and dementia primaria was the most common one. The ages ranged between 11 and 20, with 20 as the most common age when arriving at the hospital. According to the results, most patients came from a background of farming and landowning. Poor relief was the most common factor for young adults being admitted to the hospital, whereas the second most common factor was the father overseeing the decision. Furthermore, 4 patients were part of a microhistorical study which primarily concluded that they were being subjected to constraint by the hospital. Since the material is examined from a disciplinary standpoint where the hospital is viewed in a position of power, the result is an example of psychiatric expansion through the country. This maintains the belief that psychiatric care developed through different phases of the 19th and 20th century and thus were in constant reform, whereas this study is merely an example of this process of developing.

Bakgrund: Komplext regionalt smärtsyndrom (Complex Regional Pain Syndrome, CRPS) är ettrelativt ovanligt smärttillstånd. CRPSkan drabba såväl vuxna som barn och ungdomar, men de bakomliggande uppkomstmekanismerna är i dagsläget fortfarande okända.Kombinationen av svåra kroniska smärtor med karaktäristiska autonoma,sensoriska, trofiska och motoriska abnormaliteter kan i många fall leda till en svår invalidisering. Syfte: Syftet med denna studien är att kartlägga förekomsten av en bakomliggande historia av stress,samt psykiatrisk komorbiditet hos barn och ungdomar med CRPS typ-1. Vi vill även belysaviktiga faktorer som kan påverka utfallet och prognosen hos dessa patienter. Metod: En retrospektiv journalstudie där 78 barn och ungdomar inkluderades. Samtliga patienter har varit i åldrarna mellan 8-18 år och har diagnostiseratsmed CRPS typ-1. För bedömning av bakomliggande historia av stress har ett semi-strukturerat anamnesformulär använts. Bedömning avseende psykiatrisk komorbiditet har skett genom en psykiatrisk screeningutförd av en psykolog. Resultat: Av alla patienter hade 96% en bakomliggande historia av stress. Avseende enskilda stressorer fannvimot vad vi förväntat, att antalet stressorer snarast verkar vararelaterat till ett bättre utfall. Dock förekommerhär en stor osäkerhet med anledning av ett stort bortfall.Psykiatrisk komorbiditet förekommer hos 62%av patienterna. Det förekom även signifikanta skillnader mellan enskilda psykiatriskaåkommor och utfallet. Slutligen sågs signifikanta skillnader avseende kön, duration, NRS, spridning och åldersfördelning korrelerat till utfallet. Slutsats: Bakomliggande historia av stress utgör en predisponerande faktor för utvecklingen av CRPS typ-1.Psykiatrisk komorbiditet förekommer i en hög utsträckning och dessa patienter har signifikant svårare för att bli smärtfria.Flickor drabbasi en betydligt högre grad av CRPS typ-1 än pojkar och har svårare för att bli smärtfria. Inga patienter över 15 århar i denna studieblivit smärtfria. Längre duration, högre självskattning av NRS och spridning av tillståndet,är alla faktorer som ledertill en minskad smärtfrihet hosdessa patienter.

Tutkielma käsittelee suomalaisen psykiatrian käsitystä skitsofrenian etiologiasta 1960-luvulta 2010-luvulle. Päälähteinä toimii kyseisellä aikavälillä tehty skitsofrenian syytekijöitä käsittelevä psykiatrinen tutkimus, jonka valikoinnissa on painotettu psykososiaalista näkökulmaa. Analyysin perustana on aatehistoriallinen kysymyksen ja vastauksen logiikka, jota on toteutettu sisällönanalyysin keinoin. Keskeisin teoreettinen viitekehys on kuhnilainen tieteen kehitysdynamiikka. Tutkielman tavoitteena on paitsi täydentää ymmärrystä skitsofrenian syykäsityksen kehityksestä, myös tarkastella psykososiaalisen selittämisen asemaa ja merkitystä psykiatriassa. 1960-luvulta 1980-luvulle skitsofrenian syytutkimus hyödynsi psykodynaamista ja sosiaalipsykiatrista lähestymistapaa. Skitsofrenia nähtiin psyyken rakentumiskehityksen häiriönä, minkä olennainen syy oli häiriintynyt perheympäristö. Niin psykodynaamista kuin sosiaalipsykiatristakin skitsofreniakäsitystä määritti systeemiteoreettinen lähestymistapa, jossa sairaus oli osa vuorovaikutusverkkoa. Skitsofrenian puhkeaminen oli seurausta psyyken homeostaasin järkkymisestä ja etenkin sosiaalipsykiatrisesta näkökulmasta mielenterveysresurssin niukkuutta. 1990-luvulle tultaessa syykäsitys muuttui voimakkaasti biologisen psykiatrian nousun myötä. Skitsofrenia ymmärrettiin aivojen neuronaalisten yhteyksien sairautena, joka oli seurausta kehityksellisestä häiriöstä. Psykososiaalinen käsitys siirtyi tutkimuksen marginaaliin, mutta systeemiteoreettinen taustaoletus säilyi ulkokohtaisena alttius-stressi-mallin muodossa. 2010-luvulla psykososiaalinen näkökulma on vahvistunut, kun mielen ja ruumiin yhteys on uudelleen legitimoitu biologisten prosessien kautta. Biologisen selittämisen riittämättömyys johti skitsofrenian syykäsityksen tarkentumiseen, jossa psykososiaalisilla tekijöillä on keskeinen rooli. Tätä voidaan kutsua näkökulmien integraatioksi tai biologiseksi monismiksi. Tuorein tutkimus vaikuttaa tähtäävän skitsofrenian selitystapojen välisen kuilun ylittämiseen tunnistamalla erottelun näennäisen luonteen. Skitsofreniatutkimus ei ole saavuttanut tieteellistä läpimurtoa etiologiakäsityksen suhteen, ja painotusten vaihtelusta huolimatta syytekijöitä pidetään yhä heterogeenisinä. Siitä huolimatta skitsofrenia oletetaan yhä yhtenäiseksi sairaudeksi, jonka luonteen biologisen etiologian löytäminen lopulta paljastaa. Tällainen polkuriippuvuus peräänkuuluttaa skitsofreniaa koskevien käsitysten uudelleen arviointia psykiatrian piirissä. Skitsofreniatutkimuksen tutkimusta tulisi jatkossa laajentaa prognoosin tai hoitomenetelmien käsittelyyn. Samaten psykiatrian ja skitsofreniakäsityksen filosofisista lähtökohdista käyty keskustelu olisi mielenkiintoinen psykiatrian tiedeluonnetta lähenevä tutkimuskohde.

Inna Sevelius: Psykiatrin som kulturell praktik: Bedömningen av patienter på Ulleråkers sjukhus år 1948. Uppsala universitet: Inst. för idé- och lärdomshistoria, masteruppsats, vårtermin, 2011.   Uppsatsens syfte är att bidra till psykiatrins historia genom en studie av hittills outforskade patientjournaler från Ulleråkers sjukhus i Uppsala. Frågeställningen är vilka konventioner – medicinska och kulturella – som läkarnas bedömningspraktik baseras på. Hypotesen är att konventionerna kommer till uttryck i de berättelser som läkarna återger om patienterna i sjukjournalerna. Materialet utgörs av 46 journaler för de patienter som år 1948 fick diagnosen psykogen sinnessjukdom. I analysen definieras och diskuteras tolv olika konventioner som framstår som återkommande kategorier i journalerna, nämligen hereditet, uppväxt och traumatiska upplevelser, somatisk sjukhistoria, psykiatrisk sjukhistoria, äktenskap, andra relationer, arbete, nuvarande insjuknande och specifika symtom, känslouttryck, sexualitet, religiösa upplevelser samt klinisk bild. En del av konventionerna kan kopplas till den medicinska vetenskapen och läkarutbildningen – som hereditet, uppväxt och tidigare sjukhistoria – medan andra inte ingår i skolningen utan handlar om kulturella förväntningar och föreställningar som påverkar bedömningen likafullt. Dessa konventioner rör bland annat mänskliga relationer, känslouttryck och arbetsliv. Avslutningsvis skisseras de generella berättelser om människan som kan anas bakom de konventioner som präglar läkarnas bedömning av patienter, för att peka på hur konventionerna återspeglar samtidens människosyn på olika sätt. Berättelserna om äktenskap, kön, känslor, relationer till andra, arbete, sexualitet och religion är intimt sammanvävda med berättelserna om sjukdom och normalitet, så att det i slutändan blir svårt att skilja dem åt. Så frammanas bilden av hur en fungerande eller frisk människa är, en berättelse som genomsyras av medicinska föreställningar om gränserna mellan friskt och sjukt, normalt och onormalt, men också av kulturella föreställningar som förväntningar om kvinnlighet/manlighet och hållning till arbete och relationer.

This qualitative study aims to gain knowledge and understanding of what it meant to be mentally ill in Sweden during the nineteenth century. Initially the study aims to grasp what psychiatry viewed as abnormal behaviour or emotions. These traits were defining what was considered to be mental illness. The definitions will henceforth be put in correlation to the psychiatric methods of treatment in a comparative method. Were these treatments made with rehabilitating intention? Or were the treatments instead made with the purpose of keeping the ill in custody? Interpretations of these options could in conclusion provide us with an impact of how the psychiatric care with its definitions and treatments reflected society’s progress and its standards. The analysis of theories and primary sources show the power of society as mostly negatively shaped towards the mentally ill. In the greatest allusion, psychiatric care in nineteenth-century Sweden was designed to keep the ill in custody.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on yhdysvaltalaisen psykiatrian homoseksuaalisuuden patologisointi ja miten Alfred Kinseyn tutkimukset ihmisten seksuaalisuudesta vaikuttivat patologisointiin. Tutkielmani selvittää aatehistoriallisin menetelmin psykiatriassa esiintynyttä patologisointia ennen ja jälkeen Kinsey-raporttien julkaisua. Pääkysymykseni on, miten raportit mahdollisesti vaikuttivat psykiatrien asenteisiin homoseksuaaleja kohtaan. Tutkielmassani on kaksi päälähdettä. Ensimmäisen lähteen muodostavat Alfred Kinseyn tutkimukset Sexual Behavior of the Human Male ja Sexual Behavior of the Human Female vuosilta 1948 ja 1953. Toisena lähteenä toimii American Journal of Psychiatryn vuosikerrat 1939–1960, mistä selvitän psykiatrien asenteita homoseksuaalisuuteen ennen ja jälkeen Kinseyn raportteja. Näitä lähteitä tarpeeksi tarkasti analysoimalla pyrin ymmärtämään sen, mitkä psykiatrien asenteet epänormaaleja seksuaalisuuksia kohtaan olivat ja miten se näkyi heidän toiminnassa. Tuon esille psykiatrien ja Kinseyn eriävät näkemykset ja miten psykiatrien asenteet muuttuivat, kun käsitys homoseksuaalisuuden patologisuudesta kyseenalaistettiin. Jaoin American Journal of Psychiatryssä esiintyneet homoseksuaalisuutta käsittelevät artikkelit valtavirtaan ja vastavirtaan. Valtavirtaan kuuluneet artikkelit patologisoivat homoseksuaalisuutta ja vastavirran artikkelit pyrkivät muuttamaan tätä patologisoivaa asennetta. Yhdysvaltalaisessa psykiatriassa 1940-luvulle tultaessa näkyi erityisesti psykoanalyysin vaikutus seksuaalisuuksien patologisoinnissa. Ennen Kinseyn raportteja valtavirran antama kuva homoista oli jokseenkin epämääräinen naisellisen miehen stereotyyppi, jota hoidettiin sähköshokkiterapian kaltaisilla hoitokeinoilla. Vastavirrassa yritettiin purkaa näitä käsityksiä. Yleisesti ottaen vastavirrassa homoja pidettiin heteroista poikkeamattomina ja harmittomina yksilöinä, joilla ei erityisemmin esiintynyt mielisairauksia. Kinseyn raporttien julkaisun aikaan 1950-luvun taitteessa Yhdysvaltoja hallitsi vainoharhainen ilmapiiri. Antikommunistiseen paranoiaan oli sekoittunut myös huolta homoseksuaalisuuden vaarallisuudesta. Raportit oli tehty kyselylomakkeiden sijaan haastattelemalla henkilöitä. Raporttien tulokset olivat yllättäviä kaikille: patologisena ja rikollisena pidetty seksuaalinen käytös olikin paljon yleisempää kuin oli yleisesti ajateltu. Esimerkiksi noin 37 prosentilla miehistä oli ollut ainakin yksi orgasmiin johtanut homoseksuaalinen kokemus elämän aikana. Kinseyn lähestymistapa homoseksuaalisuuteen oli normalisoida homoseksuaalinen käytös tieteellisen ymmärryksen kautta ilman moralisointia. Hän oli hyvin kriittinen ”normaalin” ja ”epänormaalin” kaltaisia arvottavia kategorioita kohtaan. American Journal of Psychiatryssä valtavirran artikkeleissa Kinseyn tutkimustuloksia joko yritettiin kumota, tai ne jätettiin huomiotta kokonaan. Muuten homoista esitettiin edelleen samanlaisia stereotypioita kuin ennenkin, mutta tällaisia artikkeleita esiintyi vähemmän. Enemmän valtavirrassa keskityttiin homojen hoitoon etenkin psykoterapian kautta. Vastavirran artikkeleissa näkyi selvästi Kinseyn tutkimusten vaikutus. Etenkin sodomialakeja ja seksuaalipsykopaattilakeja koskevissa artikkeleissa Kinseyn asenne innoitti psykiatreja taistelemaan patologia- ja rikosnarratiiveja vastaan ja raporttien tutkimustulokset antoivat tieteellisen pohjan, minkä kautta homoseksuaalisuuden normalisointia voitiin perustella. Johtopäätökseni on, että Kinseyn raportit vaikuttivat psykiatrian homoseksuaalisuuden patologisointiin normalisoimalla homoseksuaalisuutta ja antamalla työkaluja taistella patologisointia vastaan. Jatkotutkimuksen kannalta olisi mielenkiintoista tutkia kuinka paljon raportit vaikuttivat vielä American Psychiatric Associationin päätökseen poistaa homoseksuaalisuuden sairausluokittelu vuonna 1973.