To see the other types of publications on this topic, follow the link: Ruokohelpi.
Journal articles on the topic 'Ruokohelpi'
Create a spot-on reference in APA, MLA, Chicago, Harvard, and other styles
Consult the top 19 journal articles for your research on the topic 'Ruokohelpi.'
Next to every source in the list of references, there is an 'Add to bibliography' button. Press on it, and we will generate automatically the bibliographic reference to the chosen work in the citation style you need: APA, MLA, Harvard, Chicago, Vancouver, etc.
You can also download the full text of the academic publication as pdf and read online its abstract whenever available in the metadata.
Browse journal articles on a wide variety of disciplines and organise your bibliography correctly.
1
Virkkunen, Elina, Saara Nikkari, and Olli Reinikainen. "Ruokohelven viljelyn riskit." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 28 (January 31, 2012): 1–7. http://dx.doi.org/10.33354/smst.75667.
Full textAbstract:
Ruokohelpi (Phalaris arundinacea L.) on monivuotinen heinäkasvi, jota viljellään sekä rehuksi että energiaksi. Se kasvaa luonnonvaraisena pohjoisella pallonpuoliskolla. Suomessa sitä viljellään 16 000 hehtaarin alalla lähinnä energiakäyttöön. Ruokohelpikasvusto on pitkäikäinen ja lisääntyy sekä suvullisesti siemenistä että suvuttomasti vahvan juurakon avulla. Ruokohelven leviämistä viljelyalueen ulkopuolelle ja viljelyn lopettamisen hankaluutta pidetään viljelyn riskeinä. MTT Sotkamossa tutkittiin ruokohelven viljelyn lopettamisessa sekä ruokohelven leviämistä viljelylohkon ulkopuolelle osana Biokaasu ja peltoenergia Kainuussa -hanketta. Kokeita tehtiin ja havainnoitiin vuosina 2008 – 2011. Hanke rahoitettiin osittain Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahastosta. Muita rahoittajia olivat Suomen valtio, Kainuun kunnat ja yksityiset yritykset, kuten Vapo Oy. Ruokohelpikasvustoa hävitettäessä on käytettävä sekä kemiallista että mekaanista torjuntaa. Kasvustosta kannattaa ottaa ensin yksi tai kaksi rehusatoa ja ruiskuttaa kasvusto sen jälkeen syyskyntöä unohtamatta. Seuraavana vuonna yksivuotinen kevätvilja ja syyskyntö täydentävät ruiskutusta. Pelkkä mekaaninen torjunta, kyntö ja jyrsintä, ei hävitä ruokohelpeä täysin. Juolavehnä osoittautui kuitenkin mekaanisen torjunnan ruuduissa huomattavasti hankalammaksi rikkakasviksi kuin ruokohelpi. Ruokohelpeä ruiskutettiin myös tuleentuneesta ohrakasvustosta. Ruokohelpi näytti ensin hävinneen, mutta sitä ilmestyi alueelle seuraavana vuonna loppukesästä. Kenttäkokeiden perusteella ruokohelpi ei leviä kasvullisesti viljelylohkon ulkopuolisille pelloille. Siemenistä leviäminen on vähäistä ja keskittyy muokatuille reuna-alueille. Hennot siementaimet eivät lähteneet kasvuun olemassa olevassa kasvustossa. Ruokohelpipellon vieressä viljeltiin ohraa ja nurmea ja siinä oli myös kesantolohko. Ruokohelven leviämisessä eri lohkoille ei ollut mainittavia eroja. Nurmen joukossa vähäinen ruokohelpi ei ollut muodostunut ongelmaksi, ja niitto rehuksi ilmeisesti hillitsi ruokohelven kasvua. Heinäkuuhun ajoittunut Palaton-ruokohelven kukinta kesti Sotkamossa 14 päivää. Siitepölyn leviämistä ei havainnoitu tässä tutkimuksessa. Ruokohelven siitepölyn allergisoivaa vaikutusta voi verrata timoteihin tai rukiiseen.
2
Jokinen, Simo, Christina Biasi, Hannu Nykänen, Mari Räty, Perttu Virkajärvi, and Pertti Martikainen. "Lannoitetypen huuhtoutumisen kinetiikasta ja määristä ruokohelvellä ja nurmella." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 30 (January 31, 2014): 1–7. http://dx.doi.org/10.33354/smst.75338.
Full textAbstract:
Maatalous aiheuttaa noin 50 % Suomen vesistöjen typpikuormituksesta. Huuhtoumaan vaikuttaa mm. kasvilaji. Monivuotisten energiakasvien typpihuuhtoumia ei tunneta hyvin. Tässä työssä verrattiin Ruokohelven (Phalaris arundinaceae) ja nurmen typen huuhtoumia kivennäismaalla. Nurmiviljelyn tiedetään vähentävän typpihuuhtoumaa. Ruokohelpi on bioenergiakasvina osoittautunut tehokkaaksi hiilinieluksi eloperäisillä mailla, ja sen dityppioksidipäästöt eloperäisiltä mailta ovat olleet alhaiset. Tutkimuksessa sovellettiin isotooppitekniikoita antamalla typpilannoitus typpi-15 rikastetulla (10 AT-%) ammoniumnitraattina (15NH415NO3). Työssä määritettiin mikä on lannoitetypen huuhtouman osuus kokonaistyppihuuhtoumasta..Ruokohelpi- ja nurmikoealat lannoitettiin noudattaen kasvikohtaisia käytäntöjä (ruokohelpi 80 kg N ha-1, nurmi 2 * kertaan 100 kg N ha-1). Vesinäytteet kerättiin typpianalyyseihin maaperään 0,8 m syvyyteen esiasennetuista keraamisista imuputkista. Näytteistä määritettiin mineraalitypen (NH4 ja NO3) pitoisuudet sekä niiden typpi-isotooppikoostumukset. Näytteenottomenetelmä ei sallinut huuhtouman määrällistä arviointia, vaan enemmänkin laadullisen (15N/14N). Tutkimus toteutettiin Maaningalla kesäkuusta 2011 kesäkuuhun 2012 koealoilla, jotka oli perustettu keväällä 2009.Kummallakin kasvilla nitraattityppipitoisuudet 0,8 m syvyydellä olivat keskimäärin 7 mg NO3-N l-1 heinäkuun loppuun asti, jonka jälkeen NO3-N-pitoisuudet lähtivät laskuun, ruokohelvellä nopeammin. Lokakuun 2011 lopussa ruokohelpiviljelmän NO3-N pitoisuus jäi alle 1 mg l-1 kun se nurmella oli 3,5 mg l-1.Ensimmäisen lannoituksen jälkeen lannoitetypen prosentuaalinen osuus 0,8 m syvyyden nitraattitypestä oli kummallakin kasvilla alle 1 %. Ruokohelvellä lannoiteperäinen huuhtouma ei juuri muuttunut kasvukauden edetessä. Nurmelle annettu toinen lannoitus nosti lannoiteperäisen typen huuhtouman 34,5±19,2 %:iin. Suuri huuhtouma liittyi todennäköisesti toisen lannoituksen jälkeen tulleeseen rankkasateeseen, mikä huuhtoi pintamaahan kertynyttä lannoitetyppeä syvemmälle maaprofiiliin. Kohonnutta lannoitetypen huuhtoumaa ei kuitenkaan seurannut kohonnut NO3-N kokonaispitoisuus.Nurmelta huuhtoutuvan nitraattitypen kokonaispitoisuus ei poikennut merkittävästi ruokohelven vastaavasta, vaikka nurmea lannoitettiin enemmän. Sen sijaan toista lannoitusta seurannut lannoitetypen huuhtouma nurmelta oli huomattavan korkea.
3
Von Weymarn, Niklas, and Eemeli Hytönen. "Etanolia korsibiomassoista: Prosessi ja kannattavuus lopputuotteen kannalta." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 23 (January 31, 2008): 1–6. http://dx.doi.org/10.33354/smst.75868.
Full textAbstract:
VTT:n ja MTT:n yhteisessä kaksivuotisessa projektissa tutkittiin kotimaisten korsibiomassojen soveltuvuutta etanolivalmistuksen raakaaineina. Tutkimuksessa perehdyttiin eritoten olkeen ja ruokohelpeen. Teknologia korsibiomassojen muuttamiseksi etanoliksi on olemassa. Laboratorioolosuhteissa päästiin etanolisaannoissa raakaaineesta hyvin lähelle arvioituja maksimiarvoja. Toisaalta, kun siirryttiin kohti teollisuudessa todennäköisesti käytettäviä olosuhteita (korkeampi kuivaainepitoisuus, vähemmän entsyymejä, runsaasti inhibiittoreita, jne.) maksimiarvoista jäätiin hieman. Näitä ”teollisia” tuloksia käytettiin tehtyjen laskelmien lähtötietona.Kriittiseksi tekijäksi muodostui biomassan saatavuus Suomessa. Arviomme mukaan raakaaineita, olkea ja ruokohelpeä, saisi Suomesta parhaimmillaan kerättyä, 50 km keskisäteellä tehtaalta, noin 160 000 tonnia vuodessa (kuivapaino). Tästä nykytekniikalla voisi tuottaa noin 31 000 tonnia etanolia, eli tehdas olisi maailmalla suunniteltuihin tehtaisiin verrattuna hyvin pieni. Olki ja ruokohelpi olisi myös erikseen kerättävä ja kuljetettava tehtaalle. Tämä nostaa raakaainehintaa.Laitoksen investointimenoksi arvioitiin noin 110 miljoonaa euroa. Tämä olisi selvästi enemmän kuin mitä vastaavankokoinen jyvää raakaaineena käyttävä etanolitehdas maksaisi. Tuotantokuluiksi arvioitiin noin 1 €/litra tuotettua etanolia. Suurimmat kustannustekijät olivat investoinnin kuoletus, pääraakaaineen hinta ja entsyymien valmistukseen liittyvät kulut. Etanolin myyntihinta EU:ssa on viimeisen vuoden aikana liikkunut 0,55..0,65 €/litra välillä. On siis selvää että käytetyillä lähtöravoilla tehdasinvestointi ei olisi kannattava.Prosessikonsepteja ja teknologiaa kehittämällä selluloosapohjaisen etanolituoton kannattavuus on todennäköisesti kuitenkin mahdollista saavuttaa. Jatkokehitystyön keskeisempiä suuntaviivoja ovat i) toisenlaisten prosessikonseptien löytäminen, ii) entsyymikulujen alentaminen tai vaihtoehtoisten hydrolyysiratkaisujen kehittäminen, iii) etanolisaannon parantaminen, iv) investointimenojen alentaminen ja/tai v) arvokkaampien sivutuotteiden identifiointi.
4
Virkkunen, Elina, and Jari Korhonen. "Näin toimii kehittämishanke Case: Peltoenergia Kainuussa -hanke." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 23 (January 31, 2008): 1–4. http://dx.doi.org/10.33354/smst.77028.
Full textAbstract:
Kehittämishanke on yksi keino viedä tutkimustietoa suoraan sitä hyödyntäville viljelijöille.Peltoenergia Kainuussa -hankkeen tarkoituksena on ollut edistää ruokohelven ja muun peltoenergiantuotantoa Kainuun alueella. Tiloja on aktivoitu tiedottamalla peltoenergian ja uuden viljelykasvintuotantomahdollisuuksista. Hanke toteutettiin vuosina 2004─2007.Hankkeen aikana järjestettiin pelto- ja bioenergiaan liittyviä koulutustilaisuuksia, info-päiviä,pellonpiennarpäiviä ja opintoretkiä. Peltoenergiasta kiinnostuneille viljelijöille annettiin tietoapäätöksenteon tueksi heidän miettiessään oman tilansa tuotantomahdollisuuksia.Tilaisuuksiin osallistui yhteensä yli 120 viljelijää. Tämä on noin 12 % Kainuun viljelijöistä.Kouluttajina toimivat sekä alan toimijat maakunnassa että kauempaa tulleet asiantuntijat. Erityinenhuomio kiinnitettiin ruokohelven viljelyn haasteellisiin kohtiin kuten perustamiseen, rikkakasvientorjuntaan ja korjuuseen. Tällöin viljelijä välttyy tekemästä tiedon puutteesta aiheutuvia virheitäuuden viljelykasvin tuotannossa.Ruokohelven viljelylle laadittiin hankkeessa kannattavuuslaskelmamalli, jota viljelijät voivatsoveltaa tilalleen. Viljelijöille pyrittiin antamaan kuva myös ruokohelven polttoainekäytöstä.Paikallisen konepajan kanssa kehitettiin yhteistyössä paalimurskain, jolla voidaan silputa pyöröpaalitesimerkiksi turvesuolla. Urakoitsijoiden yhteystiedot ja taksat koottiin listalle viljelijöitä varten.Urakoitsijat kutsuttiin myös korjuuta käsittelevään koulutukseen.Hankkeen aikana aloitettiin ruokohelven viljely yksityistiloilla Kainuussa. Ensimmäisetviljelijät kylvivät ruokohelpeä keväällä 2005. Nämä yrittäjät korjasivat satoa keväällä 2007. Vuonna2007 viljelysopimuksia oli tehty 22. Viljelypinta-ala oli yhteensä 268 hehtaaria.Peltoenergian merkitys Kainuun voima- ja polttolaitoksilla on kokonaisuuden kannaltamarginaalinen. Sillä on suurempi merkitys tilakohtaisesti uutena tuotantovaihtoehtona. Maakunnanpohjoisesta sijainnista johtuen etanoli ja biodiesel eivät ole Kainuussa varteenotettavia peltoenergianmuotoja. Ruokohelpi puolestaan kasvaa Kainuussa yhtä hyvin kuin Etelä-Suomessa. Energiapajullaolisi voimalaitoksissa suuri käyttöpotentiaali, mutta sitä ei Kainuussa viljellä lainkaan.Hankkeen edetessä tiloilla heräsi kiinnostus biokaasun tuotantoon. Pellolta voi saada energiaamyös mädättämällä biomassaa reaktorissa. Osa koulutuspäivistä, opintoretkistä ja neuvonnastakäsitteli biokaasun tuotannon mahdollisuuksia maatiloilla.
5
Hakala, Kaija, and Marjo Keskitalo. "Erikoiskasvien juuriston ja ravinteiden allokoinnin monimuotoisuus." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 21 (January 31, 2006): 1–5. http://dx.doi.org/10.33354/smst.76651.
Full textAbstract:
Jokioisilla järjestetyssä astiakokeessa tutkittiin yhdeksän erikoiskasvin (hamppu, kinua, kitupellava, kumina, morsinko, nokkonen, ruokohelpi, tattari ja öljypellava) ja kahden yleisemmän viljelykasvin (ohra ja timotei) biomassan ja ravinteiden (typpi, kalsium, kalium, magnesium ja fosfori) allokaatiota kasvin eri osiin. Astiat olivat suuria 11 litran vetoisia astioita, ja maaperä hienoa hietaa. Astiat lannoitettiin ennen koetta NPK- ja hivenravinneliuoksilla siten, että ravinteita oli ylimäärin kaikkien kasvien tarpeisiin. Lannoitus oli sama kaikille kasveille.Monivuotiset kasvit kumina, morsinko, nokkonen, ruokohelpi ja timotei allokoivat jo ensimmäisenä kasvuvuonna enemmän biomassaa juuristoon kuin yksivuotiset hamppu, kinua, kitupellava, tattari, öljypellava ja ohra. Suurin juuri-versosuhde oli kuminalla (2), toiseksi suurin morsingolla (1.5). Suurimat kokonaisbiomassat olivat kuminalla ja ruokohelpillä.Monivuotisilla kasveilla, joilla juurimassaa oli enemmän, oli myös enemmän ravinteita varastoituna juuriin. Varsinkin kuminalla ja morsingolla tämä oli selvästi nähtävissä, kun puolet kasvien Mg-, P- ja N –määristä oli juuristossa. Kumina keräsi kasvustoonsa yleisestikin ottaen paljon ravinteita, koska sen biomassa oli suuri. Tämä logiikka ei kuitenkaan toteutunut ruokohelven kohdalla, jonka biomassa oli kasveista toiseksi suurin, mutta joka keräsi sanottavasti vain fosforia ja typpeä nyt tutkituista ravinteista. Sen sijaan biomassaltaan keskinkertainen kinua oli paras magnesiumin, fosforin ja kaliumin kerääjä. Hamppu ja nokkonen keräsivät erityisen paljon kalsiumia kokonaisbiomassaansa, tattari oli huomattava fosforin kerääjä. Typpeä kasvit keräsivät tasaisemmin; sen määrä astiaa kohden riippui lähinnä biomassan määrästä.Koska juuret jäävät korjuun jälkeen maahan, ne ovat tärkeitä ravinteiden lyhytaikaisia varastoja. Jos maasta kuitenkin halutaan poistaa ravinteita esim. valuma-alueiden suojakaistojen avulla, tärkeä rooli on korjuussa poistuvilla ravinteilla. Typpeä ja fosforia pellolta olisi näiden nyt tutkittujen kasvien mukana poistunut eniten siemensatoa tuottavilla kasveilla eli yksivuotisilla ohralla, tattarilla ja kitupellavalla. Öljyhamppu ja öljypellava poistaisivat erityisen paljon typpeä jafosforia maasta, koska niistä korjataan sekä siemenet että varret. Muita ravinteita poistuisi eniten kasveilla, joista korjataan biomassaa (edellä mainitut hamppu ja öljypellava sekä morsinko, nokkonen ja ruokohelpi). Yksivuotisilla siemenkasveilla muut ravinteet kuin suurin osa typestä ja osa fosforista palautuvat suurimmaksi osaksi maahan, jos puintijäte silputaan ja palautetaan peltoon. Kaksivuotisen kuminan siemensadon sisältämiä ravinteita ei vielä tässä vaiheessa ole voitu määrittää, koska toisen kasvuvuoden (jolloin siemenet valmistuvat) tuloksia ei vielä ole saatavissa.Tutkimus osoittaa, että erikoiskasvien välillä on eroja ravinteiden allokoinnissa eri kasvinosiin. Nyt tutkimusta jatketaan kenttäkokeen avulla. Sen tavoitteena on saada tietoa erityisesti maanpäällisen biomassan muodostumisesta ja ravinteiden allokoitumisesta tilanteessa, jossa kasveja lannoitetaan kasvikohtaisesti ja kasvien kasvua rajoittavat todelliset ympäristöolot. Monivuotisten kasvien kohdalla biomassan määrän muuttuminen vuosien edetessä on myösoleellista ottaa huomioon tehtäessä johtopäätöksiä niiden ravinteiden käytöstä. Kokeen tulosten perusteella pyritään päättelemään, missä määrin viljelykasvin valinnalla voidaan vaikuttaa pellon ravinnetasapainoon, orgaanisen aineen pitoisuuteen ja siten pellon kasvukuntoon. Tiettyjä kasveja voitaisiin myös käyttää köyhdyttämään peltomaata ravinteista esim. valuma-alueiden suojakaistoilla.
6
Virkkunen, Elina, Kalle Hoppula, Olli Reinikainen, Raimo Kauppila, Jukka Kemppainen, and Vesa Järvelin. "Perustamislannoitus antaa potkua ruokohelvelle." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 26 (January 31, 2010): 1–5. http://dx.doi.org/10.33354/smst.76855.
Full textAbstract:
MTT Sotkamon tutkimusasema toteutti yhteistyössä Vapon ja Yara Suomen kanssa vuosina 2005 – 2008 ruokohelven lannoitus- ja kalkituskokeen, jossa tutkittiin rakeisten Y-lannoitteiden, hivenlisäyksen, lietekompostin, biotiitin ja Siilinjärven magnesiumpitoisen kalkin vaikutuksia ruokohelven kasvuun.Ruokohelven lannoituskoe perustettiin vuonna 2005 runsasmultaiselle hietamoreenimaalle. Kokeesta tehtiin kasvumittaukset elokuussa 2006 sekä satomittaukset toukokuussa 2007 ja toukokuussa 2008. Koejäseniä oli 7:1 kalkitus dolomiittikalkilla, suositusten mukainen lannoitus2 kalkitus dolomiittikalkilla, suositusten mukainen lannoitus, hivenlannoitus3 ei lannoitusta4 biotiitti, suositusten mukainen lannoitus5 kaksinkertainen määrä biotiittia, suositusten mukainen lannoitus6 dolomiittikalkki, lietekomposti7 biotiitti, lietekompostiPerustamisen jälkeisenä vuonna lannoittamaton käsittely kasvoi muita heikommin, samoin toisena vuonna. Kolmantena vuonna koetta ei lannoitettu, ja erot tasoittuivat entisestään. Siinä mielessä hidasliukoiset komposti ja biotiittikaan eivät olleet muita lannoitteita parempia. Eri biotiittilannoitusmäärien välillä ei ollut eroja.Viljavuusanalyysin perusteella maassa oli rikkiä, kuparia, mangaania ja sinkkiä riittävästi. Tämän johdosta erillinen hivenlannoitus ei vaikuttanut sadon määrään.Kokeessa ei saatu eri lannoituskäsittelyjen välille merkitseviä eroja, vaikka lannoittamaton ruutu erottui muita heikompana. Tämän kokeen perusteella vaikuttaisi siltä, että lannoiteaineella ei ole merkitystä, kunhan ruokohelpi saa jollakin tavoin tarvitsemansa ravinteet.Vuonna 2006 koejäsenten hehtaaria kohti lasketut kuiva-ainesadot vaihtelivat välillä 5316–7248 kg/ha ja vuonna 2007 välillä 6205–7057 kg/ha. Vastaavat tuoresadot vaihtelivat vuonna 2006 6333–9033 kg/ha ja vuonna 2007 välillä 7683–9967 kg/ha. Lisäksi kokeessa mitattiin vuonna 2006 kasvuston korkeus ja ylimmän lehden korkeus sekä laskettiin verojen määrä neliömetrillä.Ruokohelven viljelystä saatava tulo perustuu suurimmilta osin tukiin. Näin ollen viljelijän kannattaa käyttää edullisinta lannoitetta, jolla kasvuston ravinnetarve saadaan tyydytettyä. Kemiallisten lannoitteiden kallistuminen parantaa kotoperäisten lannoitteiden, kuten karjanlannan ja kompostin, kilpailuetua. Kokeessa jouduttiin tyytymään pieniin kompostilannoitemääriin. Uusi lannoitevalmistelaki ottaa paremmin huomioon kompostin ravinteiden hitaan liukoisuuden.
7
Palojärvi, Ansa, Mauritz Vestberg, Timo Sipilä, et al. "Viljelykierto ja monipuolinen kasvilajisto peltomaan hyötymikrobiston edistäjänä." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 28 (January 31, 2012): 1–4. http://dx.doi.org/10.33354/smst.75571.
Full textAbstract:
Tavoiteltaessa “vihreämpää maataloutta” peltomaan mikrobiston toiminnan merkitys korostuu entisestään. Maaperämikrobisto vastaa kasvintähteiden hajotuksesta ja eloperäisessä muodossa olevien ravinteiden vapauttamisesta satokasvien käyttöön. Mykorritsasienet voivat kasvin kanssa muodostuvan ns. sienijuuren avulla tehostaa kasvien fosforin saantia ja suojata kasvia stressitekijöiltä (mm. kuivuus, kasvitaudit). Monimuotoisen mikrobiston on todettu parantavan maaperän luontaista tautisuppressiivisuutta (kasvitautimikrobien kasvun tukahduttaminen). Mikrobisto on runsainta kasvin juuristossa ja sen välittömässä läheisyydessä (”ritsosfääriefekti”). Kasvi luovuttaa yhteyttämistuotteitaan juurieritteiden muodossa ja muokkaa maaperän olosuhteita mikrobeille suotuisiksi. Monivuotisilla kasveilla juuriston koko suhteessa maan yläpuoliseen biomassaan on suurempi kuin yksivuotisilla kasveilla. Monivuotisilla kasveilla juuristo kasvaa koko kasvukauden, kun se yksivuotisilla on laajimmillaan tuleentumisen aikoihin. Kasvilajeilla on kuitenkin suuria eroja juuriston koossa ja juurieritteissä, ja vain osa lajeista kykenee muodostamaan sienijuuren mykorritsasienten kanssa. Tutkimustemme tavoitteena oli selvittää, voidaanko peltomaan mikrobistoon vaikuttaa viljelykierron ja kasvilajivalikoiman avulla. Esitykseen kootaan tuloksia kahdesta tutkimuksesta, jotka molemmat on toteutettu MTT Jokioisilla. MONIKASVI-hankkeen 3-vuotisessa kenttäkokeessa keskityimme juuriston ja sen ympäröivän maan mikrobistoon. Kokeessa oli mukana viisi yksivuotista (ohra (Hordeum vulgare), kinua (Chenopodium quinoa), camelina (Camelina sativa), pellava (Linum usitatissimum) ja tattari (Fagopyrum esculentum)) ja viisi monivuotista (timotei (Phleum pratense), kumina (Carum carvi), ruokohelpi (Phalaris arundinacea), värimorsinko (Isatis tinctoria), nokkonen (Urtica dioica)) viljelykasvia. SUCCESS-hankkeessa vertailimme maaperän mikrobistoa 4-vuotisessa viljelykierrossa (kevätvehnä, rypsi, ohra, herne) ja jatkuvassa kevätvehnän viljelyssä. Vertailussa olivat myös muokkausmenetelmät kyntö ja suorakylvö. Maaperämikrobiston koostumusta selvitettiin fosfolipidirasvahappojen (PLFA) ja neutraalilipidi-rasvahappojen (NLFA) analyysien avulla. MONIKASVI-hankkeessa selvitettiin arbuskelimykorritsojen esiintymistä myös muilla menetelmillä. SUCCESS-hankkeessa analysoitiin mikrobiston koostumusta molekyylibiologisilla menetelmillä, sekä selvitettiin mikrosienten esiintymistä oljessa. Peltomaan mikrobiston esiintymisessä oli suuria eroja kasvilajien välillä. Monivuotiset kasvit ylläpitivät runsaampaa mikrobistoa. Arbuskelimykorritsan esiintymiseen vaikutti ensisijaisesti kasvilajin ominaisuudet. Viljelykierrolla ja muokkausmenetelmällä voidaan edistää toivotunlaisen mikrobiston esiintymistä maassa.
8
Laurila, Jussi, and Risto Lauhanen. "Ruokohelven briketöinti." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 23 (January 31, 2008): 1–7. http://dx.doi.org/10.33354/smst.75871.
Full textAbstract:
Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää ruokohelven (Phalaris arundinacea) korjuun, murskauksen ja briketöinnin työvaiheita sekä kustannuksia. Lisäksi tarkasteltiin ruokohelpibrikettien ominaisuuksia ja soveltuvuutta lämmöntuotantoon. Ruokohelven logistisia virtoja viljelyksiltä loppukäyttöön selvitettiin Etelä-Pohjanmaan tavoite 2 –alueella yhteistyössä Kuortaneen energiaosuuskunnan kanssa. Projektin rahoittivat EU/EAKR, Etelä-Pohjanmaan TE-keskus, Seinäjoen ammattikorkeakoulu sekä mukana olleet käytännön tahot. Tuhannen kilogramman ruokohelpierän murskaamiseen kului aikaa 3 h 18 min. Murskan keskimääräinen tuottavuus oli 303 kg/h. Briketöintikoneen tuottavuus oli 314 kg/h. Tuhannen kilogramman brikettierän valmistamiseen kului aikaa 3 h 11 min. Brikettien irtotiheys oli 530 kg/m3 ja kiintotiheys 990 kg/m3. Ruokohelpibrikettien kosteudeksi mitattiin 10,9 % ja tuhkapitoisuudeksi 2,9 %. Brikettien tehollinen lämpöarvo oli saapumistilassa 4,4 MWh/t. Kuiva-aineen teholliseksi lämpöarvoksi määritettiin 5,0 MWh/t. EU-tuilla oli merkittävä vaikutus ruokohelven viljelyn kannattavuuteen. Kasvinviljelytilalla C1-alueella (Kuortane) EU-tuet olivat yhteensä 563 €/ha. Mikäli keskimääräiseksi sadoksi oletettiin 5000 kg/ha, niin ruokohelpitonnia kohti laskettuna kasvinviljelytilalla C1-alueella tuen suuruus oli noin 113 €/t ja 7000 kg/ha satotasolla tuen suuruus oli noin 80 €/t. Automatisoimattomalla murskauslinjalla ruokohelpipaalien murskauksen kustannukset olivat 63 €/t ja automatisoidulla linjalla 22 €/t. Briketöinnin kustannukset olivat 15 €/t. Laskemalla yhteen ruokohelven viljelystä ja korjuusta aiheutuneet kustannukset, kaukokuljetuskustannukset, murskauskustannukset ja briketöintikustannukset EU-tuet huomioiden, saatiin valmiiden brikettien tuotantokustannuksiksi 58 €/t (automatisoimaton murskauslinja satotasolla 5000 kg/ha). Automatisoidulla murskauslinjalla ja 5000 kg/ha satotasolla kustannukset olivat 17 €/t. Satotasolla 7000 kg/ha ja automatisoimattomalla murskauslinjalla kustannukset olivat 77 €/t, kun automatisoidulla murskauslinjalla kustannuk-set olivat 36 €/t. Pilottihankkeessa kyettiin valmistamaan hyvälaatuista ruokohelpibrikettiä, jonka kiintotiheys oli yli kuusinkertainen ruokohelpipyöröpaalien kiintotiheyteen verrattuna. Tiheyden nousu pienentää huomattavasti varastotilan tarvetta sekä alentaa kuljetuskustannuksia. Ruokohelpi soveltuu briketöitäväksi myös seospolttoaineena puunjalostusteollisuuden sivutuotepurujen kanssa. Briketit ovat helppoja käsitellä ja niiden energiatiheys on suuri. Briketit soveltuvat poltettavaksi suurten lämpölaitosten lisäksi myös pienissä lämpölaitoksissa, maatiloilla ja kotitalouksissa. Briketöinti luo ruokohelven käytölle uusia käyttökohteita ja avaa mahdollisuuksia kilpailla laajemmilla biopolttoainemarkkinoilla.
9
Lötjönen, Timo. "Korjuutappiot ja paalintiheys ruokohelven kevätkorjuussa." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 23 (January 31, 2008): 1–6. http://dx.doi.org/10.33354/smst.75870.
Full textAbstract:
Kuivan ja lakoutuneen ruokohelven kevätkorjuussa tapahtuu väistämättä korjuutappioita. Aiemmissa tutkimuksissa helven niitossa ja korjuussa on jopa 40 – 50 % sadosta jäänyt peltoon ylipitkänä sänkenä tai murentuneena silppuna. Myös ruokohelpipaalien tiheys ja käsittelyn kestävyys ovat olleet monesti alhaisia. Löysistä paaleista on saatu tehtyä kuljetusrekkoihin kuormia, joiden massat ovat olleet vain puolet siitä, mitä ovat tiukoista paaleista tehtyjen kuormien massat. Löysien paalien muoto muuttuu lastauksen aikana, jolloin ne vievät enemmän tilaa, kuin on suunniteltu. Näistä syistä löysien paalien kuljettaminen on liian kallista verrattuna niiden energiasisältöön ja paalien pitäisikin olla mahdollisimman tiukkoja. Keväällä 2007 toteutettiin Haapavedellä kaksi kenttäkoetta, joiden tavoitteena oli löytää korjuumenetelmiä, joilla päästään pieniin korjuutappioihin ja suuriin paalien tiukkuuksiin. Niittokokeessa verrattiin erilaisia niitto- ja karhotusmenetelmiä ja paalauskokeessa muutamaa pyörö- ja kanttipaalainta. Niittokokeessa saatiin talteen 70 – 80 % keväällä pellolla olleesta biomassasta. Lautasniittokoneelle ja ajettavalle niittokoneelle, swatherille, nämä ovat tyypillisiä arvoja. Yllättävää olivat niittomurskaimen pienet korjuutappiot (saanto 80 %), kun hinattavalla niittomurskaimella saanto on yleensä ollut 50 – 60 %. Kokeessa olleessa koneessa oli kaukosäädettävä leikkuukorkeus ja hellävarainen murskainosa, jotka voivat selittää tulosta. Viereisessä paalauskokeessa korjuusaanto oli vain 55 %, vaikka käytettiin hyväksi otaksuttua lautasniittokoneen ja karhottimen yhdistelmää. Niittourakoitsija oli säätänyt koneensa hieman liian pitkään sänkeen mahdollisten kivien varalta ja tämä näkyi heti korjuusaannon heikentymisenä. Tämän ja edellisvuosien kokeiden perustella näyttää siltä, että 80 % korjuusaantoa on hyvin vaikea ylittää, koska ruokohelpi on melkein aina keväällä pahasti laossa ja haurasta. Paalauskokeessa suurin paalintiheys saatiin aikaan uudella suurkanttipaalaimella (201 kg/m3, kosteus 15 %). Paalit olivat hyvänmuotoisia ja ne kestivät hyvin siirtelyä ja kuljetusta. Vanhemman tyyppisellä kanttipaalaimella ei saatu yhtä tiiviitä paaleja, paalien tiheys oli keskimäärin 161 kg/m3 15 %:n kosteudessa. Materiaalin syötössä paalikammioon on tapahtunut teknistä kehitystä 10 vuoden aikana, josta ero johtunee. Pyöröpaalaimilla päästiin 166 – 172 kg/m3 paalintiheyksiin. Kiinteä- ja muuttuvakammioisen paalaimen paalintiheyksissä ei ollut eroja, mikä on hieman yllättävää, sillä aiemman tutkimustiedon valossa on ajateltu, että muuttuvakammioisella saadaan kiinteäkammioista paalainta tiukemmat paalit. Ilmeisesti pyöröpaalainmerkkien välillä on teknisiä eroja, jotka selittävät saatua tulosta.
10
Mikkola, Hannu J., and Jukka Ahokas. "Suomalaisten peltokasvien energiatase ja nettoenergia." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 26 (January 31, 2010): 1–7. http://dx.doi.org/10.33354/smst.75790.
Full textAbstract:
Energiakasvien viljely pellolla on yksi mahdollisuus tuottaa uusiutuvaa bioenergiaa. Viljelyn järkevyyttä harkittaessa tulee ottaa huomioon taloudelliset ja ympäristötekijät sekä viljelyn energiatalous. Tässä tutkimuksessa selvitettiin ohran, vehnän, rypsin, säilörehunurmen, ruokohelven, perunan ja sokerijuurikkaan energiatase ja nettoenergia. Energiatase on sadon energiasisällön ja sadon aikaansaamisen käytetyn energiapanoksen suhde. Mitä suurempi suhdeluku on, sitä enemmän energiaa saadaan suhteessa käytettyyn energiapanokseen. Nettoenergia puolestaan ilmaisee, kuinka paljon energiaa hehtaarilta saadaan, kun tuotantoon käytetyt energiapanokset on vähennetty sadon energiasisällöstä. Molempia lukuja tarvitaan arvioitaessa energiakasvien kilpailukykyä. Korkea energiasuhde ei yksin riitä, koska pinta-alaa energian tuottamiseen on rajoitetusti. Tarkasteluun otettiin vain sellaisia kasveja, joiden tiedetään kokemuksen perusteella soveltuvan talousviljelyyn. Ohran, vehnän, rypsin, säilörehunurmen ja ruokohelven energiasuhde ja nettoenergia laskettiin typpilannoituksen funktiona, koska lannoitetypen valmistus on viljelyn suurin yksittäinen energiapanos. Osaa kirjallisuudessa esitetyistä typpivastefunktioita skaalattiin alaspäin, koska funktioiden käyttö sellaisenaan olisi johtanut paljon todellisuudessa saatavia korkeampiin satoihin. Perunan ja sokerijuurikkaan energiasuhde ja nettoenergia laskettiin vain yhdellä typpilannoitusmäärällä, koska niille ei ollut käytettävissä typpivastefunktioita. Kaikista tutkituista kasveista voitiin todeta yhteisesti, että energiasuhde oli korkeimmillaan, jos typpeä käytettiin keskimääräisiä suosituksia vähemmän. Toisaalta suurin nettoenergia saatiin käyttämällä typpilannoitetta suositeltuja määriä enemmän. Käytännön viljelyä taasen ohjaa taloudellinen optimi, joka on typen osalta tämän hetken hintasuhteilla lähempänä energiasuhteen optimia kuin nettoenergian optimia. Ruokohelven energiasuhde oli selvästi kaikkein korkein ja ruokohelpi tuotti parhaimmillaan yhtä paljon nettoenergiaa kuin sokerijuurikas. Ruokohelven energiasuhde oli 11 – 13, kun typpilannoitus oli 60 – 80 kg/ha. Korkeampi energiasuhde saavutettiin pienemmällä lannoituksella. Ohran, kevät-vehnän ja rypsin energiasuhteet olivat 3 – 5 käytettäessä normaaleja typpilannoitusmääriä. Perunan ja sokerijuurikkaan energiasuhde oli korkeampi kuin viljojen ja rypsin, mutta systeemin rajaus oli sellainen, että se suosi perunaa ja sokerijuurikasta. Tarkastelun päättyessä peruna ja sokerijuurikas olivat aumassa pellon laidalla ja sadon säilyttäminen käyttökelpoisena olisi edellyttänyt energiaa kuluttavaa prosessointia tai varastointia lämpöeristetyssä ja ilmastoidussa varastossa. Lisäksi peruna ja sokerijuurikas ovat vaateliaita kasveja verrattuna viljoihin ja ruokohelpeen. Ruokohelven parhaat nettoenergiasadot olivat 110 – 120 GJ ha-1, mutta realistinen sato voisi olla 80 – 90 GJ ha-1. Se on jonkin verran enemmän kuin tyypillisen suomalaisen pientalon vuotuinen lämmöntarve (20 000 kWh = 72 GJ). Viljojen nettoenergiasadot olivat parhaimmillaan 50 – 55 GJ ha-1 ja rypsin 30 – 35 GJ ha-1.
11
Keskitalo, Marjo, Christian Eriksson, Kaija Hakala, et al. "Kohti monimuotoista viljelyä erikoiskasvien avulla." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 21 (January 31, 2006): 1–8. http://dx.doi.org/10.33354/smst.76014.
Full textAbstract:
Monimuotoisuudella tarkoitetaan pellossa elävien, siitä ravintonsa saavien tai siellä tavattavien eläin-, kasvi-, hyönteis- ja mikrobistolajien moninaisuutta. Pellon monimuotoisuuteen kuuluu myös viljelykasvien geneettinen ja lajimääräinen monimuotoisuus. Tapa jolla pellon monimuotoisuutta hoidetaan, vaikuttaa pellon yksisoluisista organismeista lähtien aina maisemaan, maaseudun elinvoimaisuuteen ja maataloustuotteiden kauppaan saakka. Eri lähteiden mukaan voidaan erottaa ainakin neljä tekijää, joilla on havaittu olevan vaikutusta monimuotoisuuteen. 1) Torjunta-aineiden vähentäminen; 2) Kevytmuokkauksen suosiminen; 3) Typpilannoituksen vähentäminen ja 4) Viljelykierrot ja viljelykasvilajiston lisääminen.MTT:ssä vuonna 2003 alkaneessa MONIKASVI-tutkimuksessa tuotetaan monitieteellisesti tietoa erikoiskasvien avulla tapahtuvasta peltoluonnon monimuotoisuuden lisäämisestä. Tietoa tuotetaan täsmällisten viljelykierto- ja viljelykasvilajiston lisäämisen suositusten laatimiseksi. Tavoitteet ovat 1) Tuottaa tietoa neljän yksivuotisen (kinua, kitupellava, tattari ja öljypellava) ja neljän kaksi- tai monivuotisen (kumina, morsinko, nokkonen, ruokohelpi) erikoiskasvin monimuotoisuuteen vaikuttavista ominaisuuksista sekä kasvien viljelyn mikroympäristön monimuotoisuudesta; 2) Laskea valittujen erikoiskasvien viljelyn kannattavuus; 3) Selvittää viljelijöiden käsityksiä ja halukkuutta ryhtyä erikoiskasviviljelijäksi; 4) Luoda erikoiskasveille monimuotoisuusarvo, funktio, jossa kasvit erityisen hyvin monimuotoistavat peltoa; 5) Kehittää tiloille atk-pohjaista menetelmää, jolla viljelykasvit voidaan sijoittaa oikein peltolohkoille monimuotoisuuden lisäämiseksi ja ravinteiden huuhtoutumisriskin vähentämiseksi. Erikoiskasvien viljely viljelykasvilajiston monipuolistamisessa ja osana viljelykiertoa on perusteltua. 1) Erikoiskasvit sisältävät suuren ominaisuuksien kirjon, mikä on hyvä lähtökohta pellon monimuotoisuuden edistämisessä. 2) Viljely on Suomessa laajentunut lähes satakertaisesti kymmenen viime vuoden aikana ja jo nyt erikoiskasveja viljellään tuhansilla tiloilla; 3) Erikoiskasvien viljely on maataloutta ja maaseudun yritystoimintaa aktivoivaa toimintaa; 4) Kun monimuotoisuutta ylläpidetään kuluttajaa kiinnostavien ja arvostavien 'vihreitä' hyötyaineita tuottavien erikoiskasvien avulla, saanee viljelytukien maksu suurenkin yleisön hyväksynnän; 5) Ympäristön monimuotoisuuden kannalta monimuotoista, usean viljelykasvin maataloutta harjoittavilla tiloilla on erityinen tilaus tulevaisuudessa. Kaksisirkkaisten ja monivuotisten erikoiskasvien viljelyn lisääminen on pellon monimuotoisuuden kannalta oleellista, vaikka tutkimukset ovatkin vielä kesken. Se, miten eri kasveilla voidaan täsmällisemmin vaikuttaa eri eliöiden monimuotoisuuteen ja minkälaisissa viljelykierroissa niitä tulisi viljellä, tarvitsee lisätutkimuksia, joita Monikasvissakin tehdään. Lisätietoa tulee saada myös eri eliöiden laji- ja populaatiomäärien muutoksista, jotta viljelytoimenpiteet voitaisiin kohdistaa ainakin uhanalaisten eliöiden suojelemiseksi. Erikoiskasvien viljely monimuotoisuuden lisäksi myös ravinnehuuhtoutumisriskin vähentämiseksi tekee kokonaisuuden hallitsemisen vieläkin haasteellisemmaksi, vaikka monet toimenpiteet edesauttavat molempia ympäristöongelmia. Tämän takia on tärkeää, että menetelmiä monimuotoisuuden edistämiseksi ja ravinteiden vähentämiseksi kehitetään. Tulevaisuudessa on hyvinkin mahdollista, että voimme erikoiskasvien funktionaalisiin ominaisuuksiin ja pellon paikkatietoihin perustuen laatia kasvilajiston laajentamisesta ja viljelykierroista täsmäsuosituksia 'lääkkeeksi’ pellon monimuotoisuuden edistämiseksi ja ravinnehuuhtoutumisten vähentämiseksi.
12
Palojärvi, Ansa, Saara Kaipainen, Sari Peura, and Christian Eriksson. "Erikoiskasveilla voidaan vaikuttaa peltomaan mikrobiston monimuotoisuuteen." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 21 (January 31, 2006): 1. http://dx.doi.org/10.33354/smst.76652.
Full textAbstract:
Juuret ja maaperän mikrobit elävät kiinteässä vuorovaikutussuhteessa. Kasvilajien tiedetäänkin vaikuttavan maaperän mikrobiston määrään ja laatuun suosimalla eri mikrobeja juuristossaan. Maaperän mikrobeilla on suuri merkitys maaperän keskeisissä prosesseissa, kuten ravinteiden kierrossa ja kasvitautien luontaisessa torjunnassa. Viljeltyjen kasvilajien määrä on vähentynyt huomattavasti ja viljely on yksipuolistunut, mikä on johtanut eloperäisen aineksen ja monimuotoisuuden vähenemiseen viljelymaissa. Kasvattamalla maaperän mikrobi-monimuotoisuutta nostetaan samalla hyödyllisten mikrobien todennäköisyyttä esiintyä maaperässä. Vaikka maamikrobien ja kasvin juuriston välisiä yhteyksiä on tutkittu melko aktiivisesti, on tutkimukset useimmiten tehty tavallisimmilla viljelykasveilla. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää erikoiskasvien vaikutusta maaperän mikrobiyhteisöihin ja verrata erikoiskasvien vaikutusta kontrollikasvina toimineeseen ohraan. Tässä erikoiskasveilla tarkoitetaan kasveja, joita tällä hetkellä käytetään viljelykasveina melko vähän, mutta joilla on potentiaalia viljelykasveiksi.Esityksessä kerrotaan tuloksia kahdesta astiakokeesta. 1. astiakoe toteutettiin kesällä 2003. Kokeessa oli mukana kaksi yleisesti viljeltyä kasvia, ohra (Hordeum vulgare) ja timotei (Phleum pratense) sekä yhdeksän erikoiskasvia. Erikoiskasvit olivat kumina (Carum carvi), ruokohelpi (Phalaris arundinaceae), värimorsinko (Isatis tinctoria), kinua (Chenopodium quinea), öljyhamppu (Cannabis sativa), kitupellava (Camelina sativa), pellava (Linum usitatissimum), tattari (Fagopyrum esculentum) ja nokkonen (Urtica dioica). Kasvit kylvettiin/istutettiin hienoa hietaa sisältäviin astioihin toukokuussa 2003. Astioita pidettiin lasikattoisessa astiakoehallissa, jossa on verkkoseinät. Näytteet yksivuotisista kasveista otettiintuleentumisen aikaan ja monivuotisista kasveista elokuun lopussa. 2. astiakoe tehtiin kolmella eri maalla (savi, hietasavi, hieno hieta) kasvihuoneessa talvella 2004-05. Mukana olivat erikoiskasvit tattari ja kumina sekä kontrollikasvi ohra. Näytteet otettiin kukinnan aikaan (tattari, ohra) tai kuminalla ohran näytteenoton jälkeen. Jokaisesta ruukusta otettiin kaksi näytettä, löyhästi juuristoon sitoutuneesta maasta maanäyte ja juurten pinnalta ritsosfäärinäyte. Näytteistä analysoitiin mikrobibiomassa ja mikrobiyhteisön rakenne solukalvojen fosfolipidien rasvahappoanalyysin avulla. Suurimmalla osalla kasveista mikrobibiomassa oli suurempi ritsosfäärissä kuin maassa, ja lisäksi mikrobibiomassa oli juuristossa suurempi suurimmalla osalla erikoiskasveista kuin kontrollikasvilla ohralla. Ainoastaan tattarilla ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa juuristo- ja maanäytteiden välillä ja tattarilla oli ohraan verrattuna pienempi mikrobibiomassa juuristonäytteissä. Mikrobiyhteisön rakenne oli erilainen juuristo- ja maanäytteissä, lisäksi kasvilajilla oli merkitystä juuristo- ja maanäytteiden erojen suuruuteen. Kuminalla, värimorsingolla, kinualla ja öljyhampulla oli suurimmat erot juuristo- ja maanäytteiden välillä ja ohraan verrattuna. Eri maissa oli toisistaan poikkeavat mikrobiyhteisöt, mutta ritsosfäärimikrobiston koostumukseen kasvilaji vaikutti maata enemmän.Astiakokeiden tulosten perusteella voidaan olettaa, että tietyillä erikoiskasveilla voidaan muuttaa peltomaan mikrobiyhteisön suuruutta ja rakennetta. Viljelykasvien valinnalla voitaisiin siten ohjata maaperän mikrobiyhteisöä viljelyn kannalta suotuisaan suuntaan.
13
Vuorio, Heli, Katriina Soini, and Arsi Ikonen. "Kenestä erikoiskasviviljelijäksi? Erikoiskasviviljelyn omaksujatyypit ja omaksumisen taustalla vaikuttavat tekijät." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 21 (January 31, 2006): 1–7. http://dx.doi.org/10.33354/smst.76134.
Full textAbstract:
Erikoiskasviviljely saattaa tulevaisuudessa olla vakavasti otettava vaihtoehto tiloilla, joilla halutaan jatkaa kasvinviljelyä. Kasvinviljely on tällä hetkellä Suomessa hyvin yksipuolista: lähes puolet kaikista tiloista viljelee vain yhtä viljakasvia ja vain noin 13 % tiloista vähintään kolmea eri kasvia. Erikoisempia kasveja, kuten kuminaa, pellavaa, ruokohelpiä ja tattaria viljellään jossain määrin, mutta todellista läpimurtoa näiden erikoisempien kasvien viljelyssä ei vielä ole tapahtunut. Erikoiskasviviljely kuitenkin tukee EU:n viimeaikaisen maatalous-, maaseutu- ja ympäristöpolitiikan tavoitteita.MTT:ssa toteutetussa Monikasvi–hankkeen osatutkimuksessa selvitettiin erikoiskasviviljelyä viljelijöiden näkökulmasta. Tutkimuksen tavoitteena oli 1) karakterisoida erikoiskasviviljelyinnovaation omaksujat ja torjujat, 2) selvittää innovaation omaksumisen taustalla vaikuttavat tekijät, 3) tutkia, millaiseksi vaihtoehdoksi viljelijät mieltävät erikoiskasviviljelyn tulevaisuudessa ja 4) ja näiden tulosten perusteella selvittää, miten erikoiskasviviljelyä voitaisiin edistää. Tiedon kartoittamiseksi tehtiin internetin välityksellä kysely, johon vastasi 1051 viljelijää.Kyselyn perusteella erikoiskasviviljelyinnovaation omaksujat ovat yleensä hieman keskimääräistä korkeammin koulutettuja ja lähes pääsääntöisesti kasvinviljelijöitä. Erikoiskasviviljelijöiden joukossa on myös keskiarvoa enemmän luomuviljelijöitä. Erikoiskasviviljelijöissä on runsaasti niitä, joiden kotitalouden tulojen pääosa tulee maa- ja metsätalouden ulkopuolelta. Innovaation omaksujat ja siitä erittäin kiinnostuneet suunnittelevat keskimääräistä useammin tilan tuotannon laajentamista tai merkittävää muutosta lähiaikoina.Erikoiskasviviljelijöillä on muita viljelijöitä enemmän kokemusta myös muiden kuin ns. tavanomaisten viljakasvien viljelystä. Erikoiskasviviljelijöitä kiinnostaa myös non-food –kasvien viljely, kun taas innovaation torjujat haluavat pitäytyä tutuissa viljelykasveissa. Erikoiskasviviljely näyttäisi siten sopivan viljelijälle, joka on innostunut kokeilemaan uusia viljelykasveja, etsimään vaihtelua tilan toimintaan ja tavoittelemaan tilan tunnettavuutta. Kaikkiaan tutuimpia erikoiskasveja olivat kumina, tattari, öljypellava, kuitupellava ja härkäpapu. Erikoiskasveja viljelemättömät pitivät houkuttelevampina vaihtoehtoina kuminaa, ruokohelpiä, tarttaria, spelttiä sekä öljy- ja kuitupellavaa.Erikoiskasviviljelyinnovaation omaksumisen taustalla on selkeästi taloudellisia hyötynäkökohtia. Viljelijöiden mielestä erikoiskasviviljelyn suurin ympäristöhyöty on maan rakenteen paraneminen erikoiskasveihin perustuvan viljelykierron kautta. Erikoiskasviviljelystä vakavasti kiinnostuneet suhtautuvat muita luottavaisemmin erikoiskasvien markkinoiden kehittymiseen ja pitävät erikoiskasviviljelyn imagoa keskimääräistä parempana. Erikoiskasviviljelyn ei katsottu olevan viljelyteknisesti oleellisesti tavanomaista viljelyä haasteellisempaa tai työläämpää.Vastaajien mielestä erikoiskasveista ei nykyisellään ole riittävästi tietoa tarjolla, mutta tiedonsaanti ei ole ollut esteenä viljelyyn ryhtymiselle. Viljelystä kiinnostuneet ovat etsineet tarvittavan ammattilehdistä, tutulta viljelijältä, koulutustilaisuuksista tai internetistä. Toisten viljelijöiden kokemukset osoittautuivat yllättävän tärkeiksi viljelyn aloittamispäätöstä tehtäessä ja myöhemminkin viljelyn aikana.
14
Niemeläinen, Oiva. "Arvio mahdollisista nurmibiomassan lähteistä bioenergian raaka-aineeksi Suomessa." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 26 (January 31, 2010): 1–7. http://dx.doi.org/10.33354/smst.75792.
Full textAbstract:
Nurmibiomassasta voidaan tuottaa energiaa mm. polttamalla tai prosessoimalla massa biokaasuksi. Tässä hahmotetaan kuinka paljon nurmibiomassaa olisi saatavissa nykyisellä tuotantorakenteella esim. biokaasun tuotantoon, jos muut bioenergiantuotannon reunaehdot sitä puoltaisivat. Merkittävä ala bioenergian tuotantoon on pellonkäyttökategoriassa ”Hoidettu viljelemätön pelto”, jonka ala v. 2009 on ollut 130 000 ha. Tästä alasta riistapeltoja oli 17 000 ha, jolta alalta satoa ei saa korjata pois. Biomassan hyödyntäminen on mahdollista myös viherkesannoilta (43 000 ha) ja suojavyöhykkeiltä (7 000 ha). Sellaista peltoalaa, jolta sato voitaisiin hyödyntää on siten runsaat 160 000 ha. Tämä on merkittävä määrä suhteessa ruokohelpin nykyiseen viljelyalaan (18 000 ha) bioenergian tuotannossa. On vaikea arvioida kuinka suuri biomassa muodostuu nykyisin hoidetulla viljelmättömällä pellolla, viherkesannoilla ja suojavyöhykkeillä. Kattavia biomassan arvioita ei ole tehty. Jos alueiden hoito ohjeistettaisiin ja otettaisiin huomioon sekä bioenergian tuotannon tarpeet että ao. ohjelmille asetetut muut tavoitteet huomioon ottaen niin vuosittain biokaasun tuotantoon käytettävisä olevan biomassan määrä voisi olla hyvin merkittävä. Nurmipalkokasvien hyödyntäminen olisi keskeinen tekijä biomasssasadon lisäämisessä. Rehunurmikasveista saataneen normaalin satovaihtelun vuoksi ajoittain ”ylijäämä” säilörehua biokaasulaitosten syötteeksi. Lisäksi syötettä voitaisiin todennäköisesti tuottaa nykyisellä rehunurmialalla hehtaarisatoja lisäämällä, jos syötteen tuottamiseen olisi riittävät taloudelliset kannustimet. Siemennurmista on muutaman tuhannan hehtaarin alalta korjattavissa puintiolki ja odelmasato bioenergian tuotantoon. Viljojen aluskasveista on mahdollista saada syötettä biokaasun tuotantoon, mutta alhaiset hehtaarisadot rajoittanevat sadonkorjuun kannattavuutta. Italianraiheinästä ja palkokasveista olisi saatavissa suotuisissa olosuhteissa 2000 - 3000 kg ka/ha satoja. Jos esimerkiksi aluskasvien ympäristövaikutusten vuoksi halutaan niiden käyttöä lisätä voisi aluskasvien viljelypinta-ala olla hyvinkin merkittävä (yli 500 000 ha). Aluskasveista korjattavissa olevan sadon arviointi edellyttää lisätutkimuksia. Artikkelissa arvioidaan viljelytilaston ja tutkimusten satotietojen pohjalta minkälaisia nurmen tuotantoon perustuvia biomassamääriä ja viljelyaloja olisi mahdollisesti käytettävissä bioenergian tuotantoon. Esitys kartoittaa raaka-ainepotentiaalia ja aiheen tutkimustarvetta.
15
Simojoki, Asko, Seija Virtanen, and Markku Yli-Halla. "Pohjaveden korkeuden vaikutus happaman sulfaattimaan dityppioksidiemissioihin lysimetrikokeessa." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 28 (January 31, 2012): 1–4. http://dx.doi.org/10.33354/smst.75632.
Full textAbstract:
Viljelyksessä olevien happamien sulfaattimaiden (HS-maat) valumavedet heikentävät alapuolisten vesistöjen laatua Itämeren rannikolla, koska näiden maiden sisältämät sulfidit muodostavat hapettuessaan rikkihappoa. Sulfidit sijaitsevat pääosin HS-maiden syvemmissä kerroksissa, salaojitetulla maalla tyypillisesti syvemmällä kuin 1 m (C-horisontti). Nämä kerrokset sisältävät suuria määriä hiiltä ja typpeä, ja niiden mikrobiologinen aktiivisuus on potentiaalisesti suuri. HS-maiden C-horisonttien hapettuminen ei näin ollen ainoastaan tuota rikkihappoa, vaan voi myös lisätä maan mikrobiologista aktiivisuutta ja johtaa hiili- ja typpivarastojen osittaiseen mobilisoitumiseen. Säätöojitus ja pohjaveden nosto ovat mahdollisia keinoja, joilla voidaan vähentää HS-maiden hapettumista ja hapon muodostusta. Korkea pohjavesi voi kuitenkin samalla lisätä denitrifikaatiota ja dityppioksidin (N2O) emissioita maaperästä ilmakehään. Tämän CATERMASS LIFE+ -hankkeeseen kuuluvan seurannan tavoitteena oli selvittää, lisääkö pohjaveden nostaminen N2O -emissiota HS-maasta (Sulfic Cryaquept). Emissiomittauksia tehtiin suljetun kammion menetelmällä kasvukaudella 2010 lysimetrikokeessa, jossa pohjavesi pidettiin joko korkealla (20 cm syvyydessä) tai matalalla (65 cm). Kokeessa oli mukana sekä ruokohelpeä kasvavia että kasvittomia lysimetrejä. Emissioita mitattiin kahden viikon välein, tai päivittäin kahden kolme päivää kestäneen simuloidun rankkasadejakson aikana. Samanaikaisesti pintamaan huokosvedestä otettiin näytteitä, joista analysoitiin liuennut typpi ja hiili. Liuenneen typen pitoisuus ja N2O-emissiot olivat suurimmillaan välittömästi typpilannoituksen jälkeen keväällä, minkä jälkeen kasvien ravinteenotto nopeasti vähensi sekä liuennutta typpeä että emissioita. Dityppioksidin emissiot olivat yleensä samaa suuruusluokkaa riippumatta siitä, oliko pohjavesi säädetty korkealle vai matalalle. Tämän tutkimuksen tulokset eivät tue käsitystä, että HS-maiden pohjaveden nosto lisäisi merkittävästi maaperän N2O-emissioita.
16
Virtanen, Seija, and Asko Simojoki. "Pohjaveden korkeuden vaikutus happaman sulfaattimaan ominaisuuksiin ja maan huokosveden koostumukseen." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 26 (January 31, 2010): 1–7. http://dx.doi.org/10.33354/smst.75808.
Full textAbstract:
Happamilta sulfaattimailta purkautuva valumavesi on hapanta ja se sisältää haitallisen korkeita alumiini- ja raskasmetallipitoisuuksia. Nämä valumavedet ovat huonontaneet purkuvesistöjensä veden laatua. Veden happamuuteen ovat syynä maassa olevien sulfidien hapettumisessa vapautuvat protonit. Runsas protonien määrä edistää mineraalien rapautumista ja vapauttaa niissä olevia metalleja, jotka happamissa oloissa pysyvät liukoisina ja huuhtoutuvat vesistöön. Eräs ratkaisu valumaveden laadun parantamiseen on estää sulfidien hapettuminen pitämällä niitä sisältävät maakerrokset pohjaveden pinnan alla. Pohjaveden korkeuden vaikutusta happamien sulfaattimaiden huokosveden laatuun tutkitaan Helsingin yliopistossa kesällä 2008 aloitetussa vuoden 2010 loppuun kestävässä lysimetrikokeessa. Kokeessa selvitetään maan kyllästymisen aiheuttamia muutoksia happamalta sulfaattimaalta otettujen maamonoliittien eri kerroksissa. Kokeessa pohjavettä pidetään joko korkealla (pohjavesi 20 cm syvyydellä) tai matalalla (pohjavesi 65 cm syvyydellä). Matalalla pohjavedellä simuloidaan normaalia kuivatusta ja korkealla pohjavedellä keinotekoisesti lähelle maan pintaa nostettua pohjavettä. Kymmenestä lysimetristä kahdeksassa kasvatetaan kosteita oloja sietävää ruokohelpiä ja kaksi on kasvitonta. Kokeen ensimmäisenä vuonna korkea pohjavesi vähensi kasvillisen maan happamuutta horisonteissa B ja BC, kun veden alle joutuneet kerrokset pelkistyivät. Kun pohjavesi pidettiin matalalla, nämä kerrokset pysyivät hapettuneina. Veden kyllästämien kerrosten huokosveden alumiinipitoisuudet olivat alle kymmenesosa hapettuneiden kerrosten pitoisuuksista. Kun pohjavesi oli korkealla, raskasmetallien (Ni-, Co- ja Zn) pitoisuudet BC-kerroksessa olivat pienempiä kuin pohjaveden ollessa matalalla. Matalan pohjaveden koejäsenessä huokosveden alumiinipitoisuudet (150 mg l-1) ja Ni-, Co- ja Zn–pitoisuudet olivat yli viisinkertaisia salaoja- tai jokivesissä mitattuihin pitoisuuksiin verrattuna. Korkean pohjaveden aiheuttaman pelkistymisen seurauksena huokosveden raudan pitoisuudet kohosivat B-kerroksessa suuriksi (450 mg l-1). Vastaavaa raudan määrän lisääntymistä huokosvedessä ei todettu kasvittomissa lysimetreissä. Syynä kasvillisen maan huokosveden suuriin rautapitoisuuksiin olivat todennäköisesti ruokohelven juuriston huokosveteen tuottamat orgaaniset hiiliyhdisteet, jotka toimivat rautaa pelkistävien mikrobien substraattina ja muodostivat liuenneen raudan kanssa orgaanisia yhdisteitä. Kokeen tulosten perusteella laskettiin huokosveden orgaanisten rautayhdisteiden osuudeksi yli puolet huokosveden kokonaisraudasta tässä kerroksessa.
17
Niemeläinen, Oiva, Elina Virkkunen, Lauri Jauhiainen, and Timo Lötjönen. "Kuinka paljon viherkesanto- ja hoidettu viljelemätön pelto -lohkoilla olisi satoa biokaasun tuotantoon?" Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 28 (January 31, 2012): 1–6. http://dx.doi.org/10.33354/smst.75556.
Full textAbstract:
Suomessa on sellaisia ”Hoidettu viljelemätön pelto” (HVP) ja viherkesantopeltoja lähes 190000 ha, joilta kasvimassa voitaisiin hyödyntää esimerkiksi biokaasuntuotantoon. HVP -lohkojen viljelytoimissa mm. lannoittamisessa on rajoituksia. Pääasiassa kasvustot ovat monivuotisia nurmia. HVP- peltojen ala on suuri suhteessa ruokohelpin viljelyalaan bioenergian tuotannossa (16 620 ha). Hoidetun viljelemättömän pellon ja suojavyöhykenurmen käytöllä on vesistöjen suojeluun ja viljelyn monimuotoisuuteen liittyviä tavoitteita. Olisiko ohjelmien eri tavoitteet mahdollista saavuttaa vaikka sato hyödynnettäisiin esim. biokaasun tuotannossa? Olisiko HVP peltojen sadon määrä riittävä ja sen laatu sovelias biokaasulaitosten syötteeksi? ”Hoidettu viljelemätön pelto biokaasuksi” -hankkeessa kartoitetaan viljelijöiden pelloilta kerättyjen näytteiden avulla biomassan määrä ja sen laatu. Hankkeessa tehdään arvioita myös biomassan korjuu- ja varastointikustannuksista. Tässä esityksessä raportoidaan vuosina 2010 ja 2011 maatiloilta haettujen näytteiden perusteella biomassan määrää ja laatua viherkesannoilla, luonnonhoitonurmilla ja suojavyöhykkeillä. Näytteitä haettiin Etelä-Suomessa Jokioisista käsin ja Pohjois-Suomessa Sotkamosta käsin. Biomassasadon määrä vaihteli suuresti lohkojen välillä. Vuoden 2010 tulosten mukaan eteläisen otanta-alueen luonnonhoitonurmien lohkojen sato (n=27) oli keskimäärin 5540 kg kuiva-ainetta/ha (vaihteluväli 1330–10300 kg ka/ha. Pohjoisen otanta-alueen (n=16) sato oli keskimäärin 4280 kg ka/ha (vaihteluväli 2170-8530 kg ka/ha). Viherkesantopeltojen vastaavat arvot olivat eteläisellä otanta-alueella 4100 kg ka/ha (vaihteluväli 1720-7760 kg ka/ha; n=18) ja pohjoisella otanta-alueella 4050 kg ka/ha (vaihteluväli 2450-6120 kg ka/ha; n=9). Vuoden 2010 näytteiden analyysitulosten perusteella laskettuna olisi pelloilta poistunut 7–10 kg fosforia hehtaaria kohti jos sato olisi korjattu. Sadon mukana poistunut typpimäärä olisi ollut 40–70 kg N/ha. Noin kaksi kolmasosaa tuoresadon määrästä oli heinäkasveja. Vuoden 2011 tuloksista on käytettävissä kuiva-ainesadot ja botaaninen koostumus. Vuonna 2011 eteläisen otanta-alueen luonnonhoitonurmien lohkojen sato (n=40) oli keskimäärin 5430 kg ka/ha (vaihteluväli 3000-10260 kg ka/ha. Pohjoisen otanta-alueen (n=20) sato oli keskimäärin 4690 kg ka/ha (vaihteluväli 2140-7130 kg ka/ha). Viherkesantopeltojen vastaavat arvot olivat eteläisellä otanta-alueella 5120 kg ka/ha (vaihteluväli 1850-8780 kg ka/ha; n=23) ja pohjoisella otanta-alueella 4330 kg ka/ha (vaihteluväli 2270-6260 kg ka/ha; n=15). HPV-peltojen lohkokoko on sangen pieni. Valtaosa HVP-lohkojen kokonaispinta-alasta kuitenkin muodostuu lohkojen koon perusteella luokiteltuna suurimman neljänneksen lohkojen pinta-alasta. Maatalousviraston vuoden 2010 lohkotietoaineiston perusteella 60,4 prosenttia eli 78111 ha luonnonhoitonurmen kokonaisalasta 129370 ha muodostui lohkoista joiden koko oli vähintään 1,45 ha. Viherkesantoalasta 62,4 prosenttia eli 27 441 ha muodostui lohkoilta joiden pinta-ala on vähintään 1,61 ha.
18
Pahkala, Katri, and Markku Kontturi. "Korsibiomassojen laatu bioetanolin raaka-aineena." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 23 (January 31, 2008): 1–6. http://dx.doi.org/10.33354/smst.75872.
Full textAbstract:
Nykyisin Suomessa viljeltyä ruokohelpeä käytetään teollisesti lähinnä sähkön ja lämmön tuottamiseksi. Tällöin biomassan korjuu ajoitetaan huhti-toukokuulle. Ohra pyritään puimaan rehu- ja elintarvikelaadun kannalta parhaaseen ajankohtaan eli Suomessa elokuun keskivaiheilla. Koska lignoselluloosapohjaisen bioetanolivalmistuksen kannalta nämä korjuuajankohdat eivät välttämättä ole kaikkein optimaalisimmat, tutkimme AGROETA-projektissa sadonkorjuuajankohdan merkitystä raaka-aineen koostumukselle. Bioetanolituoton kannalta maksimoinnin kohteita olivat hiilihydraattien (tärkeimpänä selluloosa) massasaanto per hehtaari, ligniinipitoisuuden ja piipitoisuuden minimointi sekä yleinen tekninen soveltuvuus bioetanoliprosessiin. Ruokohelven suurin kuiva-ainesato (11 t/ha) saatiin noin kuukausi siemenen kypsymisen jälkeen. Selluloosan suhteellinen osuus sadossa lisääntyi kevääseen saakka. Lokakuun näytteenotosta (kehitysvaihe 7, pitoisuus 44,9 %) lähtien muutokset selluloosapitoisuudessa eivät kuitenkaan olleet tilastollisesti merkitseviä. Myös hemiselluloosa- ja ligniinipitoisuudet olivat suurempia myöhäissyksyllä ja kevätsadossa kuin aikaisemmissa näytteenotoissa. Vuonna 2003 kylvetyssä kokeessa kevätsadon hemiselluloosapitoisuus vaihteli välillä 25,1 - 28,3 %ka ja vuonna 1990 kylvetyssä kokeessa välillä 29,5 - 31,9 %ka. Tämän vuoksi biomassasadon pieneneminen syksyn ja talven aikana vaikutti vain vähän kuitukomponenttien hehtaarisaantoon. Ruokohelven kevätsato oli ensimmäisenä korjuuvuonna pienempi kuin syyskesällä korjattu sato, mutta sen kuiva-ainepitoisuus oli korkea. Ohran kasvua ja oljen laadun kehitystä seurattiin vuosina 2005 ja 2006 ottamalla näytteitä tähkälle tulon ja korjuun välillä kuusi kertaa. Kasvuston biomassa kasvoi aina elokuun alkuun asti. Se oli tällöin 8,1 ± 0,3 tka/ha vuonna 2005 ja 10,7 ± 0,6 tka/ha vuonna 2006. Tähkinnän ja tuleentumisen välillä biomassa kaksinkertaistui. Kasvu johtui tähkänpainon kasvusta. Vastaavasti olkisato hieman pieneni, kun korteen ennen tähkintää tilapäisesti varastoituneet yhteyttämistuotteet siirtyivät jyviin. Tähkän (jyvät+vihneet+tähkän lapakko) osuus kokonaissadoista oli 64 % vuonna 2005 ja 69 % vuonna 2006. Ennen laatuanalyysejä tähkä ja olki erotettiin toisistaan. Oljesta oli selluloosaa, hemiselluloosaa ja ligniiniä noin 48, 25 ja 7 % vuonna 2005 ja vuonna 2006 vastaavasti noin 44, 25 ja 8 %. Kahden viimeisen näytteenoton välillä kasvuston hehtaarisato pieneni noin 10 %. Tämä johtuu lähinnä kasvuston hengityksestä ja lehtien varisemisesta. Vuonna 2006 oljen kosteus oli keltatuleentuneena 37 % ja leikkuupuitaessa 21 %. Tässä tutkimuksessa bioetanolin valmistukseen päädyttiin käyttämään siemenvaiheessa ja keväällä korjattua ruokohelpimateriaalia, jotka molemmat olivat prosessoitaessa lähes samanarvoisia. Ohran oljen osalta päädyttiin yhteen korjuuaikaan, joka tapahtuisi normaalin leikkuupuinnin yhteydessä. Tällöin olkea voi ympäristön kannalta käsitellä sivuvirtana.
19
Isolahti, Mika, Päivi Lamminen, and Arto Huuskonen. "Ruokohelven käyttökelpoisuus rehukasvina." Suomen Maataloustieteellisen Seuran Tiedote, no. 21 (January 31, 2006). http://dx.doi.org/10.33354/smst.76678.
Full textAbstract:
Ruokohelpi (Phalaris arundinacea L.) on pitkäkasvuinen monivuotinen nurmikasvi, joka on sopeutunut hyvin kosteille maille. Ruokohelven viljely biopolttoaineeksi ja energiantuotantoon on Suomessa voimakkaassa kasvussa, mutta kasvin rehukäyttö on meillä vähäistä. Pohjois-Amerikassa ruokohelpi on kuitenkin yleinen nurmikasvi, ja sitä pidetään tuottoisana etenkin riittävästi typpilannoitusta käytettäessä. Ruokohelven rehukäyttöä on aiemmin haitannut kasvin suuri alkaloidipitoisuus, mutta nykyiset alkujaan rehuntuotantoon jalostetut lajikkeet ovat matala-alkaloidisia. Kaikki Suomessa tällä hetkellä käytettävät lajikkeet ovat pohjoisamerikkalaista alkuperää olevia rehulajikkeita.MTT:n Pohjois-Pohjanmaan tutkimusasemalla toteutettiin vuosina 2000–2003 koesarja, missä ruokohelpeä (lajike Palaton) verrattiin timoteihin (Phleum pratense L.) (lajike Tuukka), ruokonataan (Festuca arundinaceae) (lajike Retu) ja rehukattaraan (Bromus inermis) (lajike Kesto) ruokohelven rehuntuotantoarvon selvittämiseksi. Erillisessä korjuuaikavertailussa seurattiin ruokohelven sadon ja rehuarvon kehitystä eri niitoissa. Ruokohelpi oli molemmissa kenttäkokeissa kahden ja kolmen niiton järjestelmissä. Jokaisen niiton osalta sadon määrän ja laadun kehitystä seurattiin kahden viikon ajan korjuuaikavertailussa, viidestä näytteenottoajankohdasta keskimmäinen oli samana päivänä kuin kasvilajivertailussa vastaavan ruokohelven niitto. Rehuarvon määrittämiseksi analysoitiin orgaanisen aineen sulavuus (in vitro), typpipitoisuus, tuhka ja NDF-kuitu.Ruokohelpi tuottaa sopivissa olosuhteissa muita nurmikasveja korkeampia kuiva-ainesatoja. Ensimmäisessä niitossa ruokohelven D-arvo laskee kuitenkin nopeasti. Tavoiteltaessa hyvää rehuarvoa on ruokohelven ensimmäinen sato korjattava aikaisemmin kuin muiden nurmikasvien. Koesarjan perusteella ensimmäisen sadon korjuu on tehtävä viimeistään 45 vuorokauden kuluttua kasvukauden alkamisesta tai kun tehoisan lämpösumman kertymä on 225-230 astetta. Kahden niiton järjestelmää ei ruokohelvelle voi suositella. Kahden niiton järjestelmässä korjuiden väli muodostuu liian pitkäksi ja toisessa sadossa ruokohelven sulavuus ehtii heikentyä liikaa. Kolmen niiton järjestelmässä toisen sadon korjuun optimaalinen korjuuajankohta määrän ja laadun suhteen on tulosten perusteella viisi viikkoa ensimmäisen sadon korjuun jälkeen. Mikäli toinen korjuu tehdään liian aikaisin sadon määrä jää alhaiseksi. Kolmannessa niitossa ruokohelven laadun muutokset ovat vähäisiä ja niiton ajankohtaa voikin siirtää myöhemmäksi, jolloin myös sadon määrä on suurempi. Viimeisen niiton jälkeen ruokohelpi tarvitsee vähintään neljän viikon pituisen jakson karaistumista varten ennen kasvukauden loppua.Ruokohelpeä ei voida tulosten perusteella suositella ensisijaiseksi vaihtoehdoksi korkeatuottoisille lypsylehmille. Ruokohelpisäilörehu sopii hyvin esimerkiksi emolehmien talvikauden ruokintaan, koska emolehmien ruokinnassa rehunsulavuuden ei tarvitse olla yhtä korkea kuin lypsylehmillä tai loppukasvatettavilla sonneilla.