Academic literature on the topic 'Ruotsin kieli'

"Luonto puhukoon itse puolestaan. Modernismin jäljittelyssä on paljon sellaista, mikä tekee syntiä tätä vastaan", totesi Rabbe Enckell vuoden 1958 Parnassossa ja otti samalla osaa ilmaisun ongelmista käytävään keskusteluun. Ilmaisu ja kieli sen osana olivat todella olleet kriisin ja uuden suunnan määrittelyn alaisena sotienjälkeisen modernismin kontekstissa jo 1940-luvun lopulta alkaen. Vanha kieli oli koettu aikansa eläneeksi, harhaanjohtavaksi, tyhjäksi käyneeksi ja jopa vaaralliseksi. Uuden kielen löytäminen oli selkeä tavoite mutta prosessi tavoitteen saavuttamiseksi ei ollut muodostunut suoraviivaikseksi: 1950-luvun kirjallisuuskeskustelua leimaavat tiukat kannanotot puolesta ja vastaan ja samaan aikaan moninaisuutta ilmentävä podhinta, reflektointi ja relatiivisuuden kanssa painiskelu. Keskeisenä kysymyksenä koko ajan kuitenkin oli, mistä löytää malli uudelle kielelle, ilmaisulle ja näihin kytkeytyvälle tavalle hahmottaa maailmaa. Yhdeksi vahvaksi kandidaatiksi uuden suunnan mallia etsittäessä ilmaantui luonto. Suomenruotsalaisen 1950-luvun modernistisen runouden yhteydessä luonto on usein nostettu esiin keskeisenä elementtinä ja teemana. Suomenkielisen sotienjälkeisen modernismin runouden kohdalla usein painopisteon ollut muissa piirteissä, mutta oikeastaan luonto on vahvasti läsnä myös suomenkielisessä 1950-luvun runoudessa. Eikä luonto ole ruotsin- ja suomenkielisessä runoudessa vain läsnä, vaan se myös on laitettu toimimaan osana keskustelua kielestä, merkitysten muodostamisesta, ilmaisusta ja maailman hahmottamisesta. Luonto on näin merkittävässä roolissa sotienjälkeisessä keskustelussa kirjallisuuden ja kielen suunnasta ja ihmisen roolista tässä suunnanotossa. Artikkelissani tarkastelen rinnakkain ja vertailevasti 1950-luvulla suomenruotsalaisen ja suomenkielisen kirjallisuuden piirissä käytyä keskustelua luonnon, kielen, merkitysten ja maailmanhahmottamisen keskinäisistä suhteista. Artikkeliani varten olen käynyt läpi yli sadan 1940-luvun lopulta 1960-luvun alkuun ilmestyneen runoteoksen aineiston ja analysoinut niissä esiintyviä kielen ja luonnon kytkösten metalyyrisiä pohdintoja. Siinä missä luonto aiheena, elementtinä ja teemana levittäytyy yli kielirajan, kielen metatason pohdinta on selvästi tyypillistä 1950-luvun suomenkielisessä runoudessa, kun taas ruotsinkielisessä runoudessa pohdinta keskittyy enemmän merkityksen muodostukseen ja ilmaisuun yleisemmällä tasolla. Merkitykset, ilmaisu ja kieli kuitenkin liittyvät toisiinsa tiiviisti, ja oikeastaan on kyse saman ongelmakentän – maailman, kokemuksen ja ilmaisun keskinäisten suhteiden haasteiden – lähestymisestä eri suunnista. 1950-luvun runoudessa ja keskusteluissa luonto ei ole näistä kielen ja merkityksen pohdinnoista irrallinen saarekkeensa, vaan sijoittuu vahvasti tämän keskustelun ytimeen. Luonto esimerkillisyydessään, ihanteellisuudessaan, alkukantaisessa puhtaudessaan asettuu runoissa usein vastakohdaksi turmeltuneelle, harhaanjohtuneelle ihmiselle, ongelmissa rypevälle ihmisen kielelle ja ihmisen konventionaalistuneelle tavalle hahmottaa merkityksiä ja maailmaa. Tätä kriisitynyttä ja poolittunutta mutta samalla dynaamista, parempaa suuntaa etsivää asetelmaa tarkastelen artikkelissani kontrapunktisen luennan läpi. Samalla kartoitan tämän luentatavan avulla kytköksiä – eroja, yhtäläisyyksiä, vuoropuhelua – ruotsin- ja suomenkielisen 1950-luvulla ilmestyneen modernistisen runouden välillä ja sisällä:tarkastelen kytköksiä niin luonnolle annetuissa rooleissa ja funktioissa kuin myös suhteessa luontoon ja samalla suhteessa kieleen, merkityksiin ja ihmiseen. Pohdin myös sitä, miksi luonto on modernisteille niin keskeinen, minkälainen luontosuhde tarkemmin ottaen modernistien teksteistä välittyy ja mihin suuntaan luontosuhteen tarkastelu johtaa käsitystä Suomen sotienjälkeisestä modernismista.

Suomen kansalliseepos Kalevala ilmestyi vuosina 1835 (Vanha Kalevala) ja 1849 (Uusi Kalevala). Se on yksi harvoja suomalaisen kirjallisuuden edustajia, joiden voidaan katsoa kuuluvan maailmankirjallisuuteen. Kalevala on Elias Lönnrotin (1802–1884) luomus, ja se on käännetty tähän päivään mennessä yli 60 kielelle. Kalevalan käännökset koostuvat runomuotoisten käännösten lisäksi erilaisista proosakäännöksistä, lyhennetyistä laitoksista sekä kokonaan tai osittain mukautetuista käännöksistä. Tämä artikkeli käsittelee Kalevalan ruotsinkielistä käännöshistoriaa, joka on jäänyt aiemmassa tutkimuksessa vähälle huomiolle. Tutkimustehtävämme on kahtalainen: laadimme kansalliseepoksen ruotsinkielisen käännöshistorian 1800-luvulta 2000-luvulle ja tarkastelemme käännösten sisältämiä peritekstejä ensisijaisesti kääntäjän näkökulmasta. Ajallinen kaari on näin ollen laaja, ja analyysissamme käännöshistoriallinen katsaus edeltää peritekstianalyysia. Kirjallisuus- ja käännöstieteessä peritekstillä tarkoitetaan tekstiä välittömästi ympäröivää tekstimateriaalia (Hosiaisluoma 2003). Selvitämme, mitä peritekstejä Kalevalan ruotsinnoshistoriasta löytyy ja mitä niiden avulla on mahdollista sanoa kääntäjien tekemistä valinnoista. Keskiöön nousevat muun muassa kysymykset kääntäjien strategiasta, intentiosta ja kohderyhmästä. Analysoimme peritekstejä kvalitatiivisen lähiluvun menetelmin ja saamme näin lisätietoa siitä, miten Kalevalaa on käännetty ruotsiksi eri aikakausina. Aineistomme koostuu sekä kirjamuodossa julkaistujen Kalevala-ruotsinnosten ensimmäisistä painoksista (12 kpl) että sanoma- ja aikakauslehdissä ilmestyneistä yksittäisistä runokäännöksistä (23 kpl) 1800-luvulta 2000-luvulle (ks. Laukkanen – Lönnroth 2018, jossa dokumentoimme myös joitakin Kalevalan julkaisemattomia ruotsinnoksia). Tutkimuksemme uutuusarvo on ennen kaikkea vanhemman sanoma- ja aikakauslehdistön hyödyntäminen Kalevalan käännöshistorian ja peritekstien näkökulmasta. Kalevalan kääntäjiä ja käännöksiä tutkineen E. N. Setälän (1909, 166) mukaan oli ”luonnollista, että ruotsi oli se kieli, jolle Kalevalaa ensinnä yritettiin kääntää, ja luonnollista myös, että kääntäjät olivat kaikki suomalaisia”. Käännöshistoriallista tutkimusta Kalevalan ruotsinnoksista ei Setälän toteamuksesta huolimatta kuitenkaan ilmaantunut. Kalevalan yleisen käännöshistorian kannalta keskeisiä julkaisuja ovat Setälän lisäksi Rauni Purasen The Kalevala abroad. Translations and Foreign-language Adaptations of the Kalevala (1985), Pertti Anttosen ja Matti Kuusen Kalevala-lipas (uusi laitos 1999) ja Petja Aarnipuun toimittama Kalevala maailmalla. Kalevalan käännösten kulttuurihistoria (2012). Artikkelimme perustuu siihen tutkimukseen, jonka teimme kootessamme Kalevalan ruotsinkielisten käännösten bibliografiaa vuosilta 1835–2018 (Laukkanen – Lönnroth 2018). Viimeisin Kalevalan käännöshistoriaa käsittelevä tutkimus on Kaisa Häkkisen artikkeli Matthias Alexander Castrénin Kalevalan ruotsinnoksesta (2019). Näkökulmamme on kulttuurihistoriallisesti kontekstualisoiva, mikä korostaa käännösten historian, kirjallisuushistorian ja kulttuurihistorian välistä vuorovaikutussuhdetta (esim. Riikonen 2007, 2010). Emme vertaile käännettyjä tekstejä keskenään, vaan nostamme esiin tekstejä, jotka osaltaan tuovat lisävalaistusta Kalevalan ruotsinkieliseen käännöshistoriaan. Esittelemme käännösten yhteydessä kääntäjiä ja kustantajia sekä analysoimme erityisesti kääntäjien esipuheita ja muita tekstejä, joissa he valottavat käännöstensä funktioita ja kohderyhmiä. Läheskään kaikissa käännöksissä ei kuitenkaan ole varsinaista esipuhetta, mutta niissä on usein esimerkiksi takakansiteksti, joka avaa käännöksen tarkoitusta lähinnä kustantamon näkökulmasta. Suojapaperit sen sijaan melkein poikkeuksetta kadonneet. Peritekstit kertovat kääntäjän näkemyksestä omaan käännöstyöhönsä sekä nivovat käännöksen osaksi omaa aikaansa ja kulttuurista kontekstiaan.

Tässä artikkelissa käsitellään Pohjanmaan ruotsinkielisten opiskelijoiden suomen kieltä ja sen läsnäoloa heidän ruotsinkielisessä arjessaan. Artikkelissa keskitytään tarkastelemaan Kristiinankaupungin ja Närpiön alueen 18−20-vuotiaiden ruotsinkielisten lukiolaisten kokemuksia ja käsityksiä suomen kielen puhumisesta, käytöstä ja oppimisesta. Tutkimusaineisto koostuu 62 lukion kolmasluokkalaisten teemakirjoituksesta, jotka on analysoitu kulttuurianalyyttisesti. Lähes kaikkien näiden opiskelijoiden äidinkieli on ruotsi ja perhetausta ruotsinkielinen. Artikkelissa kysytään, keiden kanssa ja missä yhteyksissä suomen kieli on läsnä opiskelijoiden arjessa, ja miten tämä näkyy heidän suomen kielen käytössä ja osaamisessa? Millaisia kokemuksia ja käsityksiä opiskelijoilla on suomen kielestä ja sen oppimisesta?. Teoreettisena kehyksenä käytetään identiteetti käsitettä. Keskeinen havainto on, että suomi on monelle opiskelijalle vieras ja etäinen kieli. Opiskelijoilla on ollut erittäin vähän tai ei juuri ollenkaan käytännön kokemuksia suomen kielestä ja sen puhumisesta. Suurimman osan perhe- ja lähipiiri ovat kokonaan ruotsinkielisiä, eikä heillä ole kontakteja suomenkielisiin. Vapaa-aikana suomen kieltä käytetään harvoin. Tällöin se on rajoittunut lähinnä yksittäisiin ja harvoihin asiakaspalvelu- ja ostostilanteisiin Pohjanmaan ulkopuolella. Lisäksi suomenkielisen median käyttö on erittäin vähäistä. Monelle opiskelijalle ainoa kontakti suomen kieleen on koulussa, suomen kielen tunnilla. Aineistosta on tulkittavissa, että opiskelijoilla ei ole riittäviä valmiuksia puhua suomea. Monet opiskelijat arvioivat oman suomen kielen taitonsa heikoiksi, erityisesti suullisen kielen taidot. Opiskelijoista tuntuu, etteivät he osaa puhua suomea, vaikka ovat opiskelleet sitä vuosia. Monien mielestä koulussa suomen kielen opetus on liian kielioppipainotteista. Suomen kieli koetaankin haastavaksi ja vaikeaksi oppia. Aineistosta välittyi kuitenkin kuva, että etenkin suullisen suomen kielen taidolla on merkitystä tutkittaville. Pieni osa opiskelijoista puhuu suomea perhepiirissään. Tälle joukolle suomen kieli on ollut vahvasti mukana heidän arkielämässään ruotsin rinnalla. Lisäksi osa opiskelijoista on saanut kokemuksia suomen kielen puhumisesta harrastustensa sekä töidensä kautta, jonka he ovat kokeneet myönteiseksi ja hyödylliseksi asiaksi. Monilla onkin suunnitelmissa parantaa suomen kielen taitojaan lukion jälkeen, koska kieli nähdään kommunikaation ja oman tulevaisuuden kannalta tärkeänä taitona osana. Monet opiskelijat kokivat suomen kielen taitonsa puutteellisiksi. Kielitaidottomuus saattaa aiheuttaa epävarmuuden tunteita ja haastavia tilanteita omaa tulevaisuutta suunniteltaessa. Koska koulun ulkopuolella tarvitaan puhuttua arkikieltä, pitäisi siihen kiinnittää enemmän huomiota myös koulujen kieltenopetuksessa. Kielten opetus tulisikin nähdä yhteisöllisenä toimintana, jossa kieli opittaisiin vuorovaikutuksen ja osallisuuden kautta monikielisissä tilanteissa, vaikka esimerkiksi ruotsin- ja suomenkielisten koulujen välillä järjestettävien kurssien ja tapaamisten kautta. Opiskelijoiden omien kokemusten ja näkemysten huomioiminen auttaa ymmärtämään niitä toiveita ja arvostuksia, joita he liittävät suomen oppimiseen.

Tässä artikkelissa tarkastellaan, kuinka kielellisten vähemmistöjen tilallinen identiteetti rakentuu ja muotoutuu huumorin kautta. Tutkimuskohteena on Ruotsin puoleisessa Tornionlaaksossa meänkieltä puhuvat kielelliset vähemmistöt. Tutkimuskysymystä lähestytään narratiivisen identiteetin käsitteen kautta, jolla viitataan siihen, kuinka yksilöt ja ryhmät rakentavat kertomuksen itsestään suhteessa laajempiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin diskursseihin. Tutkimus perustuu kahdeksaan syyskuun 2015 ja helmikuun 2016 välillä eri kulttuuritoimijoiden kanssa käytyyn ryhmäkeskusteluun, joissa huumoria lähestyttiin sekä keskustelun temaattisena aiheena että kerronnan muotona. Keskusteluissa kävi ilmi, että meänkieliset kokevat omaavansa erityisen, omanlaatuisen ja poikkeavan huumorintajun, jota luonnehtii mm. härskiys ja rankkuus sekä toiseuden kokemiseen yhdistyvä itseironisuus. Samoin yhdeksi keskeiseksi keskustelun aiheeksi nousi kysymys siitä, onko meänkieli hauska kieli jo itsessään ja tällä tavoin meänkielisten narratiivista identiteettiä luonnehtiva ominaispiirre. Lisäksi tutkimuksessa tuli esille, kuinka itseironia toimii merkittävänä työkaluna vähemmistöidentiteettiä käsiteltäessä.

Tämän Virittäjän teemanumeron aiheena on kielikontaktien jäljet kirjoitetun suomen kielen historiassa. Kielikontaktien jälkiä vanhoissa teksteissä voidaan tarkastella niin synkronisesti kuin diakronisesti. Tässä numerossa keskiös­sä ovat kirjallisilla vuosi­sadoilla suomen kieleen vaikuttaneet vieras­peräiset mallit, käännös­toiminnan synnyttämät tarpeet ja valintoja ohjanneet ideaalit. Numero sopii hyvin jatkoksi viime vuosien Virittäjän teemanumeroille, joissa on käsitelty kieli­kontakteja, kääntämistä ja kieli-ideologioita. Kielikontaktien vaikutukset näkyvät suomen­kielisissä teksteissä kaikilla kielen tasoilla. Ne ovat esillä myös teemanumeron kirjoituksissa, joissa tarkastellaan muun muas­sa lause­tason sana- ja muotovalintoja, lainasanoja, johtomorfologiaa, eri­taustaisten ilmaus­ten variaa­tiota, kirjallista vuorovaikutusta ja tekstikonventioita. Suomen kirjakielen historia alkaa 1500-luvulla painetuista teksteistä; niiden lisäksi on säilynyt muutamia samanikäisiä käsikirjoituksia. Menneiden vuosisatojen kieli­kontaktit ovat liittyneet sekä suulliseen kanssakäymiseen että kirjalliseen toimintaan. Kirjakielen osalta merkittävin kielikontakti on kääntäminen, jonka välityksellä on omaksuttu runsaasti vaikutteita muista kielistä. Ruotsin kielen merkitys kulttuuri­vaikutteiden välittäjänä ja kielen käytön esikuvana oli varhaisilla kirjallisilla vuosi­sadoilla erityisen suuri. Vaikutus säilyi voimakkaana vielä Ruotsin ajan jälkeenkin, erityisesti 1800-luvulla. Toinen suomen kannalta merkittävä kieli oli Itämeren alueen kaupunkien ja kaupan kieli alasaksa. Reformaation seurauksena saksan vaikutus ja esikuvallinen rooli pysyi vahvana myös uudella ajalla. Toisinaan on vaikea pitävästi osoittaa, kumpi keskenään läheisistä sukukielistä, ruotsi vai saksa, on lopulta toiminut ensisijaisena vaikuttajana. Kysymys voi olla myös kielten yhteisvaikutuksesta. Tärkeitä lähdekieliä varhaisilla kirjallisilla vuosisadoilla olivat myös sivistyksen kieli latina ja Raamatun alkukieli kreikka. Varhaiset suomenkieliset tekstit edustavat vanhinta dokumentoitua suomea, mikä tekee niistä suomen kielen tutkimuksen kannalta erityisiä. Varhaisten kirjallisten vuosi­satojen intensiivisten kielikontaktien vuoksi ne tarjoavat antoisaa aineistoa monen­tyyppiseen tutkimukseen. Menneiden vuosisatojen tekstien välityksellä voidaan päästä käsiksi erilaisiin kielen rakenteisiin ja käyttöön liittyviin muutosprosesseihin ja kielen kehitykseen vaikuttaneisiin tekijöihin ja selittää siten nykykielen ilmiöitä, rakenteita ja merkityksiä. Ilmiöiden taustan tunteminen mahdollistaa kielen ja sen käytön monipuolisen, syvällisen ja kokonaisvaltaisen ymmärtämisen. Vaikka vanhan kirjakielen ja vanhojen tekstien tutkimus edellyttää erityis­osaamista, kuten useiden kielten ja vanhojen kielimuotojen hallintaa, vanhojen tekstien lukemiseen harjaantuneisuutta ja kulttuurikontekstien tuntemusta, on vanhan kirja­suomen tutkimus luokittelevana käsitteenä yhtä kuvaava kuin nykysuomen tutkimus. Vanha kirja­suomi onkin kielimuodon nimitys, jolla viitataan käytännössä tutkimusaineistoon; tätä aineistoa taas voidaan tarkastella kieli­tieteen eri osa-alueiden näkökulmista, eri metodein ja erilaisissa teoreettisissa viite­kehyksissä. Myös tässä numerossa kieltä ja tekstejä analysoidaan monin tavoin sekä diakronisesti että synkronisesti. Vanhojen tekstien tutkimus on tyypillisesti tavalla tai toisella kontrastiivista. Tämän teemanumeron kirjoituksissa vertailtavina ovat suomi ja sen kanssa kontaktoineet vieraat kielet, kirjasuomen kehitys­vaiheita edustavat kielimuodot sekä suomen tavoin reformaation vaikutuksesta 1500- ja 1600-luvun kuluessa kirjallistunut lähisukukieli viro. Yhtä lailla kiinnostavaa tietoa tarjoavat kielten ja kielimuotojen yhteiset piirteet kuin niiden väliset erot. Molemmissa teemanumeron artikkeleissa haetaan vastauksia kysymyksiin, kuinka kirjakielessä on toimittu, kun lähtökielten rakenteille ja ilmaisutyypeille ei ole ollut olemassa oma­peräisiä vastineita, minkälaisen prosessin tuloksena ja miksi uusi aines tai kielen­käyttötapa on vakiintunut kieleen ja kuinka omaperäisen kiele­naineksen merkitys­ala on muuttunut vieraan vaikutuksen seurauksena. Kirsi-Maria Nummilan artikkelissa analysoidaan lainaperäisten johtimien omaksumista kirjallisilla vuosi­sadoilla. Erityisesti kompleksisen sanaston osalta keskeinen kysymys on kautta kirja­suomen historian ollut, lainataanko vai sovelletaanko omaa ilmaisu­varantoa. Duha Elsayedin artikkeli käsittelee indoeurooppalaisten kielten futuurin ilmaisemista varhaisissa suomen- ja viron­kielisissä teksteissä. Artikkeli vastaa edellä esitettyihin kysymyksiin ja tuo lisäksi esiin, kuinka tarkasteltavissa lähisukukielissä tehdyt valinnat ja kieliopillistumispolut eroavat toisistaan. Artikkeleissa on keskeisesti esillä myös laina­taustaisen ilmaisutyypin elinkaaren pituus ja siihen vaikuttaneet kielensisäiset ja -ulkoiset tekijät. Keskeisiä kysymyksiä kontaktien jälkiä tarkasteltaessa ovat esimerkiksi olleet, minkä­laisia vaikuttavia tekijöitä kielenkäyttäjän valintojen taustalla on ollut, kuinka tiedostettua vieraan mallin tai aineksen käyttö on ollut, kuinka kielenkäyttöön ja kääntämiseen liittyvät ihanteet ovat vaikuttaneet ratkaisuihin ja kuinka tämä kaikki heijastuu nykysuomeen. Vierasperäisten kielen­ainesten ja kielenkäyttötapojen vakiintumisen kannalta keskeistä on ollut kielenohjailun suhtautuminen niihin. Näitä kysymyksiä käsitellään monelta osin sekä edellä esitellyissä teksteissä että erityisesti Heidi Salmen havaintokirjoituksessa. Salmen tutkimuksen kohteena on, kuinka lähdet­ekstit ovat vaikuttaneet Agricolan vihastumista ilmaisevien verbien rektioihin. Analyysi tuo lisäksi esiin muun muassa sen, millainen vaikutus eri tekstilajeissa toteutetuilla käännös­strategioilla on ollut valintoihin vieraan ja omaperäisen ilmaisutyypin välillä. Karin Petersonin ja Maria Lehtosen havaintokirjoitukset käsittelevät kirjoitettuun vuorovaikutukseen liittyviä käytänteitä ja tekstikonventioita vanhimmissa suomen­kielisissä teksteissä. Peterson tarkastelee, minkälaisia funktioita ja merkityksiä koodin­vaihdolla on 1500-luvun sekä suomea että latinaa sisältävässä liturgisessa tekstissä. Lehtonen puolestaan selvittää, minkälaisia lyhentämis­käytäntöjä 1500-luvun käsi­kirjoituksissa esiintyy. Tutkimukset tuovat esiin, kuinka keskiajan ja uuden ajan taitteen eurooppalaisen kulttuuripiirin kirjalliset konventiot ja kielenkäyttötavat ovat päätyneet myös suomalaisiin konteksteihin ja suomenkielisiin teksteihin. Kokonaisuuden päättää Kielitieteen kentiltä -osiossa Lehtosen kirjoitus, jossa hän esittelee Vanhan kirjasuomen sanakirja -hanketta ja sähköisen sanakirjan käyttötapoja. Kirsi-Maria Nummila Tämän teemanumeron on koonnut työryhmä Kirsi-Maria Nummila, Heidi Salmi, Duha Elsayed ja Harri Uusitalo.

Suomen kielen lautakunta julkaisi lokakuun 2018 lopussa kannanoton, jossa se kiinnitti huomiota Suomen kansalliskielten, suomen ja ruotsin, asemaa uhkaavaan käyttöalan kaventumiseen. Yksi tärkeä alue, jolla suomen kielen käyttöä voi vaalia ja edistää, on kääntäminen – tämän numeron teema. Huomattava osa suomenkielisistä teksteistä, joita päivittäin luemme, on käännöksiä, kuten televisio-ohjelmien tekstityksiä, käyttöohjeita, reseptejä, ulkomaanuutisia ja kirjojen suomennoksia. Niin tärkeää kuin vieraiden kielten taito kulttuurienvälisessä viestinnässä onkin, se ei poista eikä edes vähennä kääntämisen tarvetta. Tämän osoittaa se, että valtaosa käännöksistä on nykyään englannista, vaikka englannin kieltä osataan yhä laajemmin ja paremmin. Suomessa painetuista suomenkielisistä kirjoista suomennosten määrä on suuri, vaikka osuus vaihteleekin huomattavasti kirjallisuuden lajin mukaan. Aikuisten proosasta ja nuorten kirjoista suurin piirtein puolet on kotimaisia teoksia ja puolet suomennoksia. Lastenkirjoista sen sijaan vuoden 2017 tilaston mukaan peräti 75 prosenttia oli suomennoksia. Tietokirjoista vastaavia lukuja on vaikea löytää, ja niiden joukkokin on hyvin heterogeeninen. Tietokirjallisuuteen kuuluvat paitsi tieteelliset teokset myös esimerkiksi yleistajuiset tietokirjat, elämäkerrat, esseet ja oppaat, kuten lääkärikirjat, kasvioppaat ja keittokirjat. Kirjakauppaliiton lokakuun 2018 myyntitilastossa 20:n eniten myydyn tietokirjan listalla puolet teoksista on suomennoksia. Näistä taas puolet on käännöksiä englannista, vaikka englanninkielisiä tietokirjoja luetaan todennäköisesti yhä enemmän alkukielellä. Vaikka tieteen kieli on englanti, on vaikea kuvitella arkea ilman suomenkielisiä tietoteoksia. Niissä tarvitaan suomenkielisiä termejä, ja ne on kotoutettava suomenkielisille lukijoille Suomessa käytettäviksi. Esimerkiksi keittokirjojen ohjeissa annetut mitat on lokalisoitava eli muutettava paikallisiksi, jokin ainesosa on kenties korvattava sellaisella, joka on Suomessa varmemmin saatavilla kuin alkutekstissä mainittu, ja tekstilaji on mukautettava suomen konventioiden mukaiseksi. Kääntämisessä tarvitaan monenlaista asiantuntijuutta, jotta lopputuote olisi toimiva ja nautittava. Tämä käy ilmi myös Anne Mäntysen ja Jyrki Kalliokosken artikkelista tässä teemanumerossa. Kääntämisellä ja kääntäjillä on koko suomen kirjakielen historian ajan ollut ratkaiseva merkitys suomen kielen kehittymiselle, kuten voimme havaita Kaarina Pitkänen-Heikkilän ja Taru Nordlundin artikkeleista. Kääntäjät ovat luoneet nimityksiä uusille käsitteille, ja käännökset ovat vaikuttaneet kirjallisuuden kielen ja lajien sekä ylipäätään tekstilajien muotoutumiseen. Ilman käännöksiä ei olisi maailmankirjallisuutta, ja suomennosten ansiosta voimme nauttia teoksista, jotka on alun perin kirjoitettu meille vierailla kielillä. Vaikka osaisimmekin hyvin vierasta kieltä, emme useinkaan taida kaikkia sen vivahteita tai kielimuotoja niin syvällisesti, että voisimme nauttia tekstistä samalla tavoin kuin äidinkielellämme. Suomennos ei silti ole alkuperäisen kaksoiskappale. Vaikka luemme kirjailijan kirjoittamaa kirjaa, sen kieli, jokainen sana ja tyyli, ovat kääntäjän luomia. Ei siis ole sama, miten käännetään, eikä suomentamiseen riitä hyvä vieraan kielen taito – joskin myös se on välttämätön. Marraskuun alussa otsikoihin nousi Ruutu+-palvelun rikosdraamasarja, jonka tekstitys oli paikoin täysin käsittämätöntä. Sen epäiltiin olevan konekääntämisen tulosta. Konekäännösten ajatellaan olevan uhka käännösten laadulle, mutta kuva ei ole näin mustavalkoinen – käännösteknologiaa tarvitaan. Nykymaailmassa ja monikielisessä Suomessa käännösten tarve on niin suuri, ettei sitä pystytä tyydyttämään ihmisvoimin. Käännösteknologia helpottaa myös kääntäjän työtä. Riippuu kuitenkin käännöksen kielestä ja tarkoituksesta, voiko automaattisesti käännetty teksti toimia sellaisenaan tai edes editoituna. Mutta mitä kertoo suhtautumisesta kääntämiseen se, että tällaisia käsittämättömiä käännöksiä käytetään suurelle yleisölle esitetyissä televisio-ohjelmissa? Mitä se kertoo ylipäätään kielen arvostuksesta? Oli kyse sitten painetusta tai audiovisuaalisesta tuotteesta, joka on laadittu vieraalla kielellä, vasta käännös tavoittaa sen suomenkielisen käyttäjän. Jos tähän vaiheeseen ei kunnolla panosteta vaan siinä säästetään, tuotteen saavutettavuus jää kyseenalaiseksi. Laatu syntyy asiantuntijan vaativan työn tuloksena, ja ammattimaisesta työstä on maksettava kunnollinen palkka. Käännöspalkkioiden polkeminen johtaa siihen, että pätevät kääntäjät siirtyvät muihin tehtäviin ja käännöksiä teetetään taitamattomilla. ”Pelkkä intohimo kieleen ei riitä”, kuten jo vuonna 2009 julkaistussa kielipoliittisessa toimintaohjelmassa Suomen kielen tulevaisuus todettiin. Liisa Tiittula

Artikkelissa vertaillaan kahta vanhassa kirjasuomessa ja -virossa runsaana esiintynyttä futuurikonstruktiota, PITÄÄ- ja SAADA-futuureja varhaisimmissa raamatun-käännöksissä: suomen osalta Bibilassa (1642) ja viron osalta Wastne Testamentissa (1686 ja Piibli Ramatissa (1739). Molemmat verbit ovat vanhaa yhteis-sanastoa ja nyky-kielissä monifunktioisia sekä leksikaalisessa että modaalisessa käytössään. Kun varhaiset kääntäjät kehittivät lähtökielten kieliopillisille futuureille vastineita, PITÄÄ ja SAADA päätyivät suomessa ja virossa varsin erilaisten futuuri-muodosteiden aineksiksi. Tämä johtuu siitä, että viron saama-futuuri on kehittynyt verbin kieli-opillistumispolun become-haarasta, joka suomesta puuttuu. Kun Biblian ja Piibli Ramatin intentio-pohjainen PITÄÄ-futuuri on saanut vaikutteita ruotsin skall- ja saksan sollen-futuureista, Wastne Testamentissa runsaana viljelty saama + Vma on saksan werden-futuurin sukua. Futuurina se on aspektuaalista tai -inkoatiivista tyyppiä, mikä tarkoittaa, että se etualaistaa rakenteen infinitiivin kuvaaman toiminnan tai tilan alun. Käännösvaikutuksen vuoksi molemmat futuurityypit ilmestyivät vanhoihin teksteihin valmiiksi pakollisina. Samalla niiden erityisluonne hämärtyi. Tämä osoitetaan tarkastelemalla kyseisten käännösten Luukkaan evankeliumista poimittuja PITÄÄ- ja SAADA-futuureja. Tarkastelun teoreettisena kehyksenä on konstruktiokielioppi ja kognitiivinen semantiikka ja taustana tieto kontaktikieliopillistumisen mekanismeista. Kirjakielien ensi vuosisatoina tapahtuneista futuurin juurrutusyrityksistä huolimatta sekä suomessa että virossa tulevaan viitataan edelleen pääasiassa preesensillä. The usage of the Finnish and Estonian verbs SAADA and PITÄÄ as future auxiliaries in early Bible translations The aim of this study is to compare two grammatical future constructions based on the auxiliaries PITÄÄ ‘seize/hold’ (premodal), ‘must’ (modal) and SAADA ‘get’ (premodal), ‘become’ (only in Estonian), ‘may/be able to’ (modal) used in Old Finnish and Estonian translations of the Gospel of Luke in the Finnish Biblia (1642) and the Estonian Wastne Testament (1686) and Piibli Ramat (1739). The study adopts the framework of Construction Grammar and cognitive semantics, supplemented by knowledge concerning the mechanisms of contact-induced grammaticalization. Even though these verbs are frequent and multifunctional in both languages, the futures they form differ in motivation. While the PITÄÄ future is the equivalent of an intention-based future comparable with Swedish skall or German sollen, the SAADA future (only known in Estonian) has grammaticalized from the become branch of the path and has obviously been influenced by the future of the German werden. This makes the PITÄÄ future intention-based and the SAADA future aspectual/inchoative. The action or state described by the infinitive is thus highlighted in two different ways: as a whole (PITÄÄ) or emphasising its beginning (SAADA). However, contact influence was so intense that both verbs appeared as ready, fully grammaticalized tenses in the old texts. In modern Finnish and Estonian, the present tense is still the primary means of referring to the future.

Kreikan- ja latinankielisen kirjallisuuden suomentamisen varhaisvaiheet asettuvat pääosin samaan aikakauteen kuin muunkin kaunokirjallisen suomennostoiminnan alku, 1800-luvun alkupuolelle. Suomentaminen oli aluksi hajanaista kahdellakin tapaa. Suomennosten julkaisukonteksteja oli useita erityyppisiä (sanomalehdet, kokoomateokset, akateemiset opinnäytteet) ja toisekseen, kaikki suomennokset tässä alkuvaiheessa olivat osasuomennoksia; kokonaisia teoksia ei vielä suomen kielelle käännetty. Toisaalta suomennokset tehtiin suoraan alkukielistä, ja tässä näkyykin klassisen sivistyksen arvostus: latinaa ja kreikkaa osattiin toisin kuin monia uusia kieliä; esimerkiksi englannista ja ranskasta suomennokset tehtiin 1800-luvun alkupuolella välikielten – yleensä ruotsin ja joskus myös saksan – kautta. Malleja kääntämiseen ja erityisesti teosvalintoihin kyllä saatettiin ottaa Ruotsista Suomennosten tavoitteina oli kehittää suomen kieltä antiikin kirjallisuuden erityistarpeisiin – erityisesti alkuperäisiin runomittoihin – ja myös tuottaa suomenkielistä lukemistoa. Niitä saatettiin käyttää myös keskustelupuheenvuoroina kielikysymyksessä. Varhaisvaiheissa aktiiviset antiikin kielistä (pääasiassa kreikasta) suomentajat olivat tyypillisesti muutenkin aktiivisia suomen kielen asiamiehiä, kuten K. A. Gottlund, W. S. Schildt, A. W. Ingman ja Elias Lönnrot. Antiikin kirjallisuuden arvostus oli yleiseurooppalaista perua, ja suomentaminen oli siksikin luontevaa ja perusteltua; samalla se toi arvovaltaa suomen kielen käytölle, kun suomennokset nähtiin sivistyksen merkkinä. Suomennetun kirjallisuuden määrä ei kuitenkaan koskaan noussut suureksi; käsittelemällämme ajanjaksolla suomenkielinen lukijakunta oli vielä pieni ja kirjallisuuden painatus ja jakelukin hakivat väyliään. Kiinnostavaa antiikin teosten suomennoksissa on myös vastaanotto. Ajoittain kärkkääksikin yltynyt kiistely sanomalehdissä kertoo varsin erilaisista kielikäsityksistä ja osittain myös arvostuksista: mikä sopii suomalaisille, mikä ei.

Artikkeli tarkastelee, miten nuori, papiksi opiskeleva Pehr Stenberg (1758–1824) käsitteli ja kuvasi unia elämäntarinassaan ”Pett: Stenbergs Lefwernes beskrifning”, joka on julkaistu neljässä osassa. Artikkeli fokusoi Stenbergin lapsuus- ja nuoruusvuosiin (1758–1789). Tällöin talonpoikaistaustainen Stenberg jätti perheensä ja koulukaupunkinsa Uumajan opiskellakseen Turun Akatemiassa. Rahoittaakseen opintonsa hän työskenteli vuosia Suomessa kotiopettajana aatelisperheissä, joissa hän rakastui useisiin ylempisäätyisiin naisiin.Pehr Stenberg kirjasi elämäntarinassaan 23 unta, joista 16 oli hänen itsensä näkemiä. Analysoin, millaisia unia hän kirjasi, kuinka ne vaikuttivat häneen sekä millaisia merkityksiä hän ja hänen aikalaisensa unille antoivat. Paikoin analysoin lisäksi sitä, miten Stenberg ja hänen tuttavansa kertoivat ja keskustelivat unista sekä tulkitsivat niitä tilannesidonnaisesti. Koska unia pidettiin potentiaalisesti enteellisinä, unikertomuksilla saatettiin vaikuttaa toisiin ihmisiin. Pohdin myös elämäntarinassa esitettyjen unitulkintojen lähteitä. Stenbergin kirjaamat muut tulevaisuuden ennustukset puolestaan kontekstualisoivat uskoa enneuniin.Pehr Stenberg mainitsi tuli- ja käärmeunet useamman kerran. Niiden katsottiin merkitsevän rakkautta, joskaan tulkinnat eivät pohjautuneet ajan ruotsalaisiin unientulkintaoppaisiin. Haaveet avioliitosta aatelisneidon kanssa lisäsivät Stenbergin unien levottomuutta positiivisten toiveunien ja painajaisten myötä. Stenberg keskusteli monesti tuttaviensa kanssa unista. Vaikka hän toistuvasti kielsi uskovansa niihin, hän kuitenkin kirjasi niitä muistiin varalta, että ne toteutuisivat ja siten muodostuisivatkin enteellisiksi. Ristiriita oli ilmeinen, mutta unet ja enteet on tulkittava epävarman tulevaisuuden hallintakeinoiksi.Asiasanat: varhaismoderni, unet, nuoruus, Ruotsi, Suomi, rakkaus, painajaiset

The aim of this essay is to study and describe the spoken Finnish. The study describes the language of the informants and specially the incorrect use of the language. The aim is to find out what mistakes the informants make and whether they make the same kind of mistakes. One aim is to find out whether their language is influenced by Swedish and whether it is influenced to the same extent. Another aim is to find out whether Tornedalen Finnish (Meänkieli), the local variant of the Finnish language influences their language. The study is based on eight interviews done with Swedish teenagers from Pajala, and the study method is qualitative and descriptive. The study includes morphology, syntax and semantics. The result of the study shows that the influence of Swedish is noticed mainly in the syntax. The influence is not noticed to the same extent in the language of all the informants. The influence of Tornedalen Finnish is noticed mainly in the vocabulary, personal pronouns and morphology. Tornedalen Finnish is not used by all informants and not to the same extent by all of them.

Päättötyöni on kvalitatiivinen kartoitus kymmenestä Ruotsin peruskoulussa vuosiluokilla 1–5 suomen kielen opetuksessa käytetystä oppikirjasta. Kartoitusten lisäksi olen haastatellut kolmea opettajaa ja saanut vastauksia kyselykaavakkeisiin 11 opettajalta heidän mielipiteistään oppikirjoista. Aihe, suomen kielen oppikirjojen kartoitus ja mielipidekysely kirjoista, on tarpeellinen , sillä suomen kieli on ollut yksi Ruotsin viidestä virallisesta, kansallisesta vähemmistökielestä vuodesta 2000 ja peruskouluasetuksen mukaan kaikilla oppilailla on Ruotsin peruskouluissa oikeus oppia ja kehittää suomen kieltä, jos heillä on ennestään perustava kielitaito. Vaikka suomi on ollut virallinen vähemmistökieli jo kymmenen vuotta ja koululainmuutos, jonka mukaan suomen kielen ei enää tarvitse olla aktiivinen kotikieli, on ollut voimassa kaksi vuotta, vasta tämän syksyn aikana painettiin ruotsinsuomalaisia varten ensimmäinen oppikirjasarja 20 vuoteen. 1970- ja 80-luvuilla teetettiin kolme kirjasarjaa, mutta sen jälkeen opettajat ovat joutuneet käyttämään Suomessa tuotettuja ja suomalaisia oloja varten suunniteltuja kirjoja, eivätkä kirjat tutkimukseni mukaan täytä kaikkia ruotsalaisen kurssisuunnitelman tavoitteita. Suomen kielen opettajat ovat kuitenkin tyytyväisiä oppikirjoihinsa, vaikka niissä on puutteita; niiden suurin heikkous on, että ne sisältävät ruotsinsuomalaisille liian vaikeita sanoja ja lauseita
Mitt examensarbete är en kvalitativ kartläggning med fokus på 10 skolböcker som idag används i finskundervisningen i den svenska grundskolan i årskurserna ett till fem. Som komplement till kartläggningen har tre lärare intervjuats och 11 lärare har besvarat ett frågeformulär med åsikter om de böcker som de använder. Uppsatsens ämne är relevant eftersom finskan sedan år 2000 är ett av Sveriges fem officiella, nationella minoritetsspråk. Enligt grundskoleförordningen har alla elever med grundläggande kunskaper i finska rätt att lära sig och att utveckla språket i skolan. Finskan har varit ett officiellt minoritetsspråk i tio år och ändringen i skollagen, att finskan inte längre behöver vara ett aktivt hemspråk för att ge rätt till modersmålsundervisning, kom för två sedan. Ändå är det först nu i höst som de första skolböckerna på 20 år för sverigefinska elever tryckts. På 1970- och 80-talen trycktes tre bokserier, men sedan dess har lärarna fått förlita sig på böcker producerade i Finland som enligt min forskning inte uppfyller alla kursplanens kriterier. Modersmålslärarna är nöjda med sina böcker även om de har brister. Deras största svaghet är, att de innehåller för svåra ord och meningar för sverigefinska elever.
My degree project is a qualitative survey of 10 books used in Swedish primary schools in Finnish teaching. As a complement to the survey I interviewed three teachers and handed out questionnaires to eleven more, asking for their opinions of the school books they are using. The subject is relevant, as Finnish has been one of the five official minority languages in Sweden since the year 2000. According to the Compulsory School Ordinance on the nine-year compulsory school all students with a basic knowledge of Finnish have the right to learn and develop the language in school. Finnish has been a national minority language for ten years and two years ago a change in the school law was introduced, which entitles pupils to classes in Finnish even when Finnish is not an active language at their home. Nevertheless, it was only this autumn that, for the first time in 20 years, school books were printed for Finns in Sweden. In the 1970s and 1980s three book series were printed, but since then teachers have had to rely on books produced in Finland, which, according to the findings of my degree project, do not meet all the criteria of the Swedish course syllabus. The teachers of Finnish are satisfied with the books, although the books have weaknesses; the biggest weakness is that they have too advanced words and sentences for Swedish Finnish pupils.