Journal articles on the topic 'Sairaala'

Siittiöiden puolihäntävika havaittiin ensimmäisen kerran 1987. Vuonna 1998 oireesta tuli huomattava tuotannollinen ongelma, kun se havaittiin yhdeksässä jalostukseen käytettävässä karjussa. Karjujen siittiöiden hännän pituus on huomattavasti lyhentynyt, siittiömäärä on alentunut ja siittiöt ovat täysin liikkumattomia (Andersson et al. 2000). Karjujen epämuodostuneet siittiöt on nimetty sytologisten tutkimusten yhteydessä puolihäntäisiksi siittiöiksi. Siittiöiden puolihäntäisyys aiheuttava geenivirhe näyttää vaikuttavan ainoastaan siittiöiden muodostukseen, koska sairailta karjuilta ei ole löydetty muita oireita ja myös naaraat on todettu terveiksi. Siittiöiden puolihäntäsyndrooman paikantamiseksi sian genomi kartoitettiin noin 10 cM:n välein käyttäen 258 mikrosatelliittimarkkeria Kartoituksessa käytettiin kahta eri ryhmää, sairaista ja terveistä verrokeista koostuvaa, joista haettiin sairauteen liittyvää homotsygotiaa sairaista yksilöistä verrattuna terveisiin. Kartoituksessa löydettiin kolme markkeria sisältävä kromosomialue, joka selvästi kytkeytyi sairauteen. Vertailemalla kaikkien sairaiden haplotyyppejä keskenään voitiin oireen taustalla vaikuttavan geenin sijainti rajata 3 cM:n alueelle kahden markkerin välille. Jotta riittävä erotuskyky markkeriavusteista valintaa ja kandidaattigeenien etsimistä varten saavutettaisiin, täytyi kromosomaalista aluetta rajata. Oireeseen kytkeytyvää aluetta rajaavilla markkereilla poimittujen BAC–kloonien sisältämää sian genomista emäsjärjestystä verrattiin ihmisen sekvenssitietokantaan. Sialla oireeseen kytkeytynyttä aluetta vastasi 2 Mbp:n alue ihmisen kromosomissa 5. Yhteistyössä tanskalaisen tutkimuskeskuksen (Danish Institute of Agricultural Sciences, DIAS) kanssa poimittiin heidän tietokannastaan sian sekvenssejä tällä alueella sijaitsevien ihmisen tunnettujen geenien avulla. Näistä sian geeneistä etsittiin sekvenssimuuntelua sekvensoimalla terveitä ja sairaita yksilöitä. Sekvenssimuuntelun ja sairaissa kromosomeissa havaittujen rekombinaatioiden perusteella oire pystyttiin rajaamaan vain muutaman geenin alueelle ihmisen geenikartalla. Näistä yksi, siittiön hännän muodostuksessa ilmenevä geeni, oli varteenotettava oireen kandidaattigeeni. Kandidaattigeenin mRNA sekvensoitiin ja havaittiin yhden eksonin puutos sairailla yksilöillä verrattuna terveisiin. Sairaiden yksilöiden DNA:ta sekvensoimalla löydettiin retrovirusinsertio puuttuvan eksonin jälkeisestä intronista. Sairailta yksilöiltä löydettiin myös toinen virheellisesti silmukoitu RNA tuote, jossa puuttuva eksoni oli mukana, mutta lisäksi siihen oli liitetty osa inserttiä. Nämä molemmat muutokset geenin lukukehyksessä johtavat ennenaikaiseen translaation lopetukseen. Geenin ekspressiota on myös alustavasti tutkittu ja puuttuva eksoni näyttää ilmentyvän vain testiksessä, mikä on odotettavaa, koska sairailla karjuilla ei havaita muita oireita ja homotsygootit emakot ovat terveitä.

Maassamme kuolee yli 50 000 henkilöä vuosittain. Merkittävä osuus suomalaisista kuolee perusterveydenhuollon (PTH) sairaaloissa; silti tutkimusta aiheesta on tehty verrattain vähän. Tässä tutkimuksessa kuvataan PTH-sairaaloissa kuolemaan päättyneiden hoitojaksojen piirteitä Kuopion yliopistollisen sairaalan erityisvastuualueella (KYS erva-alue). Tutkimukseen osallistuivat kaikki KYS erva-alueen PTH-sairaalat. Tiedonkeruu toteutettiin strukturoitua tiedonkeruulomaketta käyttäen vuoden 2016 tammi–kesäkuussa. Tarkastelu rajattiin enintään 31 vuorokautta kestäneisiin hoitojaksoihin. PTH-sairaaloiden lyhytaikaisista hoitojaksoista (n = 13 869) 4 prosenttia (n = 625) päättyi potilaan kuolemaan. Kuolemaan päättyneistä hoitojaksoista 46 prosentissa hoidon pääasialliseksi syyksi oli määritelty elämän loppuvaiheen hoito. Sydän- ja verenkiertoelimistön sairaudet (29 %) sekä syöpäsairaudet (30 %) olivat yleisimmät päädiagnoosit kuolemaan päättyneillä hoitojaksoilla. Hoito PTH-sairaalassa kesti keskimärin 8,6 vuorokautta, mutta 20 prosentilla potilaista vain vuorokauden tai kaksi. Kuoleman läheisyyttä ei ollut tiedostettu yli puolessa PTH-sairaaloiden hoitojaksoista, jotka päättyivät potilaan kuolemaan. Lisäksi neljäsosa potilaista oli PTH-sairaalassa enintään kaksi vuorokautta ennen kuolemaansa. Pohdittavaksi jää, olisiko näiden potilaiden hoitoa voitu toteuttaa toisin.

Ruoan päätyminen jätteeksi on ekologisesti ja taloudellisesti kestämätöntä. Raaka-aineiden tuotannosta ja prosessoinnista aiheutuneet ympäristövaikutukset ovat syntyneet turhaan. Yksi yksinkertaisimpia keinoja vähentää elintarvikeketjun ympäristövaikutuksia onkin ehkäistä syntyvää ruokahävikkiä. Selvitimme Foodspill –hankkeessa ruokahävikin määrää ja laatua Suomessa. Koska kansainvälisten tutkimusten mukaan suurimmat ruokahävikkimäärät syntyvät kotitalouksissa ja ravintolapalveluissa, keskitimme mittaukset niihin. Lisäksi hävikkitietoja kerättiin elintarviketeollisuudelta ja kauppaketjuilta. Syyskuussa 2010 toteutimme seurantatutkimuksen, jossa selvitettiin suomalaisissa kotitalouksissa syntyvän ruokahävikin määrää ja sen laatua. Tutkimukseen osallistui 420 kotitaloutta, joista 380 suoritti tutkimuksen loppuun asti. Ennen tutkimusta osallistujat täyttivät taustatietolomakkeen ja heille lähetettiin keittiövaaka ruokahävikin punnitsemista varten. Tutkimusaika oli kaksi viikkoa ja tulokset kirjattiin päiväkirjaan. Kotitalouksissa syntyvät ruokahävikkimäärät vaihtelivat tutkimusaikana 0 – 23,4 kg/hlö ja muutettuna vuositasolle 0 – 160 kg/hlö/vuosi. Keskimäärin vuositasolle muutettuna ruokahävikkiä syntyi 23 kg/hlö. Suurin osa poisheitetystä ruoasta oli nopeasti pilaantuvaa tuoreruokaa ja ruoanlaitosta sekä ruokailusta ylijäänyttä ruokaa. Eniten pois heitettiin vihanneksia 19 %, kotiruokaa 18%, maitotuotteita 17%, leipää 13% sekä hedelmiä ja marjoja 13%. Lihaa, kalaa ja kanamunia heitettiin pois yhteensä 7 % ja valmisruokia 6 %. Kesällä ja syksyllä 2010 ruokahävikin syntymistä mitattiin Helsingin ja Tampereen kaupungin järjestämissä ruokapalveluissa viiden päivän ajan. Mukana tutkimuksessa oli kouluja, päiväkoteja, sairaala ja palvelukeskuksia. Hävikin syntymistä mitattiin myös Helsingin yliopiston opiskelija- ja henkilöstöravintoloissa. Näiden lisäksi järjestettiin pienempiä mittauksia erilaisissa ravitsemispalveluyrityksissä kokonaiskuvan saamiseksi. Mukana oli mm. ala carte ravintoloita, pikaruokaravintoloita, kahviloita ja huoltoasemia. Yhteensä hävikkiä seurattiin 72:ssa ravintolassa. Mittauksissa seurattiin hävikin muodostumista siten että huomioitiin erikseen keittiön valmistushävikki, tarjoiluhävikki ja asiakkaiden jättämät lautastähteet. Ravitsemispalveluissa ruokahävikin osuudeksi saatiin noin viidennes syötäväksi tarkoitetusta ruoasta. Määrät vaihtelivat ravintolatyypistä riippuen. Keittiöissä, ruuan valmistuksen yhteydessä syntyi suhteellisesti vähiten hävikkiä kun taas eniten hävikkiä syntyi tarjoilutähteistä, etenkin linjastoruokailun yhteydessä. Syy suureen tarjoilutähteen määrään on yleisemmin menekin ennakoinnin vaikeus. Jos tämän tutkimuksen tulosten perusteella arvioidaan kotitalouksien ja ravitsemispalveluiden ruokahävikkimääriä vuodessa, saadaan yhteensä noin 200 – 250 miljoonaa kiloa turhaan tuotettua ruokaa. Henkilöä kohti laskettuna tämä tekee noin 35 – 45 kiloa vuodessa. Kun mukaan tarkasteluun otetaan myös kaupan ala hävikki, saadaan Suomen ruokahävikkimääräksi yhteensä 260 – 320 miljoonaa kiloa.

Customer feedback information and its utilization in hospital management The aim of this study is to increase our comprehension of how customer feedback information is managed in the context of hospital management. The study is qualitative and built on case­study. Material were collected of two focus groups and it involved 13 leaders from different hospital management levels. Customer feedback information is collected simultaneously in several ways; oral feedback is not collected systematically. Customers provide feedback on service, care, friendliness and general hospital functioning. Customer feedback information is processed primarily by the unit attended by the customer. Physicians and nurses have a different role in customer feedback information processing. Hospital customer information processing is declarative and there is no uniform view on how to transfer customer feedback information between management levels. It is difficult to form a common conception of customer feedback information on the organizational level of this hospital

Tutkimuksessamme tarkastelimme päivystyksen henkilöstön asenteita iäkkäitä ihmisiä kohtaan. Aineisto kerättiin strukturoidulla kyselylomakkeella. Kyselytutkimukseen vastasi 168 Kuopion yliopistollisen sairaalan tai Päijät-Hämeen keskussairaalan päivystyksessä työskentelevää henkilöä. Asenteita iäkkäitä kohtaan mitattiin Koganin 34 väittämän asennemittarilla. Vastaajista yli puolet (56,9 %) suhtautui iäkkäisiin positiivisesti ja viidenneksen (21,3 %) asenteet olivat neutraaleja. Lääkärit asennoituivat iäkkäisiin muita ammattiryhmiä positiivisemmin. Tilastollisesti merkitsevät erot ammattiryhmien välillä ilmenivät sukupolvien välisen kuilun merkitystä vuorovaikutussuhteisiin (p=0,004) ja vanhusten omatoimisuutta (p=0,001) tarkastelevissa asenneulottuvuuksissa. Myös vastaajien iällä oli yhteys sukupolvien välisen kuilun vaikutuksen mieltämiseen (p=0,011), 30-39-vuotiaat suhtautuivat 50 vuotta täyttäneitä positiivisemmin. Henkilöstön asenteet voivat vaikuttaa potilaiden hoidon laatuun. Asenteiden arviointi on osa hoidon laadun kehittämistä.

Ensihoitopalvelujen tarve kasvaa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteessa tapahtuvien uudistusten sekä väestön ikääntymisen myötä. Uusimmat teknologia- ja analytiikkaratkaisut auttavat palveluiden uudelleen organisoimisessa ja hoitopolkujen kehittämisessä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan tulevaisuuden yhdistettyjen terveys teknologioiden mahdollisuuksia pohjautuen asiantuntija työpajoihin liittyen ei-kiireellisiin ensihoidon tehtäviin. Tapauksen nykytilanne ja tulevaisuuden hoitopolut kuvattiin ja analysoitiin yhdessä terveysalan asiantuntijoiden, teknologiatoimittajien, tutkijoiden ja potilasnäkökulman edustajien kanssa. Kuvattu potilastapaus keskittyi kotisairaanhoidon piirissä olevaan ikääntyneeseen henkilöön, joka kärsii toistuvista virtsatieinfektioista. Tutkimuksen tuloksena löydettiin mm., että potilas tapauksiin liittyviä hoitopolkuja voidaan parantaa tukemalla hätätilanteen tunnistamista, lisäämällä terveystietämystä ja kehittämällä ratkaisuja, jotka mahdollistavat ensi- ja lääkehoidon nopeamman aloituksen sekä tehokkaamman yhteistyön potilaan, kotisairaanhoidon, sairaalan ja ensihoidon välillä. Lisäksi havaittiin, että tulevaisuudessa etämittarit mahdollistavat kotimittaustulosten nopeamman hyödyntämisen ja uusien teknologiaratkaisujen myötä tietoa on paremmin saatavilla.

Akustinen äänenlaatuindeksi (AVQI) on objektiivinen, kuuteen eri akustiseen muuttujaan perustuva äänen arviointimenetelmä. Se käyttää analyysissaan vokaali- ja jatkuvan puheen ääninäytettä, ja siksi AVQI validoidaan ennen käyttöönottoa eri kielille. Tässä tutkimuksessa validoitiin AVQI:n uusi, sisäisesti yhdenmukaisempi, pidempää jatkuvan puheen näytettä käyttävä versio (03.01) suomenkielisille puhujille. Tutkimuksessa oli osallistujina 197 vapaaehtoista, äidinkielenään suomea puhuvaa henkilöä, joista 111 oli sairaalan foniatrisen yksikön potilaita ja 86 terveäänisiä. Osallistujilta tallennettiin luenta- ja vokaaliääninäytteet. Luentanäytteistä mitattiin keskimääräinen kolmen sekunnin vokaaliääntöä vastaava tavujen määrä. Kuusitoista asiantuntijakuuntelijaa arvioi neliportaisella asteikolla äänen yleislaatua. Tilastollisilla menetelmillä arvioitiin AVQI-analyysin diagnostista kykyä erotella terve- ja äänihäiriöääni toisistaan suomenkielisellä aineistolla. Kolmen sekunnin vokaaliääntöä vastaavaksi tavumääräksi määritettiin 31 tavua. AVQI-tulosten ja kuunteluarvioiden välinen yhteys oli vahva (Spearmanin rho 0.77, p= 0.01). Paras erottelevuus terveen- ja äänihäiriöäänen välille saatiin raja-arvolla 1,83. Tutkimus osoitti AVQI 03.01FIN -version toimivan hyvin äänihäiriöiden diagnostisena työkaluna.

Turvallisuuden varmistaminen on elintärkeä osa sairaaloiden jokapäiväistä toimintaa. Artikkelissa tarkastellaan turvallisuuskulttuurin rakentamista ja kriiseistä oppimisen tukemista sairaaloissa. Tutkimusaihetta lähestytään erityisesti sairaaloiden sisäisen kriisiviestinnän näkökulmasta. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1) Miten turvallisuuskulttuuria voidaan kehittää sairaaloissa? 2) Miten kriiseistä oppimista voidaan tukea sairaaloissa? Tutkimusaihetta lähestyttiin haastattelemalla kaikkien viiden Suomen yliopistollisen sairaalan turvallisuus- ja viestintäpäälliköitä (N = 10). Tulosten mukaan turvallisuuskulttuuria voidaan kehittää sairaaloissa 1) jaettua ymmärrystä turvallisuudesta synnyttämällä, 2) turvallisuusnäkökulmat kaikessa tekemisessä huomioimalla, 3) ohjeistuksia kehittämällä, 4) yhteistyötä tukemalla ja pirstaloitumista ehkäisemällä, 5) työntekijöitä osallistamalla sekä 6) johtamista kehittämällä. Turvallisuuskulttuuria kehitettäessä on olennaista pyrkiä tasapainoon 1) rutiinien ja joustavuuden, 2) korjaamisen ja ennakoinnin, 3) hierarkian ja vastuunjaon, 4) suunnitelmien ja käytännön sekä 5) sulkeutuneisuuden ja avoimuuden jännitteiden välillä. Tulosten mukaan kriiseistä oppimista voidaan tukea 1) koulutusta tarjoamalla, 2) avoimuutta lisäämällä, 3) tarkoituksenmukaiset viestintäkanavat varmistamalla sekä 4) tietoa ja kokemuksia jakamalla. Lisäksi on tärkeää painottaa kriiseistä selviämisen sijaan ennaltaehkäiseviä toimia ja oppimista kriisin jokaisessa vaiheessa.

Kokouksia järjestetään kaikissa organisaatioissa ja yhteiskunnissa ja ne vievät valmisteluineen suuren osan erityisesti johtajien työajasta. Tästä huolimatta kokousten roolia osana organisaation prosesseja on tutkittu ja jäsennetty teoreettisesti verrattain vähän. Tämä tutkimus keskittyy sairaalajohtoryhmien kokousvuorovaikutuksessa tapahtuvaan sairaalaorganisaation merkityksentämiseen (sensemaking). Tutkimuksen tavoite on ymmärtää johtoryhmien kokousvuorovaikutuksessa tapahtuvan sairaalaorganisaation merkityksentämisen roolia osana kokouksia ja koko organisaation toimintaa. Aineistona on kymmenen videoitua kokousta kahdelta eri organisaatiotasolta. Aineiston analyysi perustui vuorovaikutusprosesseihin keskittyvään diskurssianalyysiin, jolla tarkasteltiin erityisesti organisaatiolle annettuja merkityksiä, lokaali-globaali -dynamiikkaa ja vuorovaikutuksessa tapahtuvaa positiointia. Tutkimuksen tulosten mukaan organisaatiota merkityksennetään muodollisesti tiedotusmaisesti raportoimalla ja toisaalta emergentisti kokouskeskustelussa, esimerkiksi täsmennysten, huumorin tai kritiikin kautta. Samalla muodostuu jännite, jossa toisaalta organisaatio ja toisaalta kokoukseen osallistuvat johtoryhmän jäsenet neuvottelevat keskenään toimijuudesta. Organisaation toimijuus korostuu tiedotuksessa ja osallistujien toimijuus emergentissä keskustelussa: organisaatiolle kokoukset näyttäytyvät ensisijaisesti tiedotuskanavana, osallistujille kokousten rooli on moninaisempi. Kokousten merkitys sairaalaorganisaatiolle perustuu muodollisten operationaalisten tavoitteiden lisäksi sairaalan ja sen toiminnan jatkumon jäsentämiseen ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Kokousvuorovaikutuksessa vahvistetaan, muokataan ja luodaan kuvaa organisaatiosta, johon sitoudutaan ja jota eletään todeksi kokousten ulkopuolella. Johtoryhmäkokoukset toimivat jatkuvan organisaation merkityksentämisen muodollisina kiintopisteinä, jotka palvelevat sekä osallistujien että organisaation asettamia tavoitteita.

Ruokapalvelut voivat pienentää ilmastovaikutuksiaan lisäämällä kasvisruokien osuutta tarjotuista aterioista. Joukkoruokailun muuttuminen kasvisvoittoisemmaksi edellyttää ruokien kulttuuristen merkitysten muuttumista ja kasvisruoan erityisruokavalio- ja kevytlounasmerkityksen purkautumista. Hankkeessamme kehitettiin 30 vegaanista, pienen ilmastovaikutuksen pääruokareseptiä ruokapalveluiden käyttöön. Osana reseptien testausta toteutimme asiakaskyselyn yhdeksässä lounasravintolassa, joihin sisältyivät viisi peruskoulun ja toisen asteen oppilaitoksen ravintolaa, kaksi opiskelijaravintolaa, henkilöstöravintola ja sairaalan ravintola. Tässä artikkelissa tarkastelemme, millaisia merkityksiä ruokapalveluiden asiakkaat liittävät kasvis- ja liharuokiin sekä millaisia tunnesitoumuksia ja normatiivisia käsityksiä niihin kytkeytyy. Argumentoimme Sara Ahmedin (2014) affektiivista normeihin investointia analysoivan lähestymistavan avulla, että on oleellista nähdä ruokakysymys yksilöllisten valintojen tai kognitiivisten prosessien sijaan kysymyksenä yhteiskunnallisista ja kulttuurisista normeista, joihin investoidutaan affektiivisesti ja toiston avulla. Artikkelimme avaa sekä moniaistillista, muistojen ja tottumusten vahvistamaa affektiivista liharuokiin kiinnittymistä ja siten syitä ruokavaliomuutoksen haastavuuteen, että kasvisruoan uusien merkitysten muotoutumispotentiaalia lounasruokailussa. Affektiivisiin investointeihin liittyvän sukupuolittuneisuuden lisäksi nostamme ilmastokestävyydestä käytävään keskusteluun ruokaan liittyvän nationalismin, kulttuurisen omimisen ja eksotisoinnin. Tarjotessaan aterian noin kolmasosalle väestöstä päivittäin ruokapalveluilla on merkittävä potentiaali ruokaan liittyvien normien uudelleenmuotoutumisessa sekä ilmastokestävän ruokakulttuurin edistämisessä. Ruokapalvelujen mahdollisuuksiin tarjota täyttäviä, proteiinipitoisia ja maukkaita kasvispohjaisia ruokia tulisikin keskittää resursseja.

Vanhenemiseen liittyvä kulttuurinen kuvasto rakentuu helposti kaksijakoisesti. Janan toisessa päässä ovat aktiiviset, elämästä nauttivat ja yhteiskuntaan panoksensa antavat seniorikansalaiset ja toisessa päässä tarvitsevat ja sairaat vanhukset. Tarkastelemme tässä artikkelissa ikääntyneiden lappilaisten kerrontaa itsestään arkielämän kontekstissa. Tutkimuksen aineisto koostuu 16 ikääntyneen haastatteluista, jotka tehtiin kotiteknologiakokeilun yhteydessä eri puolilla Lappia vuosina 2017-2018. Aineisto on analysoitu kategoria-analyysillä ja tulkinnassa on käytetty resilienssin ja haurauden käsitteitä. Kaikki haastateltavat sijoittivat puheessa itsensä kategorioihin, joiden voidaan katsoa kiinnittyvän haurauteen ja resilienssiin. Voimien väheneminen, kivut ja luopuminen, toisin sanoen hauraus, oli osa ikääntyneiden elämäntodellisuutta. Tämä ei kuitenkaan poissulkenut resilienssiä: ikääntyneiden pystyvyyttä tai asemoitumista oman arkensa aktiivisiksi toimijoiksi. Ikääntyneitä ei tulisi tarkastella yksipuolisesti vain haurauden tai resilienssin näkökulmista, vaikka he ensi silmäyksellä näyttäisivätkin kuuluvan vain toiseen kategoriaan, vaan nämä molemmat ulottuvuudet tulisi nähdä luontevana osana ikääntymistä ja ikääntymisen kulttuurisia käsikirjoituksia. Ikääntyneillä tulisi olla mahdollisuus toimia ja osallistua, mutta samalla mahdollisuus olla täysivaltaisena aikuisena myös tarvitseva, heikko tai hauras.

Suvuttomasti lisättävät viljelykasvit ja monivuotiset koristekasvit ovat erityisen uhanalaisia virustartunnoille, sillä lisäystapa ja monivuotisuus ovat omiaan lisäämään tartunnan riskiä. Perunan, ryväs- ja valkosipulin, vadelman ja monien muiden kasvien tuottavuus taantuu virusten takia, ellei viljelmiä uusita aika ajoin terveellä aineistolla. Koristekasvit puolestaan menettävät näyttävyytensä virusten aiheuttamien oireiden ja kitukasvuisuuden takia ja sietävät sairaina huonommin muitakin stressejä. Kylmäsäilytys nestetypessä tunnetaan geenivarojen ylläpitomenetelmänä, mutta se sopii myös kasvupisteiden puhdistamiseen viruksista, jolloin sitä kutsutaan kryoterapiaksi. Tämän työn tavoitteena oli käyttää kryoterapiaa tervetaimien tuottamiseen viroottisesta vadelman jalostulinjasta, joka on ominaisuuksiltaan lupaava mutta jota ei ole kuitenkaan pystytty puhdistamaan vadelman kääpiökasvuviruksesta (RBDV). Tämä on estänyt jalosteen tuonnin markkinoille. Aluksi kryomenetelmä optimoitiin useille vadelmalajikkeille, jotta mahdollisimman suuri osuus kasvupisteistä selviytyisi käsittelystä. Näillä olosuhteilla ei kuitenkaan saatu yhtään virusvapaata kasvia. Seuraavaksi kokeiltiin termoterapiaa, joka on jo kauan tunnettu terveiden kasvien saantoa lisäävänä menetelmänä. Sekään ei yksistään tuottanut terveitä taimia. Lopulta kokeiltiin kasvupisteiden käsittelyä kryoterapialla termoterapian jälkeen. Kryokäsittelyn jälkeen kasvuun lähteneistä kasvupisteistä kolmannes tuotti terveen taimen, kun termoterapia kesti 28-36 vrk. Kokeissa saatiin ensi kertaa viitteitä siitä, mihin termoterapian vaikutus viruspuhdistuksessa perustuu. Sen havaittiin kiihdyttävän virus-RNA:n hajotusta kasvupisteissä. Kryoterapia puolestaan tuhosi lämpökäsitellyistä kasvupisteistä kaikki muut paitsi vähiten erilaistuneet solut. Siten nämä menetelmät yhdistettyinä tuhosivat suurimman osan viroottisista soluista. Jäljelle jääneissäkin viroottisissa soluissa virus-RNA oli todennäköisesti suurelta osin hajonnut. Puhdistettua materiaalia voidaan nyt käyttää jatkokokeisiin ja uuden lajikkeen kaupallistamiseen. Materiaalia voidaan siirtää kryoterapiasta myös suoraan pitkäaikaissäilytykseen. Suomalaisesta tervetaimituotannosta on tullut edelläkävijä kryoterapian käytössä puhtaan lisäysaineiston tuottamiseksi.

Mansikan mustalaikku (Colletotrichum acutatum) löytyi ensimmäisen kerran Suomesta vuonna 2000Hollannista tuoduista mansikan taimista. Koska kyseessä on karanteenituhooja, sen leviämisen estämiseksiviranomaiset asettivat mansikan avomaaviljelyyn kolmen vuoden karanteenin saastuneille lohkoille.Taudinaiheuttajan säilymisestä Suomen ilmasto-oloissa ei silloin ollut vielä tutkittua tietoa.Mustalaikun aiheuttajan säilymistä mansikan kasvinjätteissä selvitettiin 2002-2003 MTT kasvinsuojeluntutkimuksen tiloissa Jokioisilla. Mansikan lehtiä, tyviä ja marjoja tartutettiin keinotekoisestikasvihuoneessa C. acutatum –sienellä ja saastutettua kasviainesta säilytettiin muovisangoissa hiekkamaahanpeitettynä ja maan pinnalla yli talven. Koe tehtiin sekä ulkona että kylmillään olevassamuovihuoneessa, jossa lämpötila laski tammikuun alussa alle –30ºC useaksi vuorokaudeksi. Saastutettukasvinjäte oli pakattu pieniin verkkopusseihin ja pusseja otettiin säilytyspaikoista keväällä ja kesälläkasvihuonetestejä varten. Taudinaiheuttajan säilyminen tartutuskykyisenä testattiin kasvihuoneessaJonsok- ja Rita-lajikkeiden taimilla.Mustalaikku saatiin tarttumaan testitaimiin keskikesään asti säilytetyistä, tartutetuista kasvinosista.Kasveissa todettiin mustalaikkuoireita sekä rönsyissä että lehtiruodeissa. Taudinaiheuttajavoitiin saada kasvamaan oireellisista kasvinosista ravintoalustalla ja oireettomistakin osista se todettiinPCR-diagnostiikalla. Heinäkuun lopulle asti maassa säilytetyistä kasvinosista tauti ei enää aiheuttanutmansikantaimiin näkyviä oireita. Taudinaiheuttaja voitiin kuitenkin todeta molekyylibiologisesti testikasveistaotetuista lehtiruodin tyvi- ja juurakkonäytteistä.Mustalaikun säilymistä maassa ilman kasvinjätettä testattiin myös saastuneelta peltolohkoltaotetuista maanäytteistä istuttamalla niihin kasvihuoneessa mansikan taimia. Maanäytteet otettiin PiikkiöstäMTT puutarhatuotannon tutkimuksen koekentältä, jossa vuonna 2002 todettiin mustalaikkua jakasvusto hävitettiin polttamalla. Mustalaikun aiheuttaja todettiin PCR-testillä kasveista, jotka olivatkasvaneet maassa, josta sairaat kasvit oli hävitetty yli vuosi aikaisemmin polttamalla.Tehdyn säilytyskokeen johtopäätöksenä on, että Colletotrichum acutatum pystyy säilymäänmaassa tai maan pinnalla kasvinjätteissä elinkykyisenä ainakin seuraavaan kevääseen, jopa kesään asti.Tauti voi säilyä piilevänä tartunnan saaneissa elävissä kasveissa, myös rikkakasveissa. Siksi kolmenvuoden karanteeni on tarpeen taudin leviämisen ehkäisemiseksi.

MTT:ssä on meneillään “MYEL-vakuutettujen naisten työturvallisuus” -hanke, joka sisältää kirjallisuustutkimuksen, havainnointi- ja haastatteluaineiston sekä kyselyn sidosryhmille. Empiirinen aineisto on kerätty havainnoiden naisten työtä 10 maitotilalla ja haastatellen heitä. Hankkeen tavoitteena on tuottaa tietopaketti naisten työturvallisuudesta. Lisäksi selvitetään, miten työturvallisuuteen liittyviin asioihin sitoutumista voitaisiin parantaa maatilojen arjessa. Tässä yhteydessä raportoidaan kirjallisuustutkimuksen tuloksia sekä alustavia tuloksia empiirisestä aineistosta. Maatalous on yksi neljästä vaarallisimmasta ammattialasta, jolla onnettomuuksia tapahtuu EU:n alueella 30 % keskimääräistä tasoa enemmän. Maataloudessa, kalastuksessa ja porotaloudessa työskentelee Suomessa 30 900 Melan vakuuttamaa naista. Heidän osuutensa on 35 % kaikista Melan vakuuttamista henkilöistä. Viime vuosina julkaistussa tutkimuksessa (Rissanen toim. 2006) on havaittu tiettyjen vaaratekijöiden maatiloilla kohdistuvan etenkin naisiin. Maatiloilla työskentelevillä naisilla esiintyy miehiä enemmän pitkäaikaissairauksia, joiden määrä on lisääntynyt vuoteen 1992 verrattuna. Toinen huolestuttava tulos naisiin liittyen oli työn fyysinen raskaus. Työolosuhteiden erityisiä vaaroja aiheuttavat naisille myös eläinten kanssa työskentely, toistuvat työvaiheet, raskaat nostot, kantaminen sekä hankalat työasennot. Kaikkien psyykkisten oireiden esiintyvyys oli naisilla yleisempää kuin miehillä. Naiseuteen liittyvät myös lisääntymisterveyden riskit. Himasen & Seppälän (2006) tutkimuksen kyselyyn vastanneista lypsykarjatilojen naisista 77% arvioi saaneensa liian vähän raskauteen liittyvää terveystietoa; eniten tietoa kaivattiin maataloustyön fyysisen rasituksen vaikutuksista raskauteen. Naisten ja miesten työtehtävät maatiloilla ovat yleensä erilaiset. Naisten kokonaistyökuormitus saattaa olla huomattava, kun he vastaavat varsinaisten työtehtävien lisäksi kotitalouden töistä. Nyt käynnissä olevassa tutkimuksessa haastatellut maitotiloilla työskentelevät naiset olivat keskimäärin 43-vuotiaita ja ammattinimikkeekseen he valitsivat yleisimmin maatalousyrittäjä. Yleisin syy alalla työskentelyyn oli viljelijän kanssa solmittu avioliitto. Maatilat olivat keskimääräistä suurempia, tutkimustiloilla oli keskimäärin 45 lehmää/tila. Laadullisen tutkimuksen menetelmin kerätty aineisto tuo esiin maatilalla työskentelevän naisen monitahoiset vastuut ja tilalla työskentelyn sairauden varjossa. Moni kertoi tekevänsä töitä myös sairaana. Havainnointiaineistossa ilmeni eläinten käsittelyn vaikutus naisen työturvallisuuteen ja hengityssuojainten vähäinen käyttö. Maatilojen työympäristö on viime vuosien nopean rakennemuutoksen myötä muuttunut radikaalisti. Maatiloilla työskentelevät ovat vastuussa aiempaa suuremmista eläinmääristä ja peltoaloista. Myös tiloilla hyödynnettävät, työtä säästävät ja työoloja muuttavat tekniikat ovat lisääntyneet. Alan nopeaan muutostahtiin tarvittaisiin nyt kipeästi suvantovaihe. Yrityksen jatkuvassa laajentamispaineessa viime vuosina eläneet yrittäjät tarvitsisivat sellaista rauhaa, että heillä riittäisi aikaa paneutua oman jaksamisensa ja terveytensä vaalimiseen. Myös yhteiskunnan suhtautuminen alaan tulisi muuttua suopeammaksi, jotta maataloudessa työskentelevät itsekin arvostaisivat enemmän työtään, näkisivät sen tulevaisuuden positiivisena ja siten panostaisivat työolosuhteidensa parantamiseen.

Pensasmustikka on kaupallisesti merkittävä marja maailmalla. Suomessakin kiinnostus pensasmustikkaa kohtaan on kasvussa. Vuonna 2011 viljelijöiden lukumäärä oli 162, satoikäisen kasvuston pinta-ala 69 ha ja satomäärä 128 tonnia. Suomessa viljelyn ongelmana on talvenkestävien lajikkeiden rajallinen määrä. Pensasmustikan sadonkorjuu sekä pensaiden leikkuu vaativat osaavaa ja sitoutunutta työvoimaa. Ammattitaitoisen työvoiman saatavuus ja tuotantokustannusten pitäminen kohtuullisella tasolla ovat haaste viljelijöille. Perinteisessä pensasmustikan leikkuussa vaurioituneet ja sairaat versot tai niiden osat, maahan taipuvat sekä toisiaan vasten hankaavat versot poistetaan. Vanhoja pensaita nuorennetaan poistamalla vanhimpia versoja. Tapa on hidas ja kallis. Hämeen Ammattikorkeakoulun Puutarhatalouden koulutusohjelmassa tehdyn opinnäytetyön tavoitteena oli selvittää onko puolikorkean pensasmustikan perinteiselle leikkaustavalle vaihtoehtoa. Työn kokeellinen osuus suoritettiin hämäläisellä pensasmustikkaviljelmällä case-tutkimuksena. Kokeessa käytettiin kahta perinteistä radikaalimpaa, raivaussahalla toteutettua leikkaustapaa: pensaan leikkaus kokonaan ja puoliksi alas. Verrokkina oli perinteinen leikkaus. Lajikkeina olivat kotimaiset Aino ja Alvar. Pensaat olivat kokeen alkaessa 11 vuotiaita. Työssä tutkittiin leikkaustapojen vaikutusta pensaiden talvenkestävyyteen ja kasvuun sekä lajikkeiden välisiä eroja. Leikkaukset tehtiin toukokuussa 2012 ja viimeiset mittaukset toukokuussa 2013. Voimakkailla leikkaustavoilla pensaiden uusien versojen vegetatiivinen kasvu oli runsasta. Lajikkeiden välillä merkittäviä eroja ei havaittu. Talvivaurioiden määrässä lajikkeiden välisiä eroja havaittiin. Aino -lajikkeella kaikilla leikkaustavoilla esiintyi vähäisiä pakkasvaurioita versojen kärkiosassa. Alvar -lajikkeella oli erittäin pahoja talvivaurioita: Kaikissa perinteisesti leikatuissa pensaissa yli 75 % pensaan versoista oli vaurioitunut. Puoliksi alas leikatuissa pensaissa vaurioiden määrä oli hieman pienempi. Kokonaan alas leikatuissa Alvar-pensaissa talvivaurioiden määrä oli huomattavasti vähäisempi, niissä kaikissa vaurioita oli korkeintaan puolessa versoista. Mikään koealueen pensaista ei kuollut kokonaan. Tulos tukee viljelijöiden havaintoa, että Alvar on alttiimpi talvivaurioille kuin Aino, vaikka kumpaakin suositellaan I–IV kasvuvyöhykkeelle. Tulokseen vaikutti talven 2012–2013 olosuhteet: talvi oli keskimääräistä lumisempi ja maaliskuu 2013 oli harvinaisen kylmä ja aurinkoinen. Tutkimus vaatisikin jatkoa, jotta voitaisiin arvioida eri leikkaustapojen vaikutusta sadontuottokykyyn, pensaiden kasvuun pidemmällä aikavälillä sekä sääoloiltaan erilaisten talvien vaikutusta pensaiden talvehtimiseen. Lisäksi tulisi löytää keino, jolla voimakkaasti leikattujen pensaiden versojen runsasta vegetatiivista kasvua voitaisiin hallita.

Psykososiaalinen tuki ei ole vakiintunut osaksi syöpäpotilaan hoitoa useista terveyspoliittisista linjauksista huolimatta. Tutkimuksessa analysoidaan, kenen tehtäväksi erikoissairaanhoidon syövänhoidossa toimivat terveydenhuollon ammattilaiset hahmottavat psykososiaalisen tuen antamisen, kuinka potilaiden tukemista tulisi heidän mukaansa kehittää sekä millaiseksi he ymmärtävät järjestöjen roolin tuen antajina. Aineisto kerättiin asiantuntijahaastatteluin syövänhoidossa työskenteleviltä terveydenhuollon ammattilaisilta (n=20). Aineiston analyysi toteutettiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Syövänhoidossa työskentelevät terveydenhuollon ammattilaiset pitivät psykososiaalisen tuen antamista tärkeänä, mutta tuen antamisen katsottiin vaativan erityistä ammattitaitoa ja nykyistä enemmän resursseja. Haastateltavien mielestä yliopistosairaalassa on vaadittavat tukipalvelut, mutta sairaalan sisällä työnjakoa ja tuen systemaattista tarjoamista tulisi kehittää. He toivoivat sairaalaan lisää henkilökuntaa, jonka työhön tuen tarjoaminen kuuluisi. Tällöin potilaiden tuen tarpeen kartoittaminen olisi automaattisesti osa diagnoosivaiheen hoitoa. Haastateltavat kuvasivat järjestöjen tarjoamaa tukea lisänä yliopistosairaalan tukipalveluihin. He korostivat, että järjestöjen tarjoaman tuen piiriin hakeutumisen tulisi perustua potilaan vapaaehtoisuuteen ja aktiivisuuteen. Haastatteluissa tuli esiin epäilyksiä järjestöyhteistyön tiivistämistä kohtaan. Tutkimuksen tuottamaa tietoa voidaan hyödyntää kehitettäessä syöpäpotilaan kokonaisvaltaista hoitoa. Terveydenhuollon ja järjestöjen välisten raja-aitojen madaltamiseksi tarvitaan lisää tietoa järjestöjen tarjoamista tukipalveluista. Erikoissairaanhoidon henkilöstölle tarvitaan selkeämpiä ohjeita potilaiden ohjaamisesta järjestöiden palveluiden piiriin. Näiden kahden tahon välistä koulutusta syöpäpotilaan psykososiaaliseen tukemiseen liittyen tulisi lisätä. Jatkossa järjestöissä työskentelevän henkilöstön näkemyksiä erikoissairaanhoidon ja järjestöjen välisestä yhteistyöstä sekä syöpäpotilaiden psykososiaalisesta tuesta tulisi kartoittaa.

Terveydenhuollon sähköisten palveluiden määrä on lisääntynyt merkittävästi. Potilaiden odotetaan osallistuvan aktiivisemmin hoitoonsa, mutta erityisesti kroonisesti sairaat käyttävät sähköisiä palveluita terveitä harvemmin. Kansainvälisten tutkimusten mukaan hoitohenkilökunnan motivointi ja tuki vaikuttavat merkittävästi potilaiden halukkuuteen ja kyvykkyyteen käyttää terveydenhuollon sähköisiä palveluita. Tässä artikkelissa raportoidaan tuloksia verkkokyselystä, jossa tutkittiin, millaista tukea ja ohjausta kroonisesti sairaat potilaat saavat ja toisaalta toivovat hoitohenkilökunnalta terveydenhuollon sähköisten palveluiden käyttöön. Kyselyssä potilaita pyydettiin arvioimaan, miten hoitohenkilökunta on ohjannut heitä sähköisten palveluiden käyttöön kertomalla palveluista, kannustamalla käyttämään niitä ja neuvomalla niiden käyttöä. Lisäksi kyselyllä selvitettiin, millaisia sähköisiä palveluja potilaat haluavat tulevaisuudessa käyttää. Kyselyyn vastasi 397 sydän-, diabetes- ja syöpäpotilasta. Suurin osa kyselyyn vastanneista potilaista oli käyttänyt vähintään yhtä terveydenhuollon sähköistä palvelua (92 %) ja eniten näitä palveluja käytettiin tiedon etsimiseen. Palvelujen käyttö perustui suurimmaksi osaksi potilaiden omaan aloitteeseen ja hoitohenkilökunnan rooli potilaiden motivoinnissa ja ohjauksessa jäi pieneksi. Alle puolet vastaajista (47 %) raportoi hoitohenkilökunnan kertoneen heille terveydenhuollon sähköisistä palveluista. Palvelujen käyttöön hoitohenkilökunta oli kannustanut noin kolmannesta (30 %) tai opastanut vielä harvempaa (21 %). Alle kolmannes vastaajista koki, ettei tarvitse apua tai tukea terveydenhuollon sähköisten palvelujen käyttöön, mutta monet toivoivat hoitohenkilökunnalta aktiivisempaa otetta palveluista tiedottamisessa sekä palveluiden käytön neuvomisessa ja kannustamisessa. Tulevaisuudessa potilaat ovat halukkaita käyttämään erityisesti käytännöllistä sähköistä ajanvarausta sekä uusia, helppoja yhteydenpitokanavia hoitohenkilökunnan kanssa. Tutkimuksen tulosten perusteella pelkkä terveydenhuollon sähköisten palvelujen määrän lisääminen ei riitä, vaan aktiivisetkin potilaat tarvitsevat enemmän tietoa palveluista ja tukea niiden käyttöön.

Artikkelissa tarkastellaan mielisairaalapotilaiden itsetyydytyksen patologisoinnin mikrotasoisia merkityksiä. Olen läpikäynyt Niuvanniemen sairaalaan vuosina 1930–1939 sisäänkirjattujen potilaiden sairauskertomukset. Nostan artikkelin primääriaineistoksi kaksi sairauskertomusta, joissa potilaan itsetyydytys on keskeisesti esillä. Luen sairauskertomuksia suhteessa onaniasta käytyyn yleiseurooppalaiseen lääketieteellis-yhteiskunnalliseen keskusteluun, joka virisi 1700-luvun alussa medikalisaation ja itsetyydytystä koskevan lääketieteellisen kiinnostuksen heräämisen myötä. 1900-luvulle tultaessa onanian seurauksia koskeva keskustelu limittyi rotuhygieeniseen diskurssiin, jossa itsetyydytys uskottiin osoitukseksi mielisairaiden degeneraatiosta ja epätavallisen voimakkaasta seksuaalivietistä. Toteutan mikrohistoriallista tutkimusstrategiaa, ja kysyn, millaisia poikkeavuuden ulottuvuuksia onaniaan liitetään mikrotasolla ja miten potilaat omaisineen osallistuvat itsetyydytyksen patologisuutta koskevien tulkintojen konstruointiin. Artikkeli nostaa esille itsetyydytyksen patologisoinnin vastavuoroisia ulottuvuuksia. Potilaat olivat sisäistäneet onanian poikkeavuuden suhteessa normaalina pidettyyn (seksuaali)käyttäytymiseen ja pyrkivät kontrolloimaan sen harjoittamista aktiivisin ja äärimmäisin keinoin, esimerkiksi itsemurhayritysten avulla. Kontrolloimalla onaniaa mikrotasolla potilaat tulivat samalla uusintaneeksi itsetyydytyksen patologisuutta koskevia makrotasoisia tulkintoja. Osoitan myös, miten onania saattoi tarjota potilaalle elämässä tapahtuneita epäonnistumisia selittävän syyn, jonka määrittämisessä potilas itse oli aktiivisessa roolissa.

Palliatiivinen hoito on parantumattomasti sairaan potilaan ja hänen läheisensä aktiivista ja kokonaisvaltaista hoitoa. Palliatiivisen hoidon tarve tulee kasvamaan väestön ikääntyessä ja pitkäaikaissairauksien lisääntyessä. Palliatiivisen hoidon saannin turvaamiseksi lääkärillä tulee olla osaamista palliatiivisesta hoidosta ja saattohoidosta kaikilla terveydenhuollon tasoilla. Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvailla potilaiden ja läheisten kokemuksia lääkärien osaamisesta palliatiivisessa hoidossa ja saattohoidossa. Tutkimusaineisto kerätiin sähköisenä kyselynä ja tiedote kyselystä oli Palliatiivisen hoitotyön ja lääketieteen koulutuksen monialaisen ja työelämälähtöisen kehittämisen (EduPal) -hankkeen verkkosivulla. Avoimeen kysymykseen: Mitä mielestäsi jokaisen lääkärin tulee osata palliatiivisesta hoidosta ja saattohoidosta valmistuessaan? vastasi 41 potilasta ja läheistä. Aineisto analysoitiin induktiivisella sisällön analyysilla. Potilaiden ja läheisten mukaan lääkärit tarvitsevat palliatiivisessa hoidossa ja saattohoidossa kivunhoidon osaamista. Lisäksi he tarvitsevat vuorovaikutusosaamista ja potilaslähtöisen hoidon osaamista. Potilaat ja läheiset arvoivat lääkärin tarvitsevan vahvaa kliinistä osaamista palliatiivisesta hoidosta ja saattohoidosta. Myös lääkäreiden kohtaamisosaamista sekä potilaan ja läheisten tukemisosaamista pidettiin tärkeänä. Lääkärillä tulee olla laaja-alaista osaamista palliatiivisesta hoidosta ja saattohoidosta. Potilaiden ja läheisten kokemusten huomioiminen lääketieteen perusopetuksessa ja täydennyskoulutuksessa vahvistaa ja tukee kliinistä osaamista sekä potilaan hoidon laatua. Lääketieteen koulutukseen tulee lisätä vuorovaikutus- ja kohtaamistaitoja kehittävää opetusta sekä turvata kaikille lääketieteen opiskelijoille osaaminen palliatiivisen hoidon ja saattohoidon perusteista.

Puhuttu kieli on ollut osa suomen kielen tutkimusta fennistiikan alusta alkaen, milloin keskeisemmin, milloin vähemmän keskeisesti. Tutkittavat ilmiöt, näkökulmat ja kiinnostuksen kohteet ovat muovautuneet kulloisenkin aikakauden tieteen paradigmojen, kulttuuristen ja yhteiskunnallisten kysymysten sekä yksittäisten tutkijoiden ja tutkijaryhmien tieteellisten intohimojen mukaan. Niin nytkin. Yksi suomen kielen ja suomalaisen puhutun kielen tutkimuksen ydinalueista on jo jonkin aikaa ollut keskustelunanalyyttinen ja vuorovaikutuslingvistinen tutkimus. Vuodesta 2012 kuluvan vuoden loppuun Helsingin yliopistossa on työskennellyt Suomen Akatemian rahoittama monikielinen ja -tieteinen huippuyksikkö Intersubjektiivisuus vuorovaikutuksessa. Samoissa tiloissa työskentely on antanut mahdollisuuden tehdä intensiivistä yhteistyötä ja pohtia tutkimusta, ja niinpä spontaanien ja satunnaistenkin keskustelujen tuloksena on syntynyt uusia tutkimuskysymyksiä ja yhteistyösuhteita. Keskustelut ja aineistosessiot erikielisiä aineistoja ja erilaisia vuorovaikutusilmiöitä tutkivien kanssa ovat suhteuttaneet omaa tutkimusta. Merkittäviä ovat olleet myös resurssit avustavien työntekijöiden palkkaamiseen. Jo jonkin aikaa vuorovaikutustutkijoiden kiinnostuksen ja teoreettis-metodisten kiistojen kohteena on ollut se, missä määrin vuorovaikutuskäytänteet ovat kielikohtaisia ja sosiokulttuurisia, missä määrin puolestaan universaaleja. Empiirisen tutkimuksen menetelmät ovat vaihdelleet eksploratiivisista ja syväluotaavista analyyseista aina tiukkaa kooditusta noudattaviin tutkimuksiin ja yleistyksiin. Nämä frekvenssitietoihin perustuvat yleistykset ovat voineet muuttua jopa yksinomaiseksi totuudeksi. Vuorovaikutuspuheen ja kirjoitetun dialogin kannalta olennaisia ovat kielen keinot, jotka osoittavat sanojansa asennoitumista muiden tilanteen osanottajien toimintaan, tiedolliseen asemaan tai affektin ilmaisuun. Suomen kielen osalta on analysoitu vilkkaasti muun muassa erilaisten partikkelien vuorovaikutustehtäviä, ja tutkimus on kansainvälisestikin tunnustettua. Tässä numerossa Aino Koivisto selvittää suomen kognitiivista muutosta ilmaisevien partikkelien (esim. aijaa, aha) semantiikkaa ja työnjakoa vuorovaikutuksessa sekä suhteuttaa suomen puhujien leksikaalistamia erontekoja muihin kieliin. Toisenlaista, lausuman osana esiintyvää vaan-partikkelia puolestaan tutkivat Outi Duvallon ja Rea Peltola. Eriaikaisten ja erityyppisten aineistojen avulla he hahmottelevat tämän diskurssinmerkitsimen merkitystä ja sen eri käyttöjen semanttista ydintä. Puhuttua kieltä tarkastellaan myös alueellisen ja sosiaalisen vaihtelun näkökulmista. Sosiolingvistiikka ja murteentutkimus elävät monimuotoisina, ja murteiden äänne- ja muotopiirteiden vaihtelu herättää pysähtymään ja kysymään, miksi tämä on näin, mitä tällä tehdään. Marjatta Palander tarkastelee havaintokirjoituksessaan foneettista piirrettä, Toroppalan t:tä, ja pohtii myös sen matkaa nykytelevision viihdeohjelmaan. Tällä hetkellä on aiempaakin selvemmin tarve tutkia monikulttuurista ja monikielistä vuorovaikutusta työpaikalla. Tällöin kielentutkija liikkuu siellä, missä arjen toimijatkin – esimerkiksi monikulttuurisilla lääkärinvastaanotoilla tai sairaalan lääkärinkierroilla. Johanna Komppa ja Lari Kotilainen kertovat havaintokirjoituksessaan hankkeesta, jossa testataan puheentunnistamisteknologian tuottamien litteraatioiden hyödyntämistä kielenopetuksessa. Virittäjän historiassa ja yleisemminkin merkkipaaluna voi pitää Mirkka Salon artikkelia, joka käsittelee romanikielisen ja romanikieleen perustuvan kieliaineksen määrää, tyyppiä ja tehtäviä verkkokeskustelussa. Se on ensimmäinen Virittäjässä julkaistu artikkeli, jossa tarkastellaan Suomen romanien suomea ja joka tekee näkyväksi näin tätä kielivähemmistöämme. Millainen kielellisen vuorovaikutuksen tutkimus on vahvistumassa, ja mitä tarvittaisiin lisää? Yksi selvästi vahvistuva tutkimuskohde on vuorovaikutuksen multimodaalisuus sekä kielellisten ja kehollisten käytänteiden yhteispeli – kehollisuuden vaikutus kieleen ja kielen keinojen valintaan. Tällä alueella FiDiPro-professorina Helsingin yliopistossa vuosina 2015–2017 toimineen Lorenza Mondadan vaikutus suomalaiseen tutkimukseen on ollut suuri. Tutkimus, jota on Suomessa tehty vielä varsin vähän ja jolle olisi tarvetta, on keskustelupuheen foneettis-prosodinen tutkimus. Yliopistojen henkilökunta ja opiskelijat työskentelevät tällä hetkellä hämmentävien rakenteellisten muutosten keskellä. Tutkimuksessa tämän hetken perustavanlaatuiset haasteet, jotka koskevat laajemminkin aineistopohjaista ihmistieteellistä tutkimusta, liittyvät aineistojen infrastruktuuriin ja juridisiin käytänteisiin – aineistojen hankintaan, käsittelyyn, arkistointiin ja jatkokäyttöön. Kansallinen tutkimuspolitiikka, tutkimuksen rahoittajat ja EU:n aineistopolitiikka edellyttävät asianmukaista aineistonhallintaa. Siihen kuuluvat muun muassa aineiston tietosuoja, tietoturva ja aineiston käyttökelpoisuuden varmistaminen sen elinkaaren ajan. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännön toimet ovat osoittautuneet hyvinkin monisyisiksi ja hankaliksi. Vuorovaikutus- ja muutkin puhutun kielen aineistot näyttävät putoavan yliopistojen infrastruktuurijärjestelyjen väliin. Aineiston säilyttämis- ja käsittelymahdollisuuksiin liittyvien hankaluuksien lisäksi eettisten ja tietosuojakysymysten ratkaisu on tällä hetkellä hankalaa. Tarvitaan juristien ja käytännön kysymyksiä ratkovien tutkijoiden tiivistä keskusteluyhteyttä, jotta tietämättömyys puolin ja toisin vähenee ja ongelmia saadaan ratkaistua niin, että kielentutkijat ja muut ihmistieteilijät pystyvät edelleenkin hankkimaan tutkimusaineistoja. Marja-Leena Sorjonen