Academic literature on the topic 'Taidemaalarit'

Taiteentuntija Giovanni Morellin (1816–1891) kirja Della Pittura italiana (1897) päätyi psykoanalyytikko Sigmund Freudin (1856–1939) kirjastoon Unien tulkinnan (1899) kirjoitusvaiheessa. Kirjassaan Morelli hyödynsi proosan kirjoittamisen menetelmiä. Hänen esimerkkinsä innoittamana pohdin taiteellistatutkimusta edustavassa artikkelissani taidemaalarin kerronnallisia keinoja ja tietoa, jota tutkimusaiheesta on mahdollista tuottaa yhdistämällä taidemaalarin ja taidehistorioitsijan lähestymistavat. Koska Freud vieraili Morellin kuvaamissa taidekokoelmissa vain lukemalla, lainaan samojen museoiden puutarhoissa puoli vuotta aiemmin maalanneen Ellen Thesleffin (1869–1954) teoksia jäljittääkseni mielikuvia, joita Morellin kirjan lukeminen on saattanut Freudissa synnyttää. Pohdin lisäksi, saiko Freud vaikutteita Morellilta, kuten hän kertoi esseessään ”Michelangelon Mooses” (1914), sekä miten vaikutteet näkyivät Freudin varhaisissa julkaisuissa. Ehdotan lopuksi luovan kirjoituksen katkelmia aineistoksi taiteilijan teosta edeltävien mielikuvien tutkimiseen, korjaan taidehistorian alalle syntyneen väärinkäsityksen erottelemalla freudilaisen lipsahduksen sairauden oireesta ja osoitan Freudin erottaneen Mooses-veistoksesta kirjoittaessaan empiirisen havainnoinnin psykologisesta havainnoinnista. Morellin ja Freudin tarkastelutapojen leikkauspiste tarjoaa teoreettisen lähtökohdan tarkastella tutkivan taiteilijan syntyvän teoksensa äärellä harjoittamaa empiiristä havainnointia ja siitä seuraavan kokemuksen tulkintaa.

Ranskalainen fenomenologi Maurice Merleau-Ponty vaikuttui taidemaalarin tavasta kohdata ja tuoda näkyväksi maailma sellaisena kuin se alkuperäisessä havainnossa näyttäytyy. Saman alkuperäisen maailman äärellä työskentelevät myös filosofi, opettaja ja empiristi. Nykymaailman kiireessä ryntäämme usein turhan nopeasti piirtämään ilmiöille tiukkoja ääriviivoja ja hukkaamme maailman moniulotteisuutta sekä vaihtoehtoisia perspektiivejä.

Taidemaalari Sigrid Schauman (1877–1979) oli myös kuvataidekriitikko, jonka taidearvosteluissa esiintyy ajatus naisen omaehtoisesta ilmaisusta. Etenkin Ellen Thesleffin (1869–1954) taide tuntui ilmentävän Schaumanille ”naisen taiteen” ideaalia. Tässä artikkelissa analysoin Schaumanin kritiikkien retoriikkaa belgialaissyntyisen filosofin ja psykoanalyytikon Luce Irigarayn teoretisoiman sukupuolieron käsitteeseen tukeutuen. Artikkelissa kysyn, voisiko naisen omaehtoinen ilmaisu löytyä irigaraylaisittain kuvataiteen naisellisesta kielestä (parler femme), jossa positiivinen ero ajatellaan uudelleen?

Kulosaaren huvilallaan tapaninpäivänä 1916 kuolleen Latvian kansallistaiteilijan, taidemaalari Janis Rozentālsin muistonäyttely pidettiin Ateneumissa vuodenvaihteen jälkeen jo helmikuussa 1917. Hufvudstadsbladetin kriitikko A. G–s totesi näyttelyarvionsa aluksi, miten vähän itse asiassa tunnemme tämän ei suinkaan toisella puolella maapalloa elävän ja kehittyvän vaan aivan rajojemme tuntumassa olevan kansan taidetta. ”Jos venäläinen on meille jokseenkin tuntematonta, sitä suuremmassa määrin tämä koskee latvialaista taidetta, jonka eturivin edustajiin Rosenthal kuului”, hän kirjoitti (Hbl 7.2.1917).