Academic literature on the topic 'Tutkiva yhteisö'

Artikkeli tutkii feministisestä näkökulmasta seksuaalista väkivaltaa ja separatismia suomenruotsalaisen Maria Turtschaninoffin fantasiaromaaneissa Maresi (2014) ja Naondel (2016). Analyysi keskittyy tarkastelemaan Turtschaninoffin tapoja käyttää feministisiä keinoja, jotka kumpuavat naisasialiikkeestä ja feministisestä teoriasta. Näitä keinoja ovat esimerkiksi separatismi, tietoisuuden kohottaminen ja feministinen (nais)yhteisö. Teokset kertovat tytöistä ja naisista, jotka ovat paenneet väkivaltaisia hallitsijoita ja seksuaalista sortoa ja muodostaneet separatistisen yhteisön kaukaiselle saarelle, missä he arvostavat tietoa ja oppimista yhteisöllisinä prosesseina. Maresi kertoo luostarinoviisin, Maresin, päiväkirjamerkintöjen kautta yhteisön elämästä, kun taas Naondel kuvaa seitsemän naisen pakomatkan orujuudesta vapauteen: juuri he perustavat tytöille ja naisille turvapaikan. Tämä naisten perustama turvapaikka pohjautuu myytteihin ja radikaalifeminismiin. Artikkeli osoittaa, Turtschaninoffin teosten fantasiamaailma on yhtä lailla myyttien kuin nykyaikaisten feminististen käytäntöjen läpäisemä, mikä alleviivaa valtaa ja naistenvälisen toveruun tärkeyttä.

Tässä artikkelissa tutkin koltansaamen Näätämön murteen ja pohjoissaamen merisaamen murteen välistä koodien sekoittumista. Tutkimusaineistona käytän kahdelta kaksikieliseltä puhujalta vuonna 1920 Norjan Näätämössä kerättyjä folkloretekstejä. Aineiston kerääjän Eliel Lagercrantzin mukaan osa teksteistä on merisaamea ja osan kieltä hän kuvailee termillä koltansaamen ja merisaamen sekakieli. Tutkimuksessa selvisi, että tekstit sisältävät kolme erilaista rekisteriä: koltansaame, merisaame sekä rekisteri, jota kutsun koltansaame-merisaame -rekisteriksi. Kaksi ensimmäistä rekisteriä sisältävät lyhyitä koodinupotuksia toisesta kielestä. Koltansaame-merisaame -rekisteri sisältää sekä kielioppia että sanastoa molemmista kielistä. Kutsun tätä kongruentiksi leksikalisaatioksi. Koska kielet ovat lähisukukieliä ja jakavat sekä perussanaston että paljon yhteisiä kieliopillisia rakenteita, puhuja voi täyttää kielten yhteiset kieliopilliset rakenteet molempien kielten sanastolla. Lisäksi tutkimuksessa kävi ilmi, että aineisto sisältää sekä äänteellisiä että kieliopillisia hybridimuotoja. Äänteelliset hybridimuodot sisältävät äänteellisiä piirteitä molemmista kielistä, kun taas kieliopillisissa hybridimuodoissa yhdestä kielestä peräisin olevaa sanaa on taivutettu toisen kielen mukaisesti.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko 18 kuukauden iässä kartoitetuilla lapseen ja lähiympäristöön liittyvillä taustatekijöillä yhteyttä sanastollisiin taitoihin 24 ja 30 kuukauden iässä. Tutkimukseen osallistui 37 suomenkielistä tervettä ja täysiaikaisena syntynyttä lasta (16 poikaa ja 21 tyttöä). Tulosten mukaan sukupuoli oli yhteydessä ymmärtävän ja tuottavan sanaston tasoon 24 ja 30 kuukauden iässä sekä tuotettujen sanojen määrään 24 kuukauden iässä. Tytöt saivat korkeampia testipisteitä kuin pojat. Yhden tai useamman korvatulehduksen sairastaminen oli negatiivisesti yhteydessä sekä ymmärtävän että tuottavan sanaston tasoon 30 kuukauden iässä, muttei vielä 24 kuukauden iässä. Lapsilla, joilla oli vähintään yksi sisarus, oli heikompi pistemäärä ymmärtävän sanaston mittauksessa 30 kuukauden iässä kuin perheen ainokaisilla. Lähisukulaisilla esiintyvät kielelliset vaikeudet olivat yhteydessä ymmärtävän sanaston tasoon 24 kuukauden iässä. Esikoisuus ei ollut yhteydessä sanaston kehitykseen, eikä myöskään vanhempien koulutustaso. Aihetta on syytä tutkia lisää suuremmalla otoskoolla, sillä käytännön puheterapiatyössä tarvitaan tietoa piirteistä, jotka lisäävät riskiä kielellisille vaikeuksille.

Pikkukeskosena (syntymäpaino < 1500 g ja/tai syntynyt < 32 raskausviikolla) syntyneiden lasten varhaisen ymmärretyn sanaston kehitystä on tutkittu vähän, ja ymmärretyn sanaston ja myöhemmän kognitiivisen kehityksen välistä mahdollista yhteyttä ei tietääksemme ollenkaan. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli saada lisää tietoa pikkukeskosena syntyneiden lasten varhaisen ymmärretyn sanaston koosta ja koostumuksesta sekä tutkia varhaisen ymmärretyn sanaston ja myöhemmän kognitiivisen kehityksen välistä yhteyttä. Tähän rekisteritutkimukseen otettiin mukaan ne vuosina 2007–2009 Turun yliopistollisessa keskussairaalassa pikkukeskosena syntyneet lapset (N=57), joilta oli saatavilla Varhaisen kommunikaation ja kielen kehityksenarviointimenetelmän avulla kerätty tieto ymmärretyn sanaston kehityksestä yksivuotiaana sekä Bayley III -testin avulla arvoitu tieto lapsen kognitiivisesta kehityksestä kaksivuotiaana. Pikkukeskosten ymmärretyn sanaston koko oli pienempi kuin tutkimuksessa käytetyn arviointimenetelmän normiaineiston. Ymmärretyn sanaston koostumuksen kehitys oli edennyt suhteessa sanaston määrälliseen kehitykseen vastaten aiemmin raportoituja tuloksia. Varhaisen ymmärretyn sanaston (koko, koostumus) ja myöhemmän kognitiivisen kehityksen välillä todettiin merkitsevä positiivinen yhteys. Tulokset puoltavat varhaisen ymmärretyn sanaston kehityksen tutkimista osana pikkukeskosten kehitysseurantaa.

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin äitien ja 2-vuotiaiden lasten (N = 12) vapaita leikkitilanteita, joista analysoitiin lapselle suunnatun puheen piirteitä. Lapselle suunnatusta puheesta poimittiin responsiiviset ja ohjailevat ilmaukset sekä nimeämiset, laajennokset ja kielentämiset. Sen jälkeen tarkasteltiin kaikkien analysoitujen ilmaisutyyppien yhteyksiä toisiinsa. Lisäksi tutkittiin ilmaisutyyppien ja kahdessa ikäpisteessä, 24 ja 30 kuukauden iässä, mitatun lapsen sanaston tason välisiä yhteyksiä. Äitien ilmausten määrässä havaittiin paljon yksilöllistä vaihtelua. Ilmausten määrä korreloi positiivisesti responsiivisten ja kielentävien ilmausten määrään. Lisäksi responsiiviset ilmaukset korreloivat negatiivisesti sellaisten ohjailevien ilmausten kanssa, jotka suuntasivat lapsen huomiota uudelleen. Lapsen sanaston tason kannalta merkittävimmäksi äidin ilmaisutyypiksi nousivat laajennokset, joiden määrä korreloi positiivisesti myös responsiivisten ilmausten määrän kanssa. Nämä löydökset on hyvä huomioida puheterapeutin vastaanotolla, kun ohjataan puheen kehityksessä viivästyneen noin 2–3-vuotiaan lapsen vanhempia. Lapselle suunnatun puheen laadun ja sanaston kehityksen välistä yhteyttä on syytä tutkia lisää suuremmalla otoskoolla ja ottamalla huomioon vielä muitakin lapselle suunnatun puheen piirteitä.

Meidän kulttuurissamme taidoista tärkeimpinä on perinteisesti pidetty henkisiä taitoja, kuten ajattelemisen taitoa ja ongelmanratkaisutaitoa. Sen sijaan ihmisen kehollisuuteen ja liikkuvuuteen perustuvat taidot ovat olleet vähemmän arvostettuja. Tämä Aristotelesta alkanut perinne on elänyt voimakkaana koulutuksen piirissä siitä huolimatta, että on esiintynyt myös toisenlaisia näkemyksiä. Muun muassa Dewey’n filosofiassa teoreettisen ajattelun ja käytännöllisen toiminnan, abstraktin ja konkreettisen, yhteys nähdään välttämättömänä sekä tiedon rakentamisessa että tietäjän (ihmisen) ymmärryksen kehittymisessä. Artikkelissa tarkastellaan ihmisen kehollisuuteen perustuvien taitojen olemusta mm. Martin Heideggerin filosofian valossa oppaana oman aikamme tutkija Timo Klemola ja hänen tutkimuksensa hengen ja liikunnan yhteydestä. Toisena artikkelin näkökulmana on taidon yksilöllisyys: taito on aina luonteeltaan taitajan omaa. Näkökulmaa lähestytään Thomas Hobbesin teorian pohjalta. Lopuksi kirjoittaja paneutuu ymmärretyn taidon oppimiseen Herbartin sivistyksellisyys-käsitteen valossa ja Pauli Siljanderin johdattamana.

Tutkimushankkeen nimenä on The Impact of Socio-Pedagogic Equine-Activities intervention on Special Education Pupils with Neurological Disorders. Tutkimus suoritetaan Helsingin yliopiston Käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa soveltavan kasvatustieteen laitoksella. Tässä tutkimuksessa tutkitaan hevosen ja talliyhteisön avulla tapahtuvaa sosiaalista kuntoutusta ja syrjäytymisen ehkäisyä. Tutkimuksen aihe on poikkitieteellinen (erityispedagogiikka, sosiaalipedagogiikka, psykologia ja antrozoologia). “Talliyhteisö ja hevonen tarjoavat maksimaalisen kokemuksen, joka ei ole verrattavissa muihin, koska se sisältää sekä ainutlaatuisen fyysisen kokemuksen että riemukkaan sosiaalisen ympäristön” (Hart 2000, 94). Vuonna 2002 Kuopion yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskuksessa aloitettiin pilottihankkeena uuden interventiomenetelmän täydennyskoulutus, sosiaalipedagoginen hevostoiminta kasvatus-, sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille. Menetelmä on Suomessa uraauurtava yhteisöllisyyden ja eläinavusteisen kuntoutuksen kombinaatio, jonka viitekehys lähtee sosiaalipedagogiikasta. Se voidaan määritellä sosiaalisen kasvun ja hyvinvoinnin tukemiseksi hevosen kanssa tapahtuvassa yhteisöllisessä toiminnassa. Sosiaalipedagogiikan työkäytänteet sisältävät kolme elementtiä: toiminnallisuus, yhteisöllisyys ja elämyksellisyys. Se on luova tieteenala, joka edellyttää rohkeutta kokeilla uusia, erilaisia työskentelytapoja. Pedagogisen suhteen kautta mahdollistetaan perusta yksilön muutokselle ja saadaan aikaan uusi elämänorientaatio, ”uinuvan ihmisyyden herättäminen” (Hämäläinen 2002). Tavoitteena on lasten ja nuorten sosiaalisen kasvun ja hyvinvoinnin tukeminen hevosen kanssa tapahtuvassa yhteisöllisessä toiminnassa.Beck ja Katcher (2001) ovat huomanneet lasten tulevan rauhallisemmiksi eläinten läheisyydessä. Tämä rohkaisee käyttämään eläimiä vaikuttavuuden vahvistajina käyttäytymisen ja sosiaalisten taitojen interventio-ohjelmissa. Eläinavusteiset interventiot jaetaan neljään kategoriaan: lemmikkien vierailuohjelmat, eläinavusteinen terapia, hippoterapia ja terapeuttinen ratsastus (All & al. 1999, 49-51). Eläimet ja niistä huolehtiminen antaa lapsille mahdollisuuden oppia hoivaamista (Hanselman 2001, 160). Läheinen dialogisuus, tässä ja nyt -oleminen, hoivaaminen, rauhoittuminen ja eläimen menetys ovat aspekteja koskien lasten ja eläinten välisiä siteitä ja bondingia (Melson 2001, 70). Hevosen käyttäminen kuntoutuksessa on jo useassa maassa pitkään käytetty toimintamalli. Keski-Euroopassa, Yhdysvalloissa sekä Pohjoismaista Ruotsissa ja Tanskassa on talleja, jotka yhteisöllisen ja sosiaalisen kasvun näkökulmasta tekevät työtä lasten ja nuorten syrjäytymiskierteen katkaisemiseksi ja jo syntyneiden vaurioiden korjaamiseksi. Lapset ja nuoret ovat tämän hevostoiminnan piirissä monenlaisten diagnoosien pohjalta Sosiaalipedagogisessa hevostoiminnassa talliyhteisö tiedostaa kokonaisvaltaisen tehtävänsä kasvatuksellisena yhteisönä. Toiminta on turvallisuutta ja vuorovaikutusta herättävä, jonka tavoitteena on vastuullisuuteen ja yhteisöön kasvaminen. Talliyhteisö pyrkii tiedostetusti antamaan vastuuta lapsille ja nuorille, oikeassa suhteessa ikäkauteen ja kehitysedellytyksiin (Koistinen 2005, s. 4-5). Kaikkein vaikuttavin tapa opettaa ja oppia edellyttää kaikkien aistien käyttämistä. Eläinten kanssa toimiminen antaa lapsille sensorisia kokemuksia (Melson 2001, 79-80.) Taatakseen näiden eläinavusteisten ohjelmien laadun, on merkittävää se, ettei eläimiä käytetä hyväksi vaan niitä kohdellaan tasavertaisina kuntoutuskumppaneina (Fredrickson-MacNamara,and Butler 2006, 140). Yhdysvalloissa on viimeisen viiden vuoden aikana tutkittu runsaasti hevosen roolia sosiaalistamis-prosesseissa. Psykologian tohtori Kay Sudekum Trotter (2006) tutki riskilasten ohjausta hevosten avulla. Hän löysi tutkimuksessaan tilastollisesti merkitsevää parantumista koeryhmän kokonaiskäytöksessä, positiivisen käytöksen lisääntymisessä ja negatiivisen käytöksen vähenemisessä. Magnell & al. (2006) tutki hevosavusteisen psykoterapian vaikutusta riskinuoriin. Hänen tutkimuksessaan löydettiin samankaltainen tilastollisesti merkitsevä tulos kokonaiskäytöksen parantumisessa. Lisäksi saatiin tilastollisesti merkitsevä tulos kommunikaatiotaidoissa ja sosiaalisissa taidoissa. Heinäkuussa 2008 tutkija matkusti Yhdysvaltoihin, Washburnin yliopistoon Kansasiin, tapaamaan professori Pamelyn MacDonaldia, joka on tutkinut hevosen vaikutusta sosiaalisessa kuntoutuksessa erityisluokkien parissa. Hänen tutkimuksessaan löydettiin tilastollisesti merkitsevät erot tarkasteltaessa hevostoimintaan osallistuneita ryhmiä yksittäisinä tapauksina. Eräässä ryhmässä saatiin tilastollisesti merkitsevä ero itsetunnon kohoamisessa, toisessa hoivaamisen lisääntymisessä ja aggression vähenemisessä.Ottaessaan vastuuta eläimistä lasten ja nuorten motivaatio ja ymmärrys syvenevät (Melson 2001, 90). Lasten ja nuorten kanssa toimiville aikuisille voidaan antaa kuusi periaatetta, jotka sovellettuina ohjaustyöhön tukevat myönteisen minäkäsityksen muodostumista:- Anna oppilaan kokea, että opettaja tukee häntä.- Anna oppilaiden tuntea olevansa vastuullisia ihmisiä.- Anna oppilaiden tuntea itsensä pystyviksi.- Opeta oppilaat asettamaan realistiset tavoitteet.- Auta oppilaita arvioimaan itseään realistisesti.- Kannusta realistista itsekiitosta (Korpinen 1990).Omanarvontunnetta ja itsetuntemusta voidaan oppia kokemusten ja elämysten kantta. Hevoskokemusten kautta tämä on mahdollista. Sosiaalipedagogisen hevostoiminnan pilottityössään koulupudokkaiden kanssa tutkija muotoili em. periaatteet talliympäristöön sopiviksi:- Ohjaaja on mukana auttamassa alkuun. Annetaan yrittää aina itse, mutta ollaan taustalla valmiina.- Oppilas saa tärkeitä ja merkittäviä tehtäviä (esim. hevosen hyvinvoinnin tai tallin toiminnan kannalta). Hän kokee olevansa tärkeä osa kokonaisuutta.- Oppilaalle annetaan tallilla kykynsä mukaisia tehtäviä, joiden kautta onnistumisenelämykset ovat mahdollisia.- Hevostoiminta suunnitellaan yhdessä oppilaan ja ohjaajan kanssa. Toiminnan tulee olla tavoitteellista, mutta se ei saa ylittää eikä alittaa oppilaan suorituskykyä.- Toiminnan jälkeen käydään se yhdessä läpi. Pohditaan keskustellen asetettujen tavoitteiden kautta miten toiminta sujui. Mietitään mahdollisia muita tapoja toiminnan suorittamiseksi.- Harjoitellaan olemaan tyytyväisiä omaan suoriutumiseen. Opetellaan löytämään arjesta niitä pieniäkin kiitoksen paikkoja. Opetellaan iloitsemaan pienistäkin onnistumisista ja siirtämään tätä iloa hevostoiminnan ulkopuolelle (Kjäldman 2003, 10).Opettajan näkökulmasta hevostoiminta oli mielekäs toimintamuoto koulupudokkaiden motivoimiseksi opiskeluun. Talliympäristö poikkesi perinteisestä kouluympäristöstä antaen mahdollisuuden työstää oppiaineita uudella tavalla. Hevostoiminta avasi uudenlaisen pedagogisen suhteen opettajan ja oppilaan välille. Oppitunnit olivat aidommin vastavuoroisia kuin perinteisessä kouluopetuksessa. Parhainta antia olivat tunne kasvamisesta kunnioitukseen toista kohtaan, luottamuksen lisääntymiseen, vastuullisuuteen, ymmärtämiseen ja kokemusten kohtaamisiin ainutkertaisina (Kjäldman 2003, 20).

Kaupunkikokemukset rakentuvat yksityisistä ja yhteisistä muistoista ja aistitusta ympäristöstä. Tähän perustuen ympäristön kokeminen voidaan ymmärtää ihmissuhteisiin liittyvänä toimintana, joka rakentaa ja pitää yllä ihmisten yhteenkuuluvuutta ja muokkaa siten yhteisön sosiaalisia suhteita. Artikkelissa tarkastellaan eri tyyppisiä taiteellisia ja kaupunkitilapoliittisia interventioita ja erityisesti sitä, kuinka niihin liittyvien kaupunkisuhteiden on mahdollista rakentua dialogissa kahden ympäristöstään kertovan henkilön välillä. Tutkimustehtävänä on tarkastella ylisukupolvisen kaupunkitilan muodostumista kävelyjen ja keskustelujen yhteydessä sekä sitä, kuinka näin saatu tutkimusaineisto voidaan kontekstoida kaupunkia koskevaan kulttuurihistorialliseen tietoon ja tutkimukseen. Teoreettis-metodologisesti artikkeli nojaa yhteisvaranto-käsitteeseen sekä ympäristökokemuksia tutkivaan aistielämäkerralliseen kävelymenetelmään (sensobiographic walking). Artikkeli on osa aistittuja elinympäristöjä, niiden kokemista sekä muistoja tarkastelevaa [anonymisoitu] -tutkimushanketta. Kävelyjen perustella voidaan tulla johtopäätökseen, että yhdessä aistitut, muistellut ja keskustellut ympäristöt rakentavat diskursiivista ja kerroksista kaupunkitilaa, joka näyttäytyy tutkimuksessa enemmän kuin osiensa summana. Lisäksi niiden myöhemmät mentaaliset ja virtuaaliset representaatiot ylläpitävät ja muokkaavat yhdessä ja erikseen koettua kaupunkisuhdetta sekä jatkavat kaupunkipoliittista neuvottelua tilan ja kulttuuritarjonnan symbolisista omistussuhteista.

Hännänpurenta on sikojen häiriökäyttäytymisen muoto, jonka tarkkaa alkuperää ei tunneta.Hännänpurennalle on kuitenkin löydetty laajoissa kartoituksissa lukuisia ympäristöperäisiäriskitekijöitä, jotka eivät kuitenkaan kaikilla yksilöillä johda hännänpurentakäyttäytymiseen.Yhteistä riskitekijöille on niiden aiheuttama stressi eläimelle. Sikayksilöt saattavat reagoidastressoreiden läsnäoloon yksilöllisesti, mikä selittäisi ilmiön, missä samassa ympäristössä yksisika puree ja toinen ei.Stressikäyttäytymistä voidaan tutkia vertaamalla stressiin liittyvien käyttäytymismuotojenesiintymistä ja aivoissa tapahtuvia neurobiologisia muutoksia ajallisesti ja määrällisesti.Serotoniini ja dopamiini ovat hermovälittäjäaineita, joilla on yhteys muun muassakäyttäytymiseen ja häiriökäyttäytymiseen. Kroonisen stressin tiedetään muuttavan aivojenrakennetta ja toimintaa.Tässä tutkimuksessa etsitään neurobiologisia ja fysiologisia eroja poikkeavasti janormaalisti käyttäytyvien sikayksilöiden välillä hännänpurennan aikana. Tutkittavat lihasiatjaettiin kolmeen ryhmään (PURIJA, UHRI, KONTROLLI) käyttäytymistarkkailun avulla saadunkeskimääräisen purentafrekvenssin mukaan. Ryhmiä verrataan anatomisten aivoalueiden(striatum, limbinen alue, etuaivokuori, hippokampus, talamus, hypotalamus) hermovälittäjäaineidenpitoisuuden ja niiden verenkierrossa olevien esiasteiden suhteen. Muita hännänpurentaan jastressiin liittyviä fysiologisia mekanismeja kartoitetaan määrittämällä kortisolin erityksenvuorokausirytmi syljestä, jejunumin alueen morfologinen suoliston kunto ja muu patologinen taihematologinen eroavuus ryhmien välillä. Tämä paperi keskittyy tutkimusten taustan jamenetelmien esittelyyn sekä koeryhmien identifiointiin. Fysiologisten näytteiden analysointi onyhä kesken.Tutkimus kuuluu yhteispohjoismaiseen NKJ- hankkeeseen “Tail biting and tail docking inthe pig: biological mechanisms, prevention, treatment and economic aspects”. Hankkeessaetsitään hännänpurentaan johtavia yksilöllisiä, ympäristö- ja rehuperäisiä riskitekijöitä, purentaaennaltaehkäiseviä ja purentaepidemian pysäyttäviä keinoja, toimivia hoidon- ja kivunlievityksenmuotoja ja mallitetaan hännänpurennan aiheuttamia taloudellisia kustannuksia.

Tuotanto-olosuhteet poikkeavat huomattavasti Tanskan, Ruotsin ja Suomen välillä. Tuotanto-olosuhteista ja erilaisesta historiallisesta kehityksestä johtuen eri maiden ja alueiden maatilat poikkeavan toisistaan myös tuottavuuden eli panos-tuotos -suhteen tasoltaan. Tuottavuuden taso on puolestaan tärkeä tekijä tuotannon kilpailukyvyn kannalta, kun tuote on melko homogeeninen. Alkutuotannon kilpailukykyisyys on tärkeä myös jalostavan teollisuuden näkökulmasta, koska esimerkiksi raakamaitoa ei kannata kuljettaa jalostettavaksi pitkiä matkoja. Tuotannon kilpailukykyä voidaan pitää yllä myös tukien avulla. Tuen tarvetta voidaan puolestaan perustella todellisten, viljelijöistä riippumattomista tekijöistä johtuvien tuottavuuserojen avulla. Tässä tutkimuksessa tuottavuuseroa arvioidaan nk. metarintamatekniikoita käyttäen, jossa alueiden välinen tuottavuusero jaotellaan alueiden tuottavuuden tason eroiksi sekä alueiden sisäisiksi tuottavuus-/tehokkuuseroiksi. Käytännössä näiden määrittäminen edellyttää kaikkien tilojen yhteisen tehokkuusrintaman sekä alueellisten tehokkuusrintamien määrittämistä. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia eri menetelmiä käyttäen, onko maidontuotannossa tilatason tuottavuuseroja Suomen, Ruotsin ja Tanskan välillä. Tutkimuksessa sovelletaan eri menetelmiä, mm. stokastista ei-parametrista estimointia. Sen antamia tuloksia verrataan stokastisen parametrisen ja ei-stokastisen ei-parametrisen DEA –menetelmän tuottamiin tuloksiin. Tutkimusaineisto koostuu EU:n ylläpitämän FADN –aineiston maitotiloista vuodelta 2003. Erikoistuneiden maitotilojen oletetaan tuottavan yhtä tuotosta, joka koostuu pääasiassa maidosta ja maidontuotannon sivutuotteista. Panoksina ovat perinteiset tuotantopanokset: lannoitteet, ostorehut, työ, muut muuttuvat panokset sekä koneet ja rakennukset. Tulosten mukaan eri menetelmät tuottavat samankaltaisen tuottavuuseron eri maiden välille. Tuottavuuserot ovat merkittäviä. Tanskan tilat ovat kaikilla menetelmillä tuottavuudeltaan parhaita ja Suomen heikoimpia eron ollessa 20 - 30 prosenttia menetelmästä riippuen. Tästä huolimatta suomalaiset tilat ovat suomalaisiin tiloihin verrattuna keskimäärin jokseenkin yhtä tehokkaita kuin tanskalaiset tanskalaisiin verrattuna. Ruotsalaistilojen keskimääräinen tekninen tehottomuus niiden omaan tuotantorintamaan verrattuna on suomalaistiloja suurempi.

Abstract The practice of teaching links long-standing philosophical questions about the building blocks of a good life to daily judgments in the classroom; in the journey to becoming a person who teaches, we must seek different ways of understanding what “good” means in the context of different social practices and communities. This doctoral thesis examines the educational innovation known as Philosophy for Children (PFC) as a platform for teachers and students to address such questions within a community of philosophical inquiry (CPI). Advocates of PFC seek to promote radical change in our understanding of growth, teaching and the relationships formed in educational contexts. In addressing these issues, this thesis contributes to the ongoing conversation about the teacher’s role within the PFC movement. The thesis comprises four interrelated studies that examine the possibilities and limits of PFC ideas by considering them in the light of general educational theorising about pedagogical action. In addition to the PFC literature, the study’s main sources are 1) the Continental tradition of European educational discourse, especially in German-speaking regions, and 2) the writings of the contemporary educational thinker Gert Biesta. The former offers an opposing view to the idea of a symmetrical, communal emergent system that seems to inform second-generation understandings of philosophical dialogue in an educational context. Gert Biesta’s ideas, especially in relation to the purpose and aims of education, help in envisioning CPI as a structuring element in teaching as a whole and all aspects of classroom life. The four studies focus on pedagogical action, the nature and role of authority in CPI and teacher agency. The thesis contends that teaching and, in particular, building a community of classroom inquiry, requires a vision of teaching as a reflective practice, informed by subject-specific and educational judgments as key dimensions of teacher reflection and wisdom
Tiivistelmä Opettajan ammatissa filosofiset kysymykset hyvästä elämästä ja sen etsimisestä yhdistyvät opettajan päivittäisiin ratkaisuihin luokkahuoneessa. Tämä väitöskirja käsittelee kasvatuksellisia edellytyksiä ja mahdollisuuksia Filosofiaa lapsille -ohjelmassa, joka on pyrkinyt luomaan alustaa kysymyksille hyvästä elämästä osana lasten kasvua ja kasvatusta. Väitöskirja keskittyy tarkastelemaan tämän ohjelman piirissä käytyä keskustelua kasvusta, opetuksesta ja kouluopetuksessa muodostuvista kasvatussuhteista. Erityisesti väitöskirja tarkastelee edellä mainittuja käsitteitä hahmotellakseen filosofisen pedagogiikan erityispiirteitä kasvatuksellisena käytäntönä. Samalla väitöskirja kiinnittyy myös yleisemmin kasvatuksen ja opetuksen luonnetta ja tavoitteita koskevaan keskusteluun. Väitöskirja sisältää neljä toisiinsa liittyvää tutkimusta, jotka tarkastelevat pedagogisen filosofian mahdollisuuksia ja ongelmakohtia yleisen kasvatustieteen piirissä tehtyjen teoreettisten hahmottelujen valossa. Filosofiaa lapsille -liikkeen edustajien lisäksi päälähteinä toimivat 1) mannermainen pedagogisen toiminnan teorian traditio (erityisesti saksan kielialueella käyty keskustelu) ja 2) Gert Biestan viimeaikaiset kirjoitukset. Ensimmäinen tarjoaa vastakkaisen näkemyksen symmetriselle, itseään luovalle systeemille, joka vaikuttaa olevan varsinkin liikkeen toisen sukupolven edustajien filosofisen pedagogiikan kehittelyiden ytimessä. Gert Biestan ajatukset, erityisesti hänen ideansa kasvatuksen päämääristä ja tavoitteista, antavat eväitä muodostaa filosofisesta pedagogiikasta opetusta strukturoiva kokonaisuus, joka toimii oppiainerajat ylittävänä, luokan elämää ohjaavana periaatteena. Väitöskirja keskittyy erityisesti pedagogisen toiminnan, auktoriteetin luonteen ja roolin sekä opettajan toimijuuden käsitteisiin. Väitöstutkimuksen keskeinen tulos on, että filosofisesti orientoituneen kasvatuksellisen käytännön muodostuminen luokkaan vaatii opettajalta moniulotteista omien pedagogisten ratkaisujen reflektointia, ja suuntaa häntä kohti kasvatuksellista viisautta

Abstract The study analyzes the theoretical basis of the Philosophy for Children (P4C) program elaborated by Matthew Lipman. The aim is, firstly, to identify the main philosophical and pedagogical principles of P4C based on American pragmatism, and to locate their pedagogization and possible problems in Lipman's thinking. Here the discussion is especially targeted to the thinking of John Dewey and George H. Mead as well as Lev Vygotsky, whom Lipman himself names as the most pivotal sources for his own thinking. On the other hand, the study aims at opening up new perspectives and thematizations on P4C from the viewpoint of the continental tradition of thought. The essential principles of P4C connected with reasonableness and judgment are ultimately interpreted as a neo-Aristotelian effort to contextualize philosophy by tracing it back to moderation, the man's ability to consider and solve problems that he meets in practical life kata ton orthon logon – by doing right things in the right place at the right time in the right way. This phronetic idea of 'humanizing modernity' combined with the evolution of the adult-child concept is argued to be one of the conditions for the possibility of P4C, yet leaving unsolved the basic problems involving pedagogical action as such. John Dewey's ideas arising from the critique of the modern philosophy of consciousness, focusing on the significance of philosophy in practical human life and linked to the basic nature of human knowing and intellectual growth and, further, to the ideal of a democratic community, are shown to form the main intellectual sources of P4C. Dewey's philosophy as a general theory of education means a solid linking of the concepts of experience and inquiry to the practice of education. This is based on the naturalistic conception of man according to which man is built in dynamic transaction with his environment, experiencing the true meanings of his ideas in the consequences of his actions as he tries to solve problematic situations. So, inquiry as a method of reflective thinking forms the basis for education based on intellectual growth. A condition for it is a context meaningful for the child in which the paradigm of inquiry can be realized authentically. It is therefore important in education to provide circumstances that stimulate the child's curiosity, initiating a process of inquiry that further enables, through the formation of reflective habits, the development of a democratic community. The purpose of the pedagogical interaction taking place in the process of inquiry is to produce educative experiences for the child, making the pedagogical relationship vanish at the same time. The idea is that in pedagogical action the child's subjectivity, his desire and impulses are adapted to the tradition, yet generating at the same time a prospective, reflective habit, thus freeing the educatee to think intelligently for himself. The study shows the articulation of these principles in Lipman's practical effort to convert the classroom into a community of inquiry, but it also argues that the above-mentioned Bildung theoretical core problem of pedagogical action, related to its paradoxical special characteristics to produce autonomous subjectivity, is not thematized. In connection with this issue, the educational thinking of Kant and Hegel is discussed especially from the viewpoint of philosophy teaching. To provide a new perspective for the discussion, the study outlines the community of inquiry as an 'educative space' from the viewpoints of the pedagogical relationship typical of hermeneutic pedagogy and of non-reflective functional structures and phenomena based on pedagogical intuition that are linked to it
Tiivistelmä Tutkimuksessa eritellään Matthew Lipmanin kehittelemän Filosofiaa lapsille (P4C) ohjelman teoreettisia perusteita. Tarkoituksena on ensinnäkin identifioida P4C:n amerikkalaiseen pragmatismiin palautuvat filosofiset ja pedagogiset pääperiaatteet sekä paikallistaa niiden pedagogisoituminen sekä mahdolliset ongelmat Lipmanin ajattelussa. Tällöin tarkastelun kohteena on erityisesti John Deweyn ja Georg H. Meadin ajattelu sekä lisäksi Lev Vygotsky, jotka kolme Lipman itse nimeää oman ajattelunsa merkittävimmiksi lähteiksi. Toisaalta tutkimuksessa pyritään avaamaan P4C:lle uusia näkökulmia ja tematisointeja mannermaisen ajatteluperinteen näkökulmasta. P4C:n keskeiset järkevyyteen ja arvostelukykyyn liittyvät periaatteet tulkitaan viimekädessä uusaristotelisena pyrkimyksenä kontekstualisoida filosofia palauttamalla se kohtuullisuuteen, ihmisen kykyyn harkita ja ratkaista käytännöllisessä elämässä kohtaamiaan ongelmia kata ton orthon logon – tekemällä oikeita asioita oikeassa paikassa oikeaan aikaan oikealla tavalla. Tämä 'modernin inhimillistämisen' froneettinen idea yhdistyneenä aikuinen-lapsi käsitteen evoluutioon argumentoidaan P4C:n yhdeksi mahdollisuusehdoksi, joka jättää kuitenkin pedagogiseen toimintaan sinänsä liittyvät perusongelmat ratkaisematta. John Deweyn modernin tietoisuusfilosofian kritiikistä nousevat, filosofian merkitystä ihmisen käytännöllisessä elämässä korostavat näkemykset, jotka liittyvät inhimillisen tietämisen ja älyllisen kasvun perusluonteeseen sekä edelleen demokraattisen yhteisön ideaaliin osoitetaan P4C:n keskeisiksi intellektuaalisiksi lähteiksi. Dewey'n filosofia yleisenä kasvatuksen teoriana merkitsee kokemuksen ja tutkimuksen käsitteiden kiinteää kytkemistä kasvatuksen käytäntöön. Tämä perustuu naturalistiseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan ihminen rakentuu dynaamisessa transaktiossa ympäristönsä kanssa kokien ideoidensa todet merkitykset toimintansa seurauksissa pyrkiessään ratkaisemaan ongelmallisia tilanteita. Tällöin tutkimus reflektiivisen ajattelun metodina muodostaa perustan älylliseen kasvuun perustuvalle kasvatukselle. Sen ehtona on sellainen lapselle merkityksellinen konteksti, jossa tutkimuksen paradigma voi toteutua autenttisena. Kasvatuksessa on siten tärkeää luoda olosuhteet, jotka stimuloivat lapsen uteliaisuutta käynnistäen tutkimuksen prosessin, joka edelleen mahdollistaa reflektiivisten tapojen muodostumisen kautta demokraattisen yhteisön kehittymisen. Tutkimuksen prosessissa tapahtuvan pedagogisen interaktion tarkoituksena on tuottaa lapselle kasvattavia kokemuksia häivyttäen samalla pedagogista suhdetta. Ajatuksena on, että pedagogisessa toiminnassa lapsen subjektiviteetti, hänen halunsa ja impulssinsa sovittuvat traditioon generoiden samalla kuitenkin tulevaisuuteen suuntautuvaa, reflektiivistä tapaa vapauttaen näin kasvatettavan ajattelemaan älykkäästi itse. Tutkimuksessa osoitetaan näiden periaatteiden artikuloituminen Lipmanin käytännöllisessä pyrkimyksessä muuntaa koululuokka tutkivaksi yhteisöksi, mutta samalla kuitenkin argumentoidaan, että mainittu pedagogisen toiminnan sivistysteoreettinen ydinongelma liittyen sen paradoksaaliseen erityisluonteeseen autonomisen subjektiviteetin tuottamiseksi ei tematisoidu. Tämän kysymyksen yhteydessä tutkimuksessa tarkastellaan Kantin ja Hegelin kasvatusajattelua erityisesti filosofian opetuksen näkökulmasta. Uutena avauksena tutkimuksessa hahmotellaan tutkivaa yhteisöä 'kasvattavana tilana' hermeneuttiselle pedagogiikalle ominaisen pedagogisen suhteen ja siihen kytkeytyvien ei-reflektiivisten, pedagogiseen intuitioon perustuvien toimintarakenteiden ja ilmiöiden näkökulmasta

Koulujen yhtenä haasteena 2000-luvulla on antaa oppilaille valmiuksia toimia tietointensiivisessä yhteiskunnassa ja työelämässä. Informaatiolukutaito ja tiedonhankintataidot liittyvät oppimiseen, jossa korostuvat tutkiminen, oppilaiden oma kysymyksenasettelu, itsenäinen tiedonhankinta ja uuden tiedon rakentaminen olemassa olevan tietämyksen perustalle. Kirjaston perinteinen tehtävä on tiedonlähteiden tuominen kansalaisten ulottuville ja elinikäisen oppimisen tukeminen. Kirjastoilla ja kirjastoammattilaisten osaamisella voisi olla nykyistä vahvempi rooli kouluissa tutkivan oppimisen projekteissa, joissa tarvitaan tiedonlähteiden tuntemusta ja tiedonhankinnan osaamista. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää opettajien ja kirjastoammattilaisten yhteistyön mahdollisuuksia ja haasteita tutkivan, ongelmalähtöisen oppimisen prosessissa peruskoulussa. Tutkimuksen teoreettisena taustana ovat tutkivan oppimisen (Hakkarainen ym., 1999) ja ongelmalähtöisen oppimisen (Poikela & Poikela, 2005) periaatteet sekä Kuhlthaun (2004) ja Eisenbergin ja Berkowitzin (1995) tiedonhankinnan prosessimallit. Tutkimus toteutettiin tapaustutkimuksena kansallisen Lukuinto-ohjelman (2012–2015) yhteydessä. Tutkimuksen kohteena oli yksi pilotointiin osallistunut koulu-kirjasto-pilottipari. Aineisto koostui kolmesta neljän opettajan ja kahden kirjastoammattilaisen puolistrukturoiduista ryhmähaastatteluista sekä kahdeksannen luokan oppilaille (N=40) tehdystä avoimia kysymyksiä sisältäneestä kyselystä. Aineisto käsiteltiin laadullisen sisällönanalyysin menetelmiin ja kategorisoitiin teoriajohtoisesti NVivo -ohjelmalla kahden tutkijan toimesta. Tutkimuksessa selvisi, että opettajat ja kirjastoammattilaiset kokivat yhteistyön palkitsevana erityisesti yhteisissä opetustilanteissa, joissa heidän osaaminensa tuki toisiaan. Motivaatio yhteistyöhön ja molemminpuolinen toisen ammattikunnan asiantuntijuuden arvostaminen tukivat yhteistyötä. Haasteeksi yhteistyölle muodostui ennen kaikkea yhteisen suunnitteluajan puute. Myös oppilaiden erilaiset valmiudet tutkivaan oppimiseen ja tiedonhankintaan olisivat vaatineet opettajalta ja kirjastoammattilaiselta enemmän aikaa tukea ja ohjata oppimisprosessia. Erilaiset käsitykset kirjastoammattilaisen roolista opetuksessa sekä kirjaston niukat henkilöresurssit nousivat myös esille yhteistyön haasteina. Tieto- ja viestintätekniikan mahdollisuuksista yhteistyön tukemisessa saatiin kokemusta wikiympäristön käytön kautta. Etenkin kirjastoammattilaiset näkivät wikin mahdollisuutena helpottaa ajan ja resurssien puutteesta johtuvia yhteistyön esteitä. Tutkimuksessa luotiin myös opettajan ja kirjastoammattilaisen yhteistyömalli ongelmalähtöisen oppimisen kontekstiin. Mallissa yhdistettiin oppimisen tutkimuksen ja tiedonhankintatutkimuksen teoriatietoa sekä tässä tutkimuksessa empiirisesti saatua tietoa. Tutkimuksen tuloksia ja luotua mallia voidaan hyödyntää kehitettäessä koulun ja kirjaston yhteistyötä. Tutkimuksessa tuli esiin tarkempaa tietoa siitä, millaisia mahdollisuuksia ja haasteista yhteistyössä esiintyy. Tulokset auttavat ymmärtämään paremmin niitä piirteitä ja kriittisiä kohtia, joihin yhteistyön kehittämisessä on hyvä kiinnittää huomiota. Se myös lisää ymmärrystä tieto- ja viestintätekniikan mahdollisuuksia koulun ja kirjaston yhteistyön tukemisessa. Tämä pro gradu -työ koostuu tieteellisestä artikkelista (liitteenä) sekä johdanto-osasta.

Abstract This thesis concentrates on investigating the social construction of learning and teaching in a classroom that was encultured into working and acting as a community of inquiry across the curriculum. The theoretical and methodological premises of the study draw on sociocultural and sociolinguistic views on learning and instruction. Through this framework, the study aims at investigating the development, implementation and evaluation of the processes and conditions for communal inquiry across different pedagogical situations and across the curriculum in the case study classroom. In addition, the study aims at creating a pedagogical rationale for supporting meaningful, student-centred and problem-based learning in classroom. The research project was realised as a series of qualitative case studies. The subjects of the study were seventeen third-grade students from a Finnish elementary school and their teacher. The empirical data corpus consists of nine hours of videotaped classroom sessions gathered from the domains of philosophy, science and mathematics. Detailed, micro- and multilevel analyses were completed on the transcribed video recordings of whole classroom interaction. The results of the research project indicate that social interactions in the case study classroom were quite dominantly characterized by multilateral interactions amongst classroom members. Instead of mere information exchange, the nature of knowledge in this classroom was largely based upon sharing and defining views as well as negotiating evidence. In general, the students in this classroom clearly took charge of the cognitive work whereas the teacher’s responsibility was more directed towards managing the interactional practices during the joint discussions. However, there were occasions when the teacher stepped in as an analytic authority. The teacher scaffolding was grounded in the on-going interactions and varied in both quantity and quality whilst engaging in dialogue with individual students demonstrating different participation modes. Overall, the results of the study indicate that teacher scaffolding in this classroom supported communal inquiry from both the cognitive, social and socio-emotional perspectives
Tiivistelmä Väitöstutkimus tarkastelee oppimisen ja opetuksen sosiaalista rakentumista luokassa, jonka toimintakulttuuri rakentuu tutkivan yhteisön periaatteille yli oppiainerajojen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu sosiokulttuurisille ja sosiolingvistisille oppimis- ja opetuskäsityksille. Tästä teoriataustasta käsin tutkimuksen tavoitteena on tarkastella tutkivan yhteisön periaatteille rakentuvan toimintakulttuurin prosesseja ja ehtoja tapaustutkimusluokassa. Lisäksi tutkimuksen pedagogisena tavoitteena on kehittää suuntaviivoja merkitykselliselle, oppilaskeskeiselle ja ongelmalähtöiselle oppimiselle. Tutkimusprojekti toteutettiin laadullisten tapaustutkimusten sarjana. Tutkimuskohteena ovat seitsemäntoista suomalaisen alakoulun 3. luokan oppilasta ja heidän opettajansa. Tutkimusaineisto koostuu yhdeksästä tunnista videoituja oppituntitilanteita filosofian, luonnontiedon ja matematiikan oppiaineissa. Koko luokan vuorovaikutustilanteita sisältävät litteroidut videotallenteet analysoitiin yksityiskohtaisin, mikro- ja monitasoisin analyysimenetelmin. Tutkimustulokset osoittavat, että tapaustutkimusluokan sosiaaliset vuorovaikutustilanteet rakentuivat vahvasti jäsenten väliselle, monenkeskiselle vuorovaikutukselle. Pelkän informaation vaihdon sijaan tiedon luonne tutkimuskohteena olleessa luokassa perustui yhteiselle näkökulmien jakamiselle, tarkentamiselle ja perustelemiselle. Luokan oppilaat ottivat vastuuta tiedollisista neuvotteluista, kun taas opettajan vastuu kohdentui enemmänkin vuorovaikutuksen ohjaamiseen yhteisten keskustelujen aikana. Kuitenkin opettaja astui esiin luokan vuorovaikutustilanteissa välillä myös analyyttisenä asiantuntijana. Opettajan tuki määrittyi luokan vuorovaikutustilanteiden kautta, ja se vaihteli määrältään ja laadultaan opettajan ollessa vuorovaikutuksessa osallistumiseltaan erilaisten oppilaiden kanssa. Kaiken kaikkiaan tutkimustulokset osoittavat, että opettajan ohjaus luokkayhteisössä tuki tutkivan yhteisön rakentumista niin tiedollisesta, sosiaalisesta kuin sosioemotionaalisesta näkökulmasta