Journal articles on the topic 'Tutkiva yhteisö'

Artikkeli tutkii feministisestä näkökulmasta seksuaalista väkivaltaa ja separatismia suomenruotsalaisen Maria Turtschaninoffin fantasiaromaaneissa Maresi (2014) ja Naondel (2016). Analyysi keskittyy tarkastelemaan Turtschaninoffin tapoja käyttää feministisiä keinoja, jotka kumpuavat naisasialiikkeestä ja feministisestä teoriasta. Näitä keinoja ovat esimerkiksi separatismi, tietoisuuden kohottaminen ja feministinen (nais)yhteisö. Teokset kertovat tytöistä ja naisista, jotka ovat paenneet väkivaltaisia hallitsijoita ja seksuaalista sortoa ja muodostaneet separatistisen yhteisön kaukaiselle saarelle, missä he arvostavat tietoa ja oppimista yhteisöllisinä prosesseina. Maresi kertoo luostarinoviisin, Maresin, päiväkirjamerkintöjen kautta yhteisön elämästä, kun taas Naondel kuvaa seitsemän naisen pakomatkan orujuudesta vapauteen: juuri he perustavat tytöille ja naisille turvapaikan. Tämä naisten perustama turvapaikka pohjautuu myytteihin ja radikaalifeminismiin. Artikkeli osoittaa, Turtschaninoffin teosten fantasiamaailma on yhtä lailla myyttien kuin nykyaikaisten feminististen käytäntöjen läpäisemä, mikä alleviivaa valtaa ja naistenvälisen toveruun tärkeyttä.

Tässä artikkelissa tutkin koltansaamen Näätämön murteen ja pohjoissaamen merisaamen murteen välistä koodien sekoittumista. Tutkimusaineistona käytän kahdelta kaksikieliseltä puhujalta vuonna 1920 Norjan Näätämössä kerättyjä folkloretekstejä. Aineiston kerääjän Eliel Lagercrantzin mukaan osa teksteistä on merisaamea ja osan kieltä hän kuvailee termillä koltansaamen ja merisaamen sekakieli. Tutkimuksessa selvisi, että tekstit sisältävät kolme erilaista rekisteriä: koltansaame, merisaame sekä rekisteri, jota kutsun koltansaame-merisaame -rekisteriksi. Kaksi ensimmäistä rekisteriä sisältävät lyhyitä koodinupotuksia toisesta kielestä. Koltansaame-merisaame -rekisteri sisältää sekä kielioppia että sanastoa molemmista kielistä. Kutsun tätä kongruentiksi leksikalisaatioksi. Koska kielet ovat lähisukukieliä ja jakavat sekä perussanaston että paljon yhteisiä kieliopillisia rakenteita, puhuja voi täyttää kielten yhteiset kieliopilliset rakenteet molempien kielten sanastolla. Lisäksi tutkimuksessa kävi ilmi, että aineisto sisältää sekä äänteellisiä että kieliopillisia hybridimuotoja. Äänteelliset hybridimuodot sisältävät äänteellisiä piirteitä molemmista kielistä, kun taas kieliopillisissa hybridimuodoissa yhdestä kielestä peräisin olevaa sanaa on taivutettu toisen kielen mukaisesti.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko 18 kuukauden iässä kartoitetuilla lapseen ja lähiympäristöön liittyvillä taustatekijöillä yhteyttä sanastollisiin taitoihin 24 ja 30 kuukauden iässä. Tutkimukseen osallistui 37 suomenkielistä tervettä ja täysiaikaisena syntynyttä lasta (16 poikaa ja 21 tyttöä). Tulosten mukaan sukupuoli oli yhteydessä ymmärtävän ja tuottavan sanaston tasoon 24 ja 30 kuukauden iässä sekä tuotettujen sanojen määrään 24 kuukauden iässä. Tytöt saivat korkeampia testipisteitä kuin pojat. Yhden tai useamman korvatulehduksen sairastaminen oli negatiivisesti yhteydessä sekä ymmärtävän että tuottavan sanaston tasoon 30 kuukauden iässä, muttei vielä 24 kuukauden iässä. Lapsilla, joilla oli vähintään yksi sisarus, oli heikompi pistemäärä ymmärtävän sanaston mittauksessa 30 kuukauden iässä kuin perheen ainokaisilla. Lähisukulaisilla esiintyvät kielelliset vaikeudet olivat yhteydessä ymmärtävän sanaston tasoon 24 kuukauden iässä. Esikoisuus ei ollut yhteydessä sanaston kehitykseen, eikä myöskään vanhempien koulutustaso. Aihetta on syytä tutkia lisää suuremmalla otoskoolla, sillä käytännön puheterapiatyössä tarvitaan tietoa piirteistä, jotka lisäävät riskiä kielellisille vaikeuksille.

Pikkukeskosena (syntymäpaino < 1500 g ja/tai syntynyt < 32 raskausviikolla) syntyneiden lasten varhaisen ymmärretyn sanaston kehitystä on tutkittu vähän, ja ymmärretyn sanaston ja myöhemmän kognitiivisen kehityksen välistä mahdollista yhteyttä ei tietääksemme ollenkaan. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli saada lisää tietoa pikkukeskosena syntyneiden lasten varhaisen ymmärretyn sanaston koosta ja koostumuksesta sekä tutkia varhaisen ymmärretyn sanaston ja myöhemmän kognitiivisen kehityksen välistä yhteyttä. Tähän rekisteritutkimukseen otettiin mukaan ne vuosina 2007–2009 Turun yliopistollisessa keskussairaalassa pikkukeskosena syntyneet lapset (N=57), joilta oli saatavilla Varhaisen kommunikaation ja kielen kehityksenarviointimenetelmän avulla kerätty tieto ymmärretyn sanaston kehityksestä yksivuotiaana sekä Bayley III -testin avulla arvoitu tieto lapsen kognitiivisesta kehityksestä kaksivuotiaana. Pikkukeskosten ymmärretyn sanaston koko oli pienempi kuin tutkimuksessa käytetyn arviointimenetelmän normiaineiston. Ymmärretyn sanaston koostumuksen kehitys oli edennyt suhteessa sanaston määrälliseen kehitykseen vastaten aiemmin raportoituja tuloksia. Varhaisen ymmärretyn sanaston (koko, koostumus) ja myöhemmän kognitiivisen kehityksen välillä todettiin merkitsevä positiivinen yhteys. Tulokset puoltavat varhaisen ymmärretyn sanaston kehityksen tutkimista osana pikkukeskosten kehitysseurantaa.

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin äitien ja 2-vuotiaiden lasten (N = 12) vapaita leikkitilanteita, joista analysoitiin lapselle suunnatun puheen piirteitä. Lapselle suunnatusta puheesta poimittiin responsiiviset ja ohjailevat ilmaukset sekä nimeämiset, laajennokset ja kielentämiset. Sen jälkeen tarkasteltiin kaikkien analysoitujen ilmaisutyyppien yhteyksiä toisiinsa. Lisäksi tutkittiin ilmaisutyyppien ja kahdessa ikäpisteessä, 24 ja 30 kuukauden iässä, mitatun lapsen sanaston tason välisiä yhteyksiä. Äitien ilmausten määrässä havaittiin paljon yksilöllistä vaihtelua. Ilmausten määrä korreloi positiivisesti responsiivisten ja kielentävien ilmausten määrään. Lisäksi responsiiviset ilmaukset korreloivat negatiivisesti sellaisten ohjailevien ilmausten kanssa, jotka suuntasivat lapsen huomiota uudelleen. Lapsen sanaston tason kannalta merkittävimmäksi äidin ilmaisutyypiksi nousivat laajennokset, joiden määrä korreloi positiivisesti myös responsiivisten ilmausten määrän kanssa. Nämä löydökset on hyvä huomioida puheterapeutin vastaanotolla, kun ohjataan puheen kehityksessä viivästyneen noin 2–3-vuotiaan lapsen vanhempia. Lapselle suunnatun puheen laadun ja sanaston kehityksen välistä yhteyttä on syytä tutkia lisää suuremmalla otoskoolla ja ottamalla huomioon vielä muitakin lapselle suunnatun puheen piirteitä.

Meidän kulttuurissamme taidoista tärkeimpinä on perinteisesti pidetty henkisiä taitoja, kuten ajattelemisen taitoa ja ongelmanratkaisutaitoa. Sen sijaan ihmisen kehollisuuteen ja liikkuvuuteen perustuvat taidot ovat olleet vähemmän arvostettuja. Tämä Aristotelesta alkanut perinne on elänyt voimakkaana koulutuksen piirissä siitä huolimatta, että on esiintynyt myös toisenlaisia näkemyksiä. Muun muassa Dewey’n filosofiassa teoreettisen ajattelun ja käytännöllisen toiminnan, abstraktin ja konkreettisen, yhteys nähdään välttämättömänä sekä tiedon rakentamisessa että tietäjän (ihmisen) ymmärryksen kehittymisessä. Artikkelissa tarkastellaan ihmisen kehollisuuteen perustuvien taitojen olemusta mm. Martin Heideggerin filosofian valossa oppaana oman aikamme tutkija Timo Klemola ja hänen tutkimuksensa hengen ja liikunnan yhteydestä. Toisena artikkelin näkökulmana on taidon yksilöllisyys: taito on aina luonteeltaan taitajan omaa. Näkökulmaa lähestytään Thomas Hobbesin teorian pohjalta. Lopuksi kirjoittaja paneutuu ymmärretyn taidon oppimiseen Herbartin sivistyksellisyys-käsitteen valossa ja Pauli Siljanderin johdattamana.

Tutkimushankkeen nimenä on The Impact of Socio-Pedagogic Equine-Activities intervention on Special Education Pupils with Neurological Disorders. Tutkimus suoritetaan Helsingin yliopiston Käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa soveltavan kasvatustieteen laitoksella. Tässä tutkimuksessa tutkitaan hevosen ja talliyhteisön avulla tapahtuvaa sosiaalista kuntoutusta ja syrjäytymisen ehkäisyä. Tutkimuksen aihe on poikkitieteellinen (erityispedagogiikka, sosiaalipedagogiikka, psykologia ja antrozoologia). “Talliyhteisö ja hevonen tarjoavat maksimaalisen kokemuksen, joka ei ole verrattavissa muihin, koska se sisältää sekä ainutlaatuisen fyysisen kokemuksen että riemukkaan sosiaalisen ympäristön” (Hart 2000, 94). Vuonna 2002 Kuopion yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskuksessa aloitettiin pilottihankkeena uuden interventiomenetelmän täydennyskoulutus, sosiaalipedagoginen hevostoiminta kasvatus-, sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille. Menetelmä on Suomessa uraauurtava yhteisöllisyyden ja eläinavusteisen kuntoutuksen kombinaatio, jonka viitekehys lähtee sosiaalipedagogiikasta. Se voidaan määritellä sosiaalisen kasvun ja hyvinvoinnin tukemiseksi hevosen kanssa tapahtuvassa yhteisöllisessä toiminnassa. Sosiaalipedagogiikan työkäytänteet sisältävät kolme elementtiä: toiminnallisuus, yhteisöllisyys ja elämyksellisyys. Se on luova tieteenala, joka edellyttää rohkeutta kokeilla uusia, erilaisia työskentelytapoja. Pedagogisen suhteen kautta mahdollistetaan perusta yksilön muutokselle ja saadaan aikaan uusi elämänorientaatio, ”uinuvan ihmisyyden herättäminen” (Hämäläinen 2002). Tavoitteena on lasten ja nuorten sosiaalisen kasvun ja hyvinvoinnin tukeminen hevosen kanssa tapahtuvassa yhteisöllisessä toiminnassa.Beck ja Katcher (2001) ovat huomanneet lasten tulevan rauhallisemmiksi eläinten läheisyydessä. Tämä rohkaisee käyttämään eläimiä vaikuttavuuden vahvistajina käyttäytymisen ja sosiaalisten taitojen interventio-ohjelmissa. Eläinavusteiset interventiot jaetaan neljään kategoriaan: lemmikkien vierailuohjelmat, eläinavusteinen terapia, hippoterapia ja terapeuttinen ratsastus (All & al. 1999, 49-51). Eläimet ja niistä huolehtiminen antaa lapsille mahdollisuuden oppia hoivaamista (Hanselman 2001, 160). Läheinen dialogisuus, tässä ja nyt -oleminen, hoivaaminen, rauhoittuminen ja eläimen menetys ovat aspekteja koskien lasten ja eläinten välisiä siteitä ja bondingia (Melson 2001, 70). Hevosen käyttäminen kuntoutuksessa on jo useassa maassa pitkään käytetty toimintamalli. Keski-Euroopassa, Yhdysvalloissa sekä Pohjoismaista Ruotsissa ja Tanskassa on talleja, jotka yhteisöllisen ja sosiaalisen kasvun näkökulmasta tekevät työtä lasten ja nuorten syrjäytymiskierteen katkaisemiseksi ja jo syntyneiden vaurioiden korjaamiseksi. Lapset ja nuoret ovat tämän hevostoiminnan piirissä monenlaisten diagnoosien pohjalta Sosiaalipedagogisessa hevostoiminnassa talliyhteisö tiedostaa kokonaisvaltaisen tehtävänsä kasvatuksellisena yhteisönä. Toiminta on turvallisuutta ja vuorovaikutusta herättävä, jonka tavoitteena on vastuullisuuteen ja yhteisöön kasvaminen. Talliyhteisö pyrkii tiedostetusti antamaan vastuuta lapsille ja nuorille, oikeassa suhteessa ikäkauteen ja kehitysedellytyksiin (Koistinen 2005, s. 4-5). Kaikkein vaikuttavin tapa opettaa ja oppia edellyttää kaikkien aistien käyttämistä. Eläinten kanssa toimiminen antaa lapsille sensorisia kokemuksia (Melson 2001, 79-80.) Taatakseen näiden eläinavusteisten ohjelmien laadun, on merkittävää se, ettei eläimiä käytetä hyväksi vaan niitä kohdellaan tasavertaisina kuntoutuskumppaneina (Fredrickson-MacNamara,and Butler 2006, 140). Yhdysvalloissa on viimeisen viiden vuoden aikana tutkittu runsaasti hevosen roolia sosiaalistamis-prosesseissa. Psykologian tohtori Kay Sudekum Trotter (2006) tutki riskilasten ohjausta hevosten avulla. Hän löysi tutkimuksessaan tilastollisesti merkitsevää parantumista koeryhmän kokonaiskäytöksessä, positiivisen käytöksen lisääntymisessä ja negatiivisen käytöksen vähenemisessä. Magnell & al. (2006) tutki hevosavusteisen psykoterapian vaikutusta riskinuoriin. Hänen tutkimuksessaan löydettiin samankaltainen tilastollisesti merkitsevä tulos kokonaiskäytöksen parantumisessa. Lisäksi saatiin tilastollisesti merkitsevä tulos kommunikaatiotaidoissa ja sosiaalisissa taidoissa. Heinäkuussa 2008 tutkija matkusti Yhdysvaltoihin, Washburnin yliopistoon Kansasiin, tapaamaan professori Pamelyn MacDonaldia, joka on tutkinut hevosen vaikutusta sosiaalisessa kuntoutuksessa erityisluokkien parissa. Hänen tutkimuksessaan löydettiin tilastollisesti merkitsevät erot tarkasteltaessa hevostoimintaan osallistuneita ryhmiä yksittäisinä tapauksina. Eräässä ryhmässä saatiin tilastollisesti merkitsevä ero itsetunnon kohoamisessa, toisessa hoivaamisen lisääntymisessä ja aggression vähenemisessä.Ottaessaan vastuuta eläimistä lasten ja nuorten motivaatio ja ymmärrys syvenevät (Melson 2001, 90). Lasten ja nuorten kanssa toimiville aikuisille voidaan antaa kuusi periaatetta, jotka sovellettuina ohjaustyöhön tukevat myönteisen minäkäsityksen muodostumista:- Anna oppilaan kokea, että opettaja tukee häntä.- Anna oppilaiden tuntea olevansa vastuullisia ihmisiä.- Anna oppilaiden tuntea itsensä pystyviksi.- Opeta oppilaat asettamaan realistiset tavoitteet.- Auta oppilaita arvioimaan itseään realistisesti.- Kannusta realistista itsekiitosta (Korpinen 1990).Omanarvontunnetta ja itsetuntemusta voidaan oppia kokemusten ja elämysten kantta. Hevoskokemusten kautta tämä on mahdollista. Sosiaalipedagogisen hevostoiminnan pilottityössään koulupudokkaiden kanssa tutkija muotoili em. periaatteet talliympäristöön sopiviksi:- Ohjaaja on mukana auttamassa alkuun. Annetaan yrittää aina itse, mutta ollaan taustalla valmiina.- Oppilas saa tärkeitä ja merkittäviä tehtäviä (esim. hevosen hyvinvoinnin tai tallin toiminnan kannalta). Hän kokee olevansa tärkeä osa kokonaisuutta.- Oppilaalle annetaan tallilla kykynsä mukaisia tehtäviä, joiden kautta onnistumisenelämykset ovat mahdollisia.- Hevostoiminta suunnitellaan yhdessä oppilaan ja ohjaajan kanssa. Toiminnan tulee olla tavoitteellista, mutta se ei saa ylittää eikä alittaa oppilaan suorituskykyä.- Toiminnan jälkeen käydään se yhdessä läpi. Pohditaan keskustellen asetettujen tavoitteiden kautta miten toiminta sujui. Mietitään mahdollisia muita tapoja toiminnan suorittamiseksi.- Harjoitellaan olemaan tyytyväisiä omaan suoriutumiseen. Opetellaan löytämään arjesta niitä pieniäkin kiitoksen paikkoja. Opetellaan iloitsemaan pienistäkin onnistumisista ja siirtämään tätä iloa hevostoiminnan ulkopuolelle (Kjäldman 2003, 10).Opettajan näkökulmasta hevostoiminta oli mielekäs toimintamuoto koulupudokkaiden motivoimiseksi opiskeluun. Talliympäristö poikkesi perinteisestä kouluympäristöstä antaen mahdollisuuden työstää oppiaineita uudella tavalla. Hevostoiminta avasi uudenlaisen pedagogisen suhteen opettajan ja oppilaan välille. Oppitunnit olivat aidommin vastavuoroisia kuin perinteisessä kouluopetuksessa. Parhainta antia olivat tunne kasvamisesta kunnioitukseen toista kohtaan, luottamuksen lisääntymiseen, vastuullisuuteen, ymmärtämiseen ja kokemusten kohtaamisiin ainutkertaisina (Kjäldman 2003, 20).

Kaupunkikokemukset rakentuvat yksityisistä ja yhteisistä muistoista ja aistitusta ympäristöstä. Tähän perustuen ympäristön kokeminen voidaan ymmärtää ihmissuhteisiin liittyvänä toimintana, joka rakentaa ja pitää yllä ihmisten yhteenkuuluvuutta ja muokkaa siten yhteisön sosiaalisia suhteita. Artikkelissa tarkastellaan eri tyyppisiä taiteellisia ja kaupunkitilapoliittisia interventioita ja erityisesti sitä, kuinka niihin liittyvien kaupunkisuhteiden on mahdollista rakentua dialogissa kahden ympäristöstään kertovan henkilön välillä. Tutkimustehtävänä on tarkastella ylisukupolvisen kaupunkitilan muodostumista kävelyjen ja keskustelujen yhteydessä sekä sitä, kuinka näin saatu tutkimusaineisto voidaan kontekstoida kaupunkia koskevaan kulttuurihistorialliseen tietoon ja tutkimukseen. Teoreettis-metodologisesti artikkeli nojaa yhteisvaranto-käsitteeseen sekä ympäristökokemuksia tutkivaan aistielämäkerralliseen kävelymenetelmään (sensobiographic walking). Artikkeli on osa aistittuja elinympäristöjä, niiden kokemista sekä muistoja tarkastelevaa [anonymisoitu] -tutkimushanketta. Kävelyjen perustella voidaan tulla johtopäätökseen, että yhdessä aistitut, muistellut ja keskustellut ympäristöt rakentavat diskursiivista ja kerroksista kaupunkitilaa, joka näyttäytyy tutkimuksessa enemmän kuin osiensa summana. Lisäksi niiden myöhemmät mentaaliset ja virtuaaliset representaatiot ylläpitävät ja muokkaavat yhdessä ja erikseen koettua kaupunkisuhdetta sekä jatkavat kaupunkipoliittista neuvottelua tilan ja kulttuuritarjonnan symbolisista omistussuhteista.

Hännänpurenta on sikojen häiriökäyttäytymisen muoto, jonka tarkkaa alkuperää ei tunneta.Hännänpurennalle on kuitenkin löydetty laajoissa kartoituksissa lukuisia ympäristöperäisiäriskitekijöitä, jotka eivät kuitenkaan kaikilla yksilöillä johda hännänpurentakäyttäytymiseen.Yhteistä riskitekijöille on niiden aiheuttama stressi eläimelle. Sikayksilöt saattavat reagoidastressoreiden läsnäoloon yksilöllisesti, mikä selittäisi ilmiön, missä samassa ympäristössä yksisika puree ja toinen ei.Stressikäyttäytymistä voidaan tutkia vertaamalla stressiin liittyvien käyttäytymismuotojenesiintymistä ja aivoissa tapahtuvia neurobiologisia muutoksia ajallisesti ja määrällisesti.Serotoniini ja dopamiini ovat hermovälittäjäaineita, joilla on yhteys muun muassakäyttäytymiseen ja häiriökäyttäytymiseen. Kroonisen stressin tiedetään muuttavan aivojenrakennetta ja toimintaa.Tässä tutkimuksessa etsitään neurobiologisia ja fysiologisia eroja poikkeavasti janormaalisti käyttäytyvien sikayksilöiden välillä hännänpurennan aikana. Tutkittavat lihasiatjaettiin kolmeen ryhmään (PURIJA, UHRI, KONTROLLI) käyttäytymistarkkailun avulla saadunkeskimääräisen purentafrekvenssin mukaan. Ryhmiä verrataan anatomisten aivoalueiden(striatum, limbinen alue, etuaivokuori, hippokampus, talamus, hypotalamus) hermovälittäjäaineidenpitoisuuden ja niiden verenkierrossa olevien esiasteiden suhteen. Muita hännänpurentaan jastressiin liittyviä fysiologisia mekanismeja kartoitetaan määrittämällä kortisolin erityksenvuorokausirytmi syljestä, jejunumin alueen morfologinen suoliston kunto ja muu patologinen taihematologinen eroavuus ryhmien välillä. Tämä paperi keskittyy tutkimusten taustan jamenetelmien esittelyyn sekä koeryhmien identifiointiin. Fysiologisten näytteiden analysointi onyhä kesken.Tutkimus kuuluu yhteispohjoismaiseen NKJ- hankkeeseen “Tail biting and tail docking inthe pig: biological mechanisms, prevention, treatment and economic aspects”. Hankkeessaetsitään hännänpurentaan johtavia yksilöllisiä, ympäristö- ja rehuperäisiä riskitekijöitä, purentaaennaltaehkäiseviä ja purentaepidemian pysäyttäviä keinoja, toimivia hoidon- ja kivunlievityksenmuotoja ja mallitetaan hännänpurennan aiheuttamia taloudellisia kustannuksia.

Tuotanto-olosuhteet poikkeavat huomattavasti Tanskan, Ruotsin ja Suomen välillä. Tuotanto-olosuhteista ja erilaisesta historiallisesta kehityksestä johtuen eri maiden ja alueiden maatilat poikkeavan toisistaan myös tuottavuuden eli panos-tuotos -suhteen tasoltaan. Tuottavuuden taso on puolestaan tärkeä tekijä tuotannon kilpailukyvyn kannalta, kun tuote on melko homogeeninen. Alkutuotannon kilpailukykyisyys on tärkeä myös jalostavan teollisuuden näkökulmasta, koska esimerkiksi raakamaitoa ei kannata kuljettaa jalostettavaksi pitkiä matkoja. Tuotannon kilpailukykyä voidaan pitää yllä myös tukien avulla. Tuen tarvetta voidaan puolestaan perustella todellisten, viljelijöistä riippumattomista tekijöistä johtuvien tuottavuuserojen avulla. Tässä tutkimuksessa tuottavuuseroa arvioidaan nk. metarintamatekniikoita käyttäen, jossa alueiden välinen tuottavuusero jaotellaan alueiden tuottavuuden tason eroiksi sekä alueiden sisäisiksi tuottavuus-/tehokkuuseroiksi. Käytännössä näiden määrittäminen edellyttää kaikkien tilojen yhteisen tehokkuusrintaman sekä alueellisten tehokkuusrintamien määrittämistä. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia eri menetelmiä käyttäen, onko maidontuotannossa tilatason tuottavuuseroja Suomen, Ruotsin ja Tanskan välillä. Tutkimuksessa sovelletaan eri menetelmiä, mm. stokastista ei-parametrista estimointia. Sen antamia tuloksia verrataan stokastisen parametrisen ja ei-stokastisen ei-parametrisen DEA –menetelmän tuottamiin tuloksiin. Tutkimusaineisto koostuu EU:n ylläpitämän FADN –aineiston maitotiloista vuodelta 2003. Erikoistuneiden maitotilojen oletetaan tuottavan yhtä tuotosta, joka koostuu pääasiassa maidosta ja maidontuotannon sivutuotteista. Panoksina ovat perinteiset tuotantopanokset: lannoitteet, ostorehut, työ, muut muuttuvat panokset sekä koneet ja rakennukset. Tulosten mukaan eri menetelmät tuottavat samankaltaisen tuottavuuseron eri maiden välille. Tuottavuuserot ovat merkittäviä. Tanskan tilat ovat kaikilla menetelmillä tuottavuudeltaan parhaita ja Suomen heikoimpia eron ollessa 20 - 30 prosenttia menetelmästä riippuen. Tästä huolimatta suomalaiset tilat ovat suomalaisiin tiloihin verrattuna keskimäärin jokseenkin yhtä tehokkaita kuin tanskalaiset tanskalaisiin verrattuna. Ruotsalaistilojen keskimääräinen tekninen tehottomuus niiden omaan tuotantorintamaan verrattuna on suomalaistiloja suurempi.

Nykyrunouden yhteisöllisyys ja Juha Jyrkkään eeppinen soturirunoelma Ouramoinen Suomenkielinen nykyrunous on luonteeltaan monin tavoin yhteisöllistä, mikä ilmenee niin runoudessa itsessään, siihen liittyvässä toiminnassa ja niissä tavoissa, joilla runoudesta puhutaan. Runouden kenttä on kuitenkin jakautunut moniksi pieniksi toimijoiksi, joiden intressit runoutta kohtaan ovat osin yhteisiä ja osin eriäviä. Tutkin artikkelissani sitä, miten yhteisöllisyyden tuntu muodostuu itse runoudessa sekä puheessa runoudesta. Juha Jyrkkään eeppinen soturirunoelma Ouramoinen (2014) edustaa hyvin omintakeista nykyrunoutta kronologisesti etenevällä epiikallaan ja kalevalamittaa mukailevalla poljennollaan. 1950-luvun kuvapainotteisesta modernismista alkaen Ouramoisen kaltainen täysmitallisuus ei ole ollut suosiossa suomenkielisen runouden kirjoituskäytännöissä ja vastaanotossa. Lisäksi Ouramoinen on genrehybridi, jossa SKVR:n runokorpuksen ainekset yhdistyvät spekulatiiviseen fiktioon, fantasiakirjallisuuden miekka- ja magia tyyliin, sekä heavy metal -musiikkiin. Jyrkäs on liittänyt Ouramoiseen esipuheen, jossa hän selventää teoksen syntyolosuhteita ja motiiveja, kuten nuorison innostamista kalevalamittaisen runouden kirjoittamisen pariin. Esipuheen retorisissa valinnoissa käy ilmi Jyrkkään ajatus Ouramoisen sijoittumisesta suomalaisen nykyrunouden kentällä omaan lokeroonsa, joka on esimerkiksi lähempänä edellä mainittujen fantasiakirjallisuuden ja raskaan musiikin genrejä kuin runoutta. Hän ottaa myös etäisyyttä runouden juhlallisuuteen genrenä ilmoittamalla, että kirjoitti Ouramoisen osana ”kirjoita romaani kuukaudessa” -tempausta. Nykyrunoutta käsittelevissä kirjoituksissa käy ilmi, että niissä ei Ouramoista tai sen edustamaa kalevalamittaista runoutta ole huomioitu käytännössä katsoen ollenkaan. Näin sekä Jyrkäs että nykyrunouden kenttä ovat määritelleet omia rajojaan niissä retorisissa valinnoissa, joita ovat kirjoituksissaan käyttäneet. Ouramoisen suhteuttaminen toiseen SKVR:n runokorpusta hyödyntävään nykyrunoteokseen, Johanna Venhon Yhtä juhlaa -runoelmaan, toi esiin sekä eroja että yhtäläisyyksiä. Molemmat teokset edustavat vähemmän vaikeaksi miellettävää nykyrunoutta johtuen siitä, että niissä on esimerkiksi selkeästi hahmotettava puhuja. Ne eivät myöskään ole tietoisesti kielellä leikitteleviä tai muuten kokeellisia. Suurin ero teosten välillä on niiden muodostamissa yhteisöllisissä merkityspotentiaaleissa. Ouramoisen runomaailma on yltiömaskuliininen sankaritarina, joka tarjoaa tällaisesta fantasiamaailmasta kiinnostuneille yhteisöllisen samastumisen kohteita. Kansanrunovaikutteet kiertyvät teoksessa osaksi sankarimyytin rakentamista, jolloin esimerkiksi naisten osa on olla sankarin valloituksen kohteita. Yhtä juhlaa puolestaan liikkuu äitiyden ja naiseuden alueilla, ja käyttää kansanrunousaineksia osana nykyäidin arkea muodostamassa yhteisöllisyyden tuntua menneitten ja nykyisten naissukupolvien välillä. Venhon runoissa ei puolestaan ole miehiä, esimerkiksi isiä missään näkyvässä roolissa. Ouramoisen erityisyys nykyrunouden kentällä liittyy sen eeposmuotoon, kansanrunousaineksiin, mitallisuuteen ja eri genrejen sekoittumiseen. Sen yhteisölliset merkitykset ovat yhtäältä sidoksissa kansanrunouteen historiallisesti muodostuneisiin artikulaatioihin, jolloin se voi tarjota myös kansallisen yhteisöllisyyden aineksia, mikä on nykyrunoudessa harvinaista. Toisaalta teos purkaa näitä artikulaatioita yhdistelemällä eri genrejä, jotka puolestaan mahdollistavat uudenlaisia yhteisöllisen samastumisen kohteita tai heikentävät vanhoja. Esimerkiksi SKVR:n arkiston esimodernien runojen käyttö 2000-luvun kontekstissa ja osana tätä genrehybridiä muuttaa niitä merkityksiä, joilla runot tarjoavat yhteisöllisen samastumisen kokemuksia lukijoilleen. Nykyrunouden yhteisöllisyyttä kartoittava analyysini osoitti sen, että käsitystä runouden yhteisöllisyydestä muokataan niissä käytännöissä, joissa runoutta ja runoudesta kirjoitetaan. Kuvitellut yhteisölliset merkitykset muodostuvat diskursiivisten valintojen tuloksena niin runoteoksissa kuin runokentän toimijoiden määrittelyissä. Se, millaisena kukin runoteos esittää maailman vaikuttaa siihen, millaisia yhteisöjä ne muodostavat ja millaisia sulkevat ulkopuolelleen.

Artikkeli soveltaa William Labovin kehittämää ja sosiolingvistisessä tutkimuksessa keskeiseksi noussutta muutosmalliteoriaa Helsingin puhekielen pitkittäiskorpukseen, joka koostuu haastatteluista 1970-, 1990- ja 2010-luvuilta. Artikkeli tutkii, muuttuvatko Helsingin puhekielen piirteet muutosmallien mukaisesti. Samalla tarkastellaan muutosmallien teorian taustaoletuksia ja ongelmakohtia. Tutkimus osoittaa, että Helsingin puhekielestä löytyy vähintään yksi yhteensopiva piirre kaikkiin muutosmalleihin. Osa malleista näyttää kuitenkin esiintyvän hyvin spesifeissä tilanteissa. Kaikkein yleisimmältä muutosmallilta vaikuttaa sukupolvittainen muutos, jota onkin pidetty tavallisena muutoksen tapana. Samalla havaitaan, että muutosmallien ja muutoksen vaiheen välillä näyttää olevan yhteys: esimerkiksi sukupolvittainen muutos vaikuttaa tavalliselta muutoksen tavalta tilanteissa, joissa piirre on yksinomaistumassa tai katoamassa käytöstä. Artikkeli osoittaa myös, että yksittäinen muutosmalli toteutuu harvoin yli kolmen aikapisteen. Kahden aikapisteen välillä yhdeltä muutosmallilta näyttänyt tendenssi saattaakin kolmannessa aikapisteessä pysähtyä, kääntyä tai harpata eteenpäin. Labovin alkuperäisen ajatuksen mukaan näennäisaikamenetelmä ei voi erottaa toisistaan muutosmalleja. Tämä tutkimus osoittaa, että myös kahden aikapisteen reaaliaikatutkimus on altis tulkintavirheille. Tutkimus tuottaa myös uutta tietoa Helsingin puhekielen nykyvariaatiosta. Muutosmallien teorian tarkastelun yhteydessä havaitaan esimerkiksi, että yleiskielen ts:n vastineeksi on Helsingin puhekielen aineistossa vakiintumassa astevaihtelu tt ~ t, ja että paikallissijojen loppuheitto näyttää tasaisen variaation piirteeltä, jossa ei ole meneillään muutosta.

Artikkelin kirjoittajat tutkivat kolmea tieteiselokuvaa: 2001: Avaruusseikkailu, Pimeä tähti ja Alien – kahdeksas matkustaja, joiden yksi keskeisistä teemoista on älykkään koneen ja ihmisen välinen vuorovaikutus. Kirjoittajat erittelevät elokuvien ihmisten ja koneiden muodostamia suljettuja yhteisöjä, erityisesti keinoälyn ja miehistön suhteita ja dialogia. Kirjoittajat tarkastelevat elokuvia yhtäältä tekijälähtöisesti, keskittyen niiden tulevaisuuskuviin sisältyviin kysymyksiin, varoituksiin ja uhkakuviin sekä toisaalta tarkastelemalla keinoälytematiikkaa suhteessa elokuvien omaan historialliseen kontekstiin.Keinoälytematiikan kautta elokuvantekijät ovat käsitelleet laajoja kysymyksiä, jotka liittyvät ihmisyyden eri puoliin, kuten tiedonjanoon ja uteliaisuuteen, ihmislajin ekspansiivisuuteen, taloudelliseen hyödyn tavoitteluun, väkivaltaisuuteen ja sosiaalisiin valtasuhteisiin. Samalla elokuvat esittävät kysymyksiä koneiden ja ihmisten rajojen hämärtymisestä, toiseuden kokemuksista sekä keinoälyyn liitetyistä pelon, pyhyyden ja kiehtovuuden ja ylevän teemoista.In space, even the machine doesn't hear your scream. The human-AI dialogue in three science fiction films of 1968-1979Grönholm and Kärki research three science fiction films: 2001: A Space Odyssey (Stanley Kubrick, 1968), Dark Star (John Carpenter, 1974), and Alien (Ridley Scott, 1979). They all contain the interaction of the intelligent machine and human as one of their central themes. In particular, the authors analyse the closed communities of the space ships, focusing on the relations and dialogue between the human crew and the Artificial Intelligence (AI). Special emphasis is given to the intentions of the filmmakers – both directors and screenplay writers – and how the questions, warnings and threats about the future were envisioned in each film. On the other hand, the theme of AI itself is also historically contextualized.Furthermore, the authors consider the wider questions these films ask about the nature of humanity: thirst for knowledge, curiosity, expansion of our species, reach for profit, violence, and social hierarchies. Simultaneously, these films also seem to ask questions about the blurring of the boundaries between the human and machine, experiences of otherness, and feelings of fear, sacral, fascination, and sublime that are associated with the AI.

TIIVISTELMÄ: Ei-inhimilliset eläimet osana aatedraaman rakentumista Laura Ruohosen näytelmissä Lintu vai kala, Kuningatar K ja Luolasto Artikkelissani tutkin näytelmäkirjailija Laura Ruohosen kolmea nykynäytelmää aatedraaman rakentumisen näkökulmasta. Aatedraama on perinteisesti määritelty tiettyä aatetta ajavaksi tai tähdentäväksi näytelmäksi, joka pyrkii tarjoamaan jonkun ratkaisun johonkin yhteiskunnalliseen ongelmaan. Biologitaustaisen Ruohosen näytelmissä aatteellisuus nousee ihmisen ja ympäristön suhteen kriittisestä käsittelystä. Eläimiin ja luontoon liittyvät viittaukset ovat tyypillistä Ruohosen poetiikkaa. Hänen näytelmissään eläimiä esiintyy pääasiassa dialogeissa ja monologeissa, joista käytän käsitettä eläinpuhe. Kysyn artikkelissani: mitä eläinpuheet kertovat ihmisen ja eläimen suhteesta ja itse eläimistä sekä minkälaista eläinfilosofiaa näytelmät toteuttavat? Eläinfilosofiassa tarkastellaan eläimiin liittyviä filosofisia kysymyksiä, joissa eläin on ensisijainen tutkimuksen kohde eikä pelkkä väline ihmisyyden määrittämisessä. Osa eläinfilosofioita painottaa ihmisen ja eläimen samanlaisia piirteitä ja eettisiä kysymyksiä, kun taas osa korostaa sekä ihmisen että eläimen erityisyyttä ja erilaisuutta. Kolmas suunta lähtee siitä, että ihminen on eläin ja se pyrkii purkamaan ihmiskeskeisiä käsityksiä ja rakenteita. Näytelmien eläinpuheet painottuvat kussakin näytelmässä hiukan eri tavalla, vaikka myös yhteisiä piirteitä löytyy, kuten runsas luonnontieteellinen eläintietous. Lintu vai kala -näytelmässä korostuu eläinten suojeluun ja hyötykäyttöön liittyvät eettiset kysymykset. Ihmisen toiminnan kritisointi onkin yksi tyypillinen juonne Ruohosen näytelmissä. Kuningatar K:ssa eläinpuheet haastavat pohtimaan ihmisen ja eläimen samankaltaisuutta ja toisaalta myös erityisyyttä sekä sukupuolen monimuotoisuuden kysymyksiä. Eläin näyttäytyy aktiivisena toimijana ihmisen kohtaamisessa ja saa aikaan muutoksen. Luolaston eläinpuheissa korostuu ihmisen ja eläimen samankaltaisuus, ja toisaalta se, että ihminen unohtaa olevansa eläin toisten joukossa. Näytelmässä vihjataan mahdolliseen eläinten ja ihmisen sukupuuttoon, jollei ihminen muuta toimiaan. Eläinten näkökulma voi avata myös uusia mahdollisuuksia ongelmatilanteisiin. Aatedraaman näkökulmasta näytelmien eläinpuheet ja eläinten toiminta tuovat ihmisen ja luonnon suhteen tarkasteluun erilaisia eläinfilosofisia ulottuvuuksia. Kussakin näytelmässä eläimet herättävät erilaisia tunteita (affektiivinen empatia), toisaalta näytelmissä on luonnontieteellistä eläintietoutta, joka haastaa myös reflektoimaan omia eläinkäsityksiään ja uskomuksiaan (reflektiivinen empatia). Kaikissa näytelmissä ihmisen ja eläimen välille syntyy jännite, joka tuo mukanaan poliittisen ulottuvuuden. Ruohonen tuntuu painottavan, että ihminen on yksi eläin muiden joukossa. Toisaalta ihmisellä on myös suuri vastuu muista eläimistä ja elämän jatkumisesta maapallollamme.

Artikkeliväitöskirjan kokoavana teemana on työhyvinvointi suomalaisilla maatiloilla. Vuonna 2004 toteutettuun puhelinhaastatteluun vastasi 1 182 päätoimista viljelijää. Toinen, laadullinen aineisto kerättiin kesällä 2007 kymmeneltä maidontuotantotilalta haastatellen ja havainnoiden naisten työtä. Päätoimiset viljelijät kokivat haastatteluaineiston mukaan vähemmän stressiä kuin työikäinen väestö Suomessa keskimäärin. Laadullisen tutkimusaineiston mukaan suurin osa maitotiloilla työskentelevistä naisista kertoi kokevansa luonnonläheisen työn tuotantoeläinten parissa antoisana. Meneillään oleva rakennemuutos ja maatalouden harjoittamiseen liittyvät lisääntyneet riskit kuitenkin kuormittavat viljelijöiden arkea. Kirjallisuuskatsauksen mukaan stressiä aiheuttavat useimmin tilan taloudellinen tilanne, erilaiset maatalouden harjoittamiseen liittyvät säännöt, hallinto sekä luonnonolosuhteet. Työhyvinvointiin liittyvistä ongelmista kertovat kyselyn tulokset: noin joka neljäs (26 %) päätoiminen viljelijä koki voimattomuutta tai väsymystä, noin joka viides (19 %) koki unettomuutta tai vaikeuksia nukahtaa ja 16 % vastaajista koki ylirasittuneisuutta tai tunnetta siitä, että kaikki käy yli voimien. Ongelmat sosiaalisessa kanssakäymisessä ja terveydentilassa olivat yhteydessä oireiden kokemiseen. Lisäksi yli kaksi viikkoa kestänyt torjunta-aineiden ruiskutustyö edellisen kasvukauden aikana oli yhteydessä oireisiin. Myös kansainvälisten tutkimusten mukaan torjunta-aineille altistuminen on yhteydessä viljelijöiden henkisen hyvinvoinnin ongelmiin, kuten masennukseen. Melan tilastojen mukaan kotieläinten hoitotyöt olivat vuonna 2012 työvaihe, jossa yleisimmin (43 % kaikista työtapaturmista) sattui vakuutetuille maatalousyrittäjille työtapaturmia. Laadullisessa tutki-muksessa selvitettiin, miksi tapaturmien määrässä oli huomattavia eroja eri maitotilojen kesken. Tulosten mukaan luottamuksellinen, hyvä vuorovaikutussuhde eläinten kanssa, hoidon rutiininomaisuus, tietämys eläinten luontaisesta käyttäytymisestä ja eläinten stressin kokonaisvaltainen välttäminen auttavat vähitellen luomaan hoitajalle turvalliset työolosuhteet. Maatiloilla työskentelevillä naisilla on tärkeä rooli eläinten hyvinvoinnin vaalijoina ja kestävän maatalouden rakentajina. Suurin osa maidontuotantotiloilla työskentelevistä naisista halusi olla ammattinimikkeeltään maatalousyrittäjä. Oma jaksaminen oli haastatteluissa toistuva teema. Myös töihin vaikuttavat vanhat ajattelumallit tulivat keskusteluissa esiin. Töiden järjestäminen oman tai puolison sairauden aikana huolestutti, eikä lomalle lähteminenkään ollut helppoa. Kotieläinten hoitajien hyvinvoinnilla on kirjallisuuslähteiden mukaan yhteys työturvallisuuteen, elintarvikkeiden laatuun ja eläinten hyvinvointiin. Maaseudulle ominaiset pitkät välimatkat, omavaraisuutta korostava ajattelu sekä häpeä vaikeuttavat hyvinvoinnin ongelmiin puuttumista. Työhyvinvointi maatiloilla on osa ruuantuotannon vastuullisuutta ja kestävyyttä.

Varhaisella diagnoosilla ja lääkehoidolla pystytään hidastamaan muistisairauksien etenemistä ja parantamaan sairastuneiden toimintakykyä sekä elämänlaatua. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, toteutuuko yhdenvertaisuus uuden muistisairauslääkkeen käytön aloituksessa sosioekonomisten ryhmien välillä. Tutkimuksen paneeliaineisto on 10 prosentin satunnaisotos vuonna 2000 65 vuotta täyttäneistä kotona asuvista suomalaisista (n=64 250), joita on seurattu vuosien 2000–2013 ajan. Tässä kansallisiin rekisteritietoihin perustuvassa kohorttitutkimuksessa tarkasteltiin ensiksi AKE-estäjien uusien käyttäjien (n=6 977) uuden muistisairauslääkkeen (memantiini) käytön aloitusta vuosien 2002–2013 aikana. Toisessa analyysissä tarkasteltiin osa-aineistossa sairaalahoitodiagnoosin saaneita muistisairauslääkkeiden uusia käyttäjiä (n=3 475) vuosien 2003–2013 aikana. Coxin suhteellisten riskitiheyksien mallin avulla tarkasteltiin sosioekonomisen aseman yhteyttä 1) memantiinin käytön aloitukseen AKE-estäjän käytön aloittaneilla, ja 2) muistisairauslääkkeen käytön aloitukseen ensimmäisestä kognitiivisiin oireisiin liittyvästä sairaalahoitodiagnoosista. AKE-estäjien käyttäjillä ylempi sosioekonominen asema lisäsi memantiinin käytön aloitusta (suhteellinen riskitiheys (hazard ratio (HR)) 1,43, 95% luottamusväli (LV) 1,23-1,68, p< 0,001). Sairaalahoitodiagnoosin saaneilla sosioekonominen asema ei ollut yhteydessä muistisairauslääkkeen käytön aloitukseen. Lääkehoidon innovaatioiden käyttöönottoon liittyy tämän tutkimuksen mukaan eriarvoisuutta sosioekonomisten ryhmien välillä. Tulevaisuudessa tulisi tutkia, mitkä taustalla olevat tekijät johtavat terveydenhuollon innovaatioihin liittyvään eriarvoisuuteen.

Opetus, opiskelu ja sitä kautta oppiminen ovat muutoksessa. Digitaalisuus mahdollistaa opiskelun sitoutumatta aikaan ja paikkaan. Digitalisessa pedagogiikassa korostuvat oppijan ohjaus ja toimivat oppimistehtävät. Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamassa luonnonvara-alan koulutusta antavien ammattikorkeakoulujen ja Luonnonvarakeskuksen yhteisessä Digitalisaatiolla luonnonvarat biotalouteen -hankkeessa (DLB-hanke) tuotetaan opetusmateriaalia kaikkien luonnonvara-alan opiskelijoiden käyttöön. Hankkeessa rakennetaan digitaalisia yhteistoteutuksia, pelillistetään oppimista, sujuvoitetaan opintopolkuja ja kehitetään ohjauksellisia toimintatapoja. Lisäksi järjestetään koulutuksen, työelämän ja tutkimuksen yhteistyöfoorumeja. Hankkeessa on tuotettu verkko-oppimisympäristöön ammattikorkeakoulujen yhteisiä biotalousalan verkkokursseja. Pilotoidut verkkokurssit käsittelevät biotalouden vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia sekä ajankohtaisia yksittäisiä teemoja, joista on laadittu jonkin tietyn ammattikorkeakoulun koordinoimia, mutta yhteisesti ristiinopiskelussa hyödynnettäviä kokonaisuuksia. DLB-hankkeessa tutkitaan myös pelillisyyden hyödyntämistä luonnonvara-alan koulutuksessa. Hankkeessa on kehitetty biotalouspeli, joka toimii kokoavana oppimistehtävänä. Pelissä opiskelija tutustuu maa- ja metsätalouden kokonaisuuteen etenkin kierto- ja biotalouden näkökulmasta. Biotalouspeliä on tarkoitus hyödyntää myös nk. nivelvaiheopinnoissa toisen asteen opiskelijoille tavoitteena opintopolkujen sujuvoittaminen ja nopeuttaminen. Tätä tukee myös biotalouspeliin perustuva verkko-opintojakso. Koulutuksen, työelämän ja tutkimuksen yhteistyöfoorumeissa on järjestetty alan tutkija-, kehittäjä- ja opiskelijatapaamisia. Näistä ns. tiedetreffeistä on tuotettu myös digitaalinen video sekä suoratoistona että tallenteena. Tiedetreffien otsikoina ovat olleet ”Digitalisaation mahdollisuudet maaseutuyrityksen johtamisessa”, ”Ruokaturvallisuus”, ”Biotalouden sivuvirrat ja energiaratkaisut”, hanketoimintaa monipuolisesti esitellyt ”Reseptejä biotalouteen”, ”Metsävaroista modernia liiketoimintaa” sekä ”Monipuolinen toimiva maankäyttö pohjoisessa Suomessa”. Tiedetreffien osallistujapalaute oli kokonaisuudessaan positiivista, ja annista merkittävimmäksi nähtiin uusi tieto ja ajatukset (67 % vastauksista).

Tässä artikkelissa analysoidaan multimodaalista keskustelunanalyysia hyödyntäen, miten sanelun jälkeiset sekvenssit rakentuvat aikuisten luku- ja kirjoitustaidon koulutuksen luokkahuoneen vuorovaikutuksessa. Pitkittäinen aineisto on kerätty etnografisesti aikuisten luku- ja kirjoitustaidon koulutuksen yhteydestä sekä luokkahuoneen että arjen vuorovaikutustilanteista kahdeksan kuukauden aikana. Artikkelin aineisto sisältää 68 tuntia videotallenteita. Artikkelissa osoitetaan, että tyypillisesti huomion kohteeksi tuotu sana aluksi toistetaan, mitä seuraa yhdessä rakennettu multimodaalinen sananselitys. Tämän jälkeen fokusoidaan sanan semantiikkaan ja lopuksi sana taas toistetaan. Sananselitykset koostuvat yleensä ikonisista eleistä tai kehollisista esityksistä. Opiskelija saattaa esimerkiksi demonstroida juomistoimintaa selittääkseen, mihin vesipullo viittaa tai kehollisesti esittää avaavansa oven opettajan kysyttyä, mitä avata-sana tarkoittaa. Näin ollen analyysissa pohditaan, miten ymmärtämistä voidaan osoittaa kehollisilla vuoroilla, kun osallistujien yhteiset kielelliset resurssit ovat vähäiset. Artikkeli tuo uutta tietoa luku- ja kirjoitustaidon koulutuksen sananselitysten rakenteesta ja kehollisten ja materiaalisten resurssien merkityksestä niissä. Lisäksi esitetty analyysi nostaa esiin tarpeen tutkia, miten lukutaito-opiskelijoiden multi­modaalisten resurssien käyttö mahdollisesti muuttuu ja kehittyy ajan kuluessa. Embodied and material word explanations in adult literacy-training classroom interactions In this article, multimodal conversation analysis is employed to analyse classroom inter­action between users of Finnish as a second language. More specifically, the author investigates the structure of co-constructed multimodal word explanation sequences that occurred after a dictation exercise during a classroom interaction given as part of adult literacy training. Typically, the salient word is repeated, there then follows a co-constructed multimodal word explanation, after which the conversation focuses on the semiotics of the word in question. Finally, students repeat the word again. To explain words, students primarily use embodied resources, most often iconic gestures or embodied enactments. For instance, a student might demonstrate the action of drinking to explain what the word vesipullo (‘water bottle’) refers to, or physically enact opening a door when the teacher has asked what avata (‘to open’) means. The analysis discusses how comprehension is demonstrated in embodied turns in which the participants’ shared linguistic resources are limited. The longitudinal data was collected ethnographically over eight months, both from classroom interactions and everyday encounters with groups of adult second-language and literacy learners in Finland. The data for the article comprises approximately 68 hours of video and audio recordings. The empirical findings of this study present new information about the structure of word-explanation sequences and the role of embodied and material resources used therein. Moreover, they shed light on questions of the role of multimodal resources in second-language and literacy training and call for further research into the development of their use over time.