Academic literature on the topic 'Viron kieli'

In December 2020, WHO presented the first international standard (WHO IS) for anti-SARS-CoV-2 immunoglobulin. This standard is intended to serve as a reference reagent against which serological tests can be calibrated, thus creating better comparability of results between different tests, laboratories, etc. Here, we have examined three different commercial ELISA kits for the quantification of SARS-CoV-2 IgG antibodies, namely the Anti-SARS-CoV-2 QuantiVac ELISA (IgG) (Euroimmun, Lübeck, Germany), the SERION ELISA agile (Institut Virion Serion, Würzburg, Germany), and the COVID-19 quantitative IgG ELISA (DeMediTec Diagnostics, Kiel, Germany). According to the manufacturers, all are calibrated against the WHO IS and can provide results in either international units (IU) (DeMediTec) or arbitrary antibody units (BAU) per milliliter (Euroimmun, Virion Serion), which are numerically identical, according to the WHO. A total of 50 serum samples from vaccinated individuals were tested side by side and according to the manufacturer’s instructions. We compared the test results of all three assays with each other to assess comparability and with a quantitative in-house virus neutralization test (micro-NT). In summary, our data are consistent with other studies published on this topic that tested similar assays from different manufacturers. Overall, the agreement between quantitative ELISAs is variable and cannot be used interchangeably despite calibration against a standard. Therefore, interpretation of results must still be individualized and tailored to each case. More importantly, our results highlight that quantitative ELISAs in their current form cannot replace neutralization tests.

Artikkelissa vertaillaan kahta vanhassa kirjasuomessa ja -virossa runsaana esiintynyttä futuurikonstruktiota, PITÄÄ- ja SAADA-futuureja varhaisimmissa raamatun-käännöksissä: suomen osalta Bibilassa (1642) ja viron osalta Wastne Testamentissa (1686 ja Piibli Ramatissa (1739). Molemmat verbit ovat vanhaa yhteis-sanastoa ja nyky-kielissä monifunktioisia sekä leksikaalisessa että modaalisessa käytössään. Kun varhaiset kääntäjät kehittivät lähtökielten kieliopillisille futuureille vastineita, PITÄÄ ja SAADA päätyivät suomessa ja virossa varsin erilaisten futuuri-muodosteiden aineksiksi. Tämä johtuu siitä, että viron saama-futuuri on kehittynyt verbin kieli-opillistumispolun become-haarasta, joka suomesta puuttuu. Kun Biblian ja Piibli Ramatin intentio-pohjainen PITÄÄ-futuuri on saanut vaikutteita ruotsin skall- ja saksan sollen-futuureista, Wastne Testamentissa runsaana viljelty saama + Vma on saksan werden-futuurin sukua. Futuurina se on aspektuaalista tai -inkoatiivista tyyppiä, mikä tarkoittaa, että se etualaistaa rakenteen infinitiivin kuvaaman toiminnan tai tilan alun. Käännösvaikutuksen vuoksi molemmat futuurityypit ilmestyivät vanhoihin teksteihin valmiiksi pakollisina. Samalla niiden erityisluonne hämärtyi. Tämä osoitetaan tarkastelemalla kyseisten käännösten Luukkaan evankeliumista poimittuja PITÄÄ- ja SAADA-futuureja. Tarkastelun teoreettisena kehyksenä on konstruktiokielioppi ja kognitiivinen semantiikka ja taustana tieto kontaktikieliopillistumisen mekanismeista. Kirjakielien ensi vuosisatoina tapahtuneista futuurin juurrutusyrityksistä huolimatta sekä suomessa että virossa tulevaan viitataan edelleen pääasiassa preesensillä. The usage of the Finnish and Estonian verbs SAADA and PITÄÄ as future auxiliaries in early Bible translations The aim of this study is to compare two grammatical future constructions based on the auxiliaries PITÄÄ ‘seize/hold’ (premodal), ‘must’ (modal) and SAADA ‘get’ (premodal), ‘become’ (only in Estonian), ‘may/be able to’ (modal) used in Old Finnish and Estonian translations of the Gospel of Luke in the Finnish Biblia (1642) and the Estonian Wastne Testament (1686) and Piibli Ramat (1739). The study adopts the framework of Construction Grammar and cognitive semantics, supplemented by knowledge concerning the mechanisms of contact-induced grammaticalization. Even though these verbs are frequent and multifunctional in both languages, the futures they form differ in motivation. While the PITÄÄ future is the equivalent of an intention-based future comparable with Swedish skall or German sollen, the SAADA future (only known in Estonian) has grammaticalized from the become branch of the path and has obviously been influenced by the future of the German werden. This makes the PITÄÄ future intention-based and the SAADA future aspectual/inchoative. The action or state described by the infinitive is thus highlighted in two different ways: as a whole (PITÄÄ) or emphasising its beginning (SAADA). However, contact influence was so intense that both verbs appeared as ready, fully grammaticalized tenses in the old texts. In modern Finnish and Estonian, the present tense is still the primary means of referring to the future.

Tämän Virittäjän teemanumeron aiheena on kielikontaktien jäljet kirjoitetun suomen kielen historiassa. Kielikontaktien jälkiä vanhoissa teksteissä voidaan tarkastella niin synkronisesti kuin diakronisesti. Tässä numerossa keskiös­sä ovat kirjallisilla vuosi­sadoilla suomen kieleen vaikuttaneet vieras­peräiset mallit, käännös­toiminnan synnyttämät tarpeet ja valintoja ohjanneet ideaalit. Numero sopii hyvin jatkoksi viime vuosien Virittäjän teemanumeroille, joissa on käsitelty kieli­kontakteja, kääntämistä ja kieli-ideologioita. Kielikontaktien vaikutukset näkyvät suomen­kielisissä teksteissä kaikilla kielen tasoilla. Ne ovat esillä myös teemanumeron kirjoituksissa, joissa tarkastellaan muun muas­sa lause­tason sana- ja muotovalintoja, lainasanoja, johtomorfologiaa, eri­taustaisten ilmaus­ten variaa­tiota, kirjallista vuorovaikutusta ja tekstikonventioita. Suomen kirjakielen historia alkaa 1500-luvulla painetuista teksteistä; niiden lisäksi on säilynyt muutamia samanikäisiä käsikirjoituksia. Menneiden vuosisatojen kieli­kontaktit ovat liittyneet sekä suulliseen kanssakäymiseen että kirjalliseen toimintaan. Kirjakielen osalta merkittävin kielikontakti on kääntäminen, jonka välityksellä on omaksuttu runsaasti vaikutteita muista kielistä. Ruotsin kielen merkitys kulttuuri­vaikutteiden välittäjänä ja kielen käytön esikuvana oli varhaisilla kirjallisilla vuosi­sadoilla erityisen suuri. Vaikutus säilyi voimakkaana vielä Ruotsin ajan jälkeenkin, erityisesti 1800-luvulla. Toinen suomen kannalta merkittävä kieli oli Itämeren alueen kaupunkien ja kaupan kieli alasaksa. Reformaation seurauksena saksan vaikutus ja esikuvallinen rooli pysyi vahvana myös uudella ajalla. Toisinaan on vaikea pitävästi osoittaa, kumpi keskenään läheisistä sukukielistä, ruotsi vai saksa, on lopulta toiminut ensisijaisena vaikuttajana. Kysymys voi olla myös kielten yhteisvaikutuksesta. Tärkeitä lähdekieliä varhaisilla kirjallisilla vuosisadoilla olivat myös sivistyksen kieli latina ja Raamatun alkukieli kreikka. Varhaiset suomenkieliset tekstit edustavat vanhinta dokumentoitua suomea, mikä tekee niistä suomen kielen tutkimuksen kannalta erityisiä. Varhaisten kirjallisten vuosi­satojen intensiivisten kielikontaktien vuoksi ne tarjoavat antoisaa aineistoa monen­tyyppiseen tutkimukseen. Menneiden vuosisatojen tekstien välityksellä voidaan päästä käsiksi erilaisiin kielen rakenteisiin ja käyttöön liittyviin muutosprosesseihin ja kielen kehitykseen vaikuttaneisiin tekijöihin ja selittää siten nykykielen ilmiöitä, rakenteita ja merkityksiä. Ilmiöiden taustan tunteminen mahdollistaa kielen ja sen käytön monipuolisen, syvällisen ja kokonaisvaltaisen ymmärtämisen. Vaikka vanhan kirjakielen ja vanhojen tekstien tutkimus edellyttää erityis­osaamista, kuten useiden kielten ja vanhojen kielimuotojen hallintaa, vanhojen tekstien lukemiseen harjaantuneisuutta ja kulttuurikontekstien tuntemusta, on vanhan kirja­suomen tutkimus luokittelevana käsitteenä yhtä kuvaava kuin nykysuomen tutkimus. Vanha kirja­suomi onkin kielimuodon nimitys, jolla viitataan käytännössä tutkimusaineistoon; tätä aineistoa taas voidaan tarkastella kieli­tieteen eri osa-alueiden näkökulmista, eri metodein ja erilaisissa teoreettisissa viite­kehyksissä. Myös tässä numerossa kieltä ja tekstejä analysoidaan monin tavoin sekä diakronisesti että synkronisesti. Vanhojen tekstien tutkimus on tyypillisesti tavalla tai toisella kontrastiivista. Tämän teemanumeron kirjoituksissa vertailtavina ovat suomi ja sen kanssa kontaktoineet vieraat kielet, kirjasuomen kehitys­vaiheita edustavat kielimuodot sekä suomen tavoin reformaation vaikutuksesta 1500- ja 1600-luvun kuluessa kirjallistunut lähisukukieli viro. Yhtä lailla kiinnostavaa tietoa tarjoavat kielten ja kielimuotojen yhteiset piirteet kuin niiden väliset erot. Molemmissa teemanumeron artikkeleissa haetaan vastauksia kysymyksiin, kuinka kirjakielessä on toimittu, kun lähtökielten rakenteille ja ilmaisutyypeille ei ole ollut olemassa oma­peräisiä vastineita, minkälaisen prosessin tuloksena ja miksi uusi aines tai kielen­käyttötapa on vakiintunut kieleen ja kuinka omaperäisen kiele­naineksen merkitys­ala on muuttunut vieraan vaikutuksen seurauksena. Kirsi-Maria Nummilan artikkelissa analysoidaan lainaperäisten johtimien omaksumista kirjallisilla vuosi­sadoilla. Erityisesti kompleksisen sanaston osalta keskeinen kysymys on kautta kirja­suomen historian ollut, lainataanko vai sovelletaanko omaa ilmaisu­varantoa. Duha Elsayedin artikkeli käsittelee indoeurooppalaisten kielten futuurin ilmaisemista varhaisissa suomen- ja viron­kielisissä teksteissä. Artikkeli vastaa edellä esitettyihin kysymyksiin ja tuo lisäksi esiin, kuinka tarkasteltavissa lähisukukielissä tehdyt valinnat ja kieliopillistumispolut eroavat toisistaan. Artikkeleissa on keskeisesti esillä myös laina­taustaisen ilmaisutyypin elinkaaren pituus ja siihen vaikuttaneet kielensisäiset ja -ulkoiset tekijät. Keskeisiä kysymyksiä kontaktien jälkiä tarkasteltaessa ovat esimerkiksi olleet, minkä­laisia vaikuttavia tekijöitä kielenkäyttäjän valintojen taustalla on ollut, kuinka tiedostettua vieraan mallin tai aineksen käyttö on ollut, kuinka kielenkäyttöön ja kääntämiseen liittyvät ihanteet ovat vaikuttaneet ratkaisuihin ja kuinka tämä kaikki heijastuu nykysuomeen. Vierasperäisten kielen­ainesten ja kielenkäyttötapojen vakiintumisen kannalta keskeistä on ollut kielenohjailun suhtautuminen niihin. Näitä kysymyksiä käsitellään monelta osin sekä edellä esitellyissä teksteissä että erityisesti Heidi Salmen havaintokirjoituksessa. Salmen tutkimuksen kohteena on, kuinka lähdet­ekstit ovat vaikuttaneet Agricolan vihastumista ilmaisevien verbien rektioihin. Analyysi tuo lisäksi esiin muun muassa sen, millainen vaikutus eri tekstilajeissa toteutetuilla käännös­strategioilla on ollut valintoihin vieraan ja omaperäisen ilmaisutyypin välillä. Karin Petersonin ja Maria Lehtosen havaintokirjoitukset käsittelevät kirjoitettuun vuorovaikutukseen liittyviä käytänteitä ja tekstikonventioita vanhimmissa suomen­kielisissä teksteissä. Peterson tarkastelee, minkälaisia funktioita ja merkityksiä koodin­vaihdolla on 1500-luvun sekä suomea että latinaa sisältävässä liturgisessa tekstissä. Lehtonen puolestaan selvittää, minkälaisia lyhentämis­käytäntöjä 1500-luvun käsi­kirjoituksissa esiintyy. Tutkimukset tuovat esiin, kuinka keskiajan ja uuden ajan taitteen eurooppalaisen kulttuuripiirin kirjalliset konventiot ja kielenkäyttötavat ovat päätyneet myös suomalaisiin konteksteihin ja suomenkielisiin teksteihin. Kokonaisuuden päättää Kielitieteen kentiltä -osiossa Lehtosen kirjoitus, jossa hän esittelee Vanhan kirjasuomen sanakirja -hanketta ja sähköisen sanakirjan käyttötapoja. Kirsi-Maria Nummila Tämän teemanumeron on koonnut työryhmä Kirsi-Maria Nummila, Heidi Salmi, Duha Elsayed ja Harri Uusitalo.

Tämä artikkeli tarkastelee sijaterminologian kehitystä uralilaisten kielten kuvauksissa (kieliopeissa ja lyhyemmissä teksteissä). Uralilaisten kielten kuvausten sijaterminologia pohjautuu laajempaan eurooppalaiseen kieliopinkirjoitustraditioon, jonka juuret ovat latinan kielioppitraditiossa. Tämä näkyy siinä, että varhaisimmat tutkimani kieliopit, 1600- ja 1700-luvuilla julkaistut suomen ja viron kieliopit, kuvaavat näiden kielten sijasysteemit latinan mallin mukaan käyttäen myös latinalaista sijaterminologiaa. Aikaa myöten, suomen kuvauksissa 1700- ja viron kuvauksissa 1800-luvulla, kielten sijasysteemin kuvaus muuttui kielten rakenteen mukaiseksi, mutta latinalaisperäinen terminologia jäi käyttöön. Myöhemmin, kun pääasiassa suomalaiset tutkijat alkoivat kuvata pienempiä uralilaisia kieliä, latinalaisperäinen terminologia siirtyi näiden kielten kuvauksiin. Uralilaisten kielten sijaterminologian kehityksen tarkastelu avaa mielenkiintoisen ikkunan siihen, miten terminologiset innovaatiot leviävät tutkimusparadigmassa. Artikkeli esittelee sitä, kuinka useat pienempien uralilaisten kielten tutkijat mainitsevat kielenkuvauksissaan edeltäjiään, mikä osoittaa tutkimusparadigman jatkuvuuden. Toisaalta tutkimus osoittaa myös kohtia, joissa aiempi paradigma muuttuu. Merkittävimpiä tällaisia kohtia ovat Bartholdus Vhaëlin ratkaisu kuvata suomen sijasysteemi sen omista lähtökohdista 1700-luvulla, mikä johti varsinaisen latinalaisen terminologian muuttumiseen latinalaisperäiseksi, eli siirtymiseen latinankielisten sepitteiden käyttöön. Toinen tutkimuksessa ilmi tuleva merkittävä paradigman muutoskohta on M. A. Castrénin päätös yrittää mukauttaa komin ja marin paikallissijasysteemit suomalaiseen sisä-ulkojakoon, mikä näkyy hänen käyttämässään terminologiassa. Tämän virheellisen terminologisen valinnan jäljet ovat vieläkin näkyvissä esimerkiksi permiläisten kielten sijaterminologiassa. Tutkimus kattaa ajanjakson ensimmäisistä suomen ja viron kieliopeista noin 1800-luvun puoleen väliin, jolloin sijaterminologia alkoi kaikkien uralilaisten kielten haarojen kuvauksissa vakiintua. Pääpaino on itämerensuomalaisten, mordvalaisten, marilaisten ja permiläisten kielten terminologian kehityksessä, mutta artikkeli sivuaa myös saamelaiskielten sekä Uralin itäpuolisten uralilaisten kielten terminologian kehitystä. Where do case terms come from? The development of case terminology in Finnish and other Uralic languages This paper examines the development of the terminology relating to grammatical case in descriptions (grammars and shorter texts) of the Uralic languages. The terminology of grammatical case in descriptions of the Uralic languages is based on the wider European grammar writing tradition, which has its roots in the Latin grammar tradition. This can be seen in the fact that the earliest grammars I have studied (the Finnish and Estonian grammars published in the 17th and 18th centuries) describe the case systems of these languages according to the Latin model, also using Latin case terminology. Later, in descriptions of Finnish from the 18th century and Estonian from the 19th century, the description of the case system changed to reflect the actual properties of these languages, though Latin-derived terminology remained in use. Later, when Finnish researchers began to describe smaller Uralic languages, Latin-derived terminology was transferred to the descriptions of these languages too. Examining the development of the substitute terminology of the Uralic languages offers an interesting window into how terminological innovations spread throughout the research paradigm. The paper discusses how several researchers of smaller Uralic languages reference their predecessors in their language descriptions, showing the continuity of the research paradigm. On the other hand, research also shows points at which the paradigm changes. The most significant such points are Bartholdus Vhaël’s decision in the 18th century to describe the Finnish case system from outside the Latin model, which led to the actual Latin terminology becoming Latin-derived, i.e. to the use of Latin as the language of self-coined terms. Another significant paradigm shift revealed in the paper is M. A. Castrén’s decision to try to adapt Komi and Mari’s spatial case systems to the Finnish internal-external division, which is reflected in the terminology he uses. The traces of this incorrect terminological choice are still visible, for instance, in the case terminology of the Permic languages.

Kirja-arvioista harvemmin kirjoitetaan tällä palstalla, vaikka niitä julkaistaan Virittäjässä vuosittain enemmän kuin varsinaisia ”päätuotteita” eli tutkimusartikkeleita. Osaa kirja-arvioista voi kuitenkin pitää fennistisiltä vaikutuksiltaan yhtä merkittävinä kuin arvioituja teoksia. Esimerkkeinä voi mainita vaikkapa Heikki Paunosen laajan esittelyn sosio­lingvisti William Labovin väitöskirjasta (Virittäjä 4/1971) sekä Pentti Leinon johdatuksen George Lakoffin ja Mark Johnsonin kognitiiviseen metaforateoriaan (Virittäjä 1/1983). Fennistiikan kehityskulkujen kannalta takavuosien kirja-arviot ovat kiinnostavaa aineistoa paitsi yksittäisten teosten aikalaisvastaanoton (tai sen puuttumisen) kannalta myös arvioihin monesti sisältyvien, teosta kontekstoivien historian esitysten kannalta. Keskustelukulttuurin osalta Virittäjän historiasta voi havaita monenlaisia kausia ja ilmapiirejä – ja tyyliniekkoja: toisaalla ovat kipeää tekevien sivallusten mestarit, toisaalla huikeisiin korkeuksiin kohoavat sinfonikot. Vanhat kirja-arviot, samoin kuin muidenkin osastojen sisällöt, odottavat nykylukijaansa digiarkistoissa Virittäjän (http://journal.fi/virittaja) ja Kansalliskirjaston (http://digi.kansalliskirjasto.fi) sivustoilla. Nyky-Virittäjän kirjallisuusosasto heijastelee fennistiikan – ja epäilemättä koko tiede­kentän – spesialisoitumista eli pirstoutumista yhä hienojakoisempiin erikois­aloihin. Asia ei toki ole mikään uutinen, vaan kehityskulkuun kiinnitti keskustelunavauksessaan huomiota Vesa Koivisto jo liki 30 vuotta sitten (Virittäjä 1/1993). Kirjallisuustoimittajan työssä erikoistuminen näkyy siinä, että teoksille ei ole aina helppo löytää arvioijaa erikoisalan ulkopuolelta. Jotkin teokset ovat jääneet tyystin vaille arviota siksi, että spesialistit ovat olleet jäävejä tai muista syistä estyneitä eikä muita halukkaita ole löytynyt. Jälkimmäisessä tapauksessa yhtenä huolena on monesti varmasti se, että oma, tietylle erikoisalalle suuntautuva asiantuntemus ei riitä tekemään oikeutta naapurialan teokselle. Kirja-arviot eivät kuitenkaan ole refereearvioita, eikä kirjoittaja ole portinvartijan roolissa. Vaikka spesialistin näkemys on kullan­arvoinen kirjallisuus­osastossakin, myös hieman ulkopuolisen mutta uteliaan lukijan näkökulma voi olla hedelmällinen, uusia näköaloja avaava niin teoksen tekijälle kuin arvioijalle itselleen. Myös fennistiikka – pirstoutunut mutta yhä meitä yhdistävä tieteenala – ­eittämättä hyötyisi oppisuuntien välisestä keskustelusta ja silloituksesta. Edellytyksenä tietenkin on toisen lähestymistapaa kunnioittava ja ymmärtämään pyrkivä asenne. Kotimainen kirjasyksy on poikkeusoloista huolimatta ollut vilkas niin tiede- kuin tietokirjallisuuden osalta. Ilahduttavaa on ollut, että moni kieliaiheinen teos on ylittänyt uutiskynnyksen ja herättänyt keskustelua myös tiedeyhteisön ulkopuolella. Esimerkkinä voi mainita Valter Langin suomennetun teoksen Homo Fennicus, joka arvioitiin Virittäjässä tuoreeltaan alkukielisenä vuonna 2018. Syksyn kirjoista paljon on puhuttanut myös Mia Halosen ja kumppanien teos Helsingin puhekielestä ja erityisesti niin kutsutusta stadilaisesta s:stä. Teos arvioidaan Virittäjässä ensi vuoden puolella. Tässä Virittäjän numerossa on jälleen tarjolla monipuolinen kattaus kirja-arvioita. Arvioitavien teosten aihepiirit ulottuvat partitiivin merkityksistä hätäpuheluiden prosodiikkaan ja kielenoppimiseen luokkahuoneen ulkopuolella. Myös kielten kirjo on laaja, sillä arvioitavana on useampiakin teoksia, joissa käsitellään suomelle läheisiä kieliä: karjalaa, viroa ja suomenruotsia. Karjalan osalta tarkastelussa on perustavia, kieltä voimistavia teoksia: aapinen, peruskielioppi ja sanakirja. Virittäjässä on jatkuva tarve uusille kirja-arvioille. Mikäli mielessäsi on teos, jonka haluaisit arvioida, ota empimättä yhteyttä toimitukseen. Laajojen ja/tai monitieteisten teosten kohdalla myös yhteisarvio voi olla mielekäs ja näkökulmia lisäävä vaihtoehto. Arviokappaleen saa omaksi. Päätän kauteni Virittäjän kirjallisuustoimittajana tähän numeroon. Lämmin ­kiitos kaikille kirja-arvioita laatineille panoksestanne ja vaivannäöstänne! Tahdon kiittää myös Virittäjän toimituksen jäseniä – nykyisiä ja entisiä – yhteen hiileen puhaltamisesta ja monista mukavista muistoista. Ensi numerosta alkaen kirjallisuusosastoa toimittaa Karita Suomalainen. Tervetuloa, Karita! Mikko T. Virtanen Virittäjän toimitus kiittää Mikkoa monivuotisesta ja paneutuneesta uurastuksesta lehden hyväksi sekä erinomaisesti sujuneesta yhteistyöstä. Samalla toivotamme Karitan tervetulleeksi toimitukseen.

Abstract The thesis deals with how Estonians learn Finnish, especially their choices of verbs and rections, and how these are influenced by mother tongue, time spent on study, and the properties of certain verbs. The research data consist of translations given in a language test by 111 Estonian-speaking and 15 Russian-speaking learners of Finnish. In the test they had to translate 175 sentences from Estonian into Finnish. The Estonian-speaking testees’ materials contain 19,425 verb and rection choices, and the Russian-speaking testees’ materials contain 2,625 verb and rection choices. I also attempt to examine the L2 production process, and especially the editions of answers made by learners by the help of Scriptlog data. The data analyses show that the Finnish verb and rection choices are challenging also to advanced Estonian language learners. They get better results in the verb and rection choice test than Russian-speaking testees, but they have problems especially when the verb is infrequent, or when the Estonian and Finnish verbs have different forms or meaning. The rection choice of verbs that have a different case in Estonian and Finnish are also challenging. The learning process of a verb is influenced by frequency, time spent on study, equivalence of the word shape and on certain conditions equivalence of meaning. The learning of rections is influenced by time spent on study, rection case, and on certain conditions, the frequency of the verb. The similarity of the source and target language help the learner, but frequent verbs are, however, easier for the learner despite any other characteristics they have. In teaching, attention should be paid to frequent exposure of the verbs to be learned. Systematic information on the frequency of the verb in communicative situations ought to be collected to support actual teaching and teaching materials. The research shows that the L1 transfer is remarkably more useful than the L2 transfer. Nevertheless, the learner whose mother tongue is Estonian finds learning the precise semantic differences of the meaning of Finnish verbs challenging, because the indirect negative L1 transfer of the Estonian language makes the whole process more difficult. In the teaching of cognate languages, the difference should be made between lexical and semantic development of the vocabulary
Tiivistelmä Tarkastelen virolaisten suomen kielen oppimista, erityisesti verbin- ja rektionvalintoja sekä oppijan lähtökielen, opiskeluajan ja verbin tiettyjen ominaisuuksien vaikutusta niihin. Tutkimusaineistona ovat 111 vironkielisen ja 15 venäjänkielisen suomenoppijan tuotokset käännöstestissä, jossa tuli kääntää virosta suomeen 175 testilausetta. Vironkielisten aineisto sisältää 19 425 ja venäjänkielisten 2625 verbin- ja rektionvalintaa. Pyrin tarkastelemaan myös toisen kielen tuottamisprosessia ja erityisesti oppijoiden tekemiä vastausten editointeja Scriptlog-aineiston avulla. Aineiston analyysi osoittaa, että suomen kielen verbin- ja rektionvalinnat ovat haastavia myös edistyneille virolaisille kielenoppijoille. He saavat verbin- ja rektionvalintatestissä venäjänkielisiä paremmat tulokset, mutta heillä on vaikeuksia erityisesti silloin, kun verbi on harvinainen tai viron ja suomen verbit ovat muodoltaan tai merkitykseltään erilaisia. Haasteellisia ovat myös sellaisten verbien rektionvalinnat, joilla on virossa ja suomessa eri rektiosija. Verbien oppimiseen vaikuttavat taajuus, opiskeluaika, sanahahmon vastaavuus ja tietyin ehdoin merkitysvastaavuus. Rektioiden oppimiseen vaikuttavat opiskeluaika ja rektiosija sekä tietyin ehdoin verbin taajuus. Lähtö- ja kohdekielen järjestelmien samankaltaisuus helpottaa oppijaa, mutta kielenoppijalle helpoimpia ovat kuitenkin frekventit verbit huolimatta siitä, millaisia muita ominaisuuksia niillä on. Opetuksessa tulisikin kiinnittää huomiota siihen, että opeteltavat sanat kohdataan usein. Viestintätilanteissa käytettyjen sanojen frekvenssistä tulisi kerätä systemaattista tietoa opetuksen ja oppimateriaalin laadinnan tueksi. Tutkimus osoittaa, että L1-transfer on huomattavasti L2-transferia tuloksellisempaa. Siitä huolimatta myös äidinkieleltään vironkielisille oppijoille suomen kielen verbien merkitysten tarkkojen semanttisten erojen oppiminen on haasteellista, koska viron kielen epäsuora negatiivinen L1-transfer vaikeuttaa sitä. Lähisukukielen opetuksessa tulisikin huomioida ero sanaston leksikaalisen ja semanttisen kehityksen välillä