Dissertations / Theses on the topic 'Yhteiskunta'

Tutkielmassa tarkastellaan perheen ja tarkemmin isyyden muutosta viimeisten vuosikymmenten aikana. Aihe liittyy kriittisen perhetutkimuksen kenttään, eli tavoitteena on tarkastella perhettä sen erilaisissa esiintymismuodoissa, jolloin kiistetään stereotypiat siitä, mitä perhe voi olla. Tutkielmassa luodaan kuva isyyden merkityksen muutoksesta sekä isyyden tutkimisesta. Isyyden merkityksen muutoksen nähdään ilmenevän entistä tiiviimpänä isyyteen sitoutumisena sekä osallistuvana ja hoivaavana isyytenä. Isyyden merkityksen muutoksen tarkastelun jälkeen tutkielmassa käsitellään jaettua vanhemmuutta, joka luo edellytykset isyyteen sitoutumiselle ja käsitteenä myös osaltaan kuvaa perheissä tapahtunutta muutosta. Lopulta esitellään yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka voivat tukea isyyteen sitoutumisen mahdollisuutta. Näistä yhteiskunnallisista reunaehdoista käsitellään perhepolitiikkaa, työpaikkakulttuuria ja yhteiskunnan yleistä kulttuurista ilmapiiriä. Näillä kaikilla esitetään olevan merkitystä perheiden käytännön ratkaisuissa ja toiminnassa. Tiedonintressi tutkielmassa on praktinen, sillä se pyrkii valottamaan, miten yhteiskunnallisia tekijöitä muuttamalla voitaisiin tukea enemmän sitoutuneemman isyyden toteutumista ja vanhemmuuden tasaisempaa jakamista. Tutkielma on toteutettu kuvailevana kirjallisuuskatsauksena, eli siinä pyritään luomaan tietoa aiempaan tutkimukseen nojaten. Tutkielmassa käytetään lähteinä suomalaisten isyystutkijoiden artikkeleita sekä toimitettuja ja muita teoksia. Jouko Huttunen on yksi merkittävistä suomalaisen isyystutkimuksen kentällä pitkään toimineista nimistä. Teoreettista pohjaa rakennetaan myös kansainväliseen tutkimukseen viittaamalla. Näihin aineistoihin pohjaamalla tutkielmassa luodaan kokonaiskuva isyystutkimuksesta, isyyden merkityksen muutoksesta sekä edellä mainituista yhteiskunnallisista tekijöistä tämän muutoksen takana. Tutkielman lopputulemana on, että isyyteen sitoutumista ovat tukemassa yhtäältä yksilölliset asenteet ja toisaalta myös kulttuurinen ilmapiiri, työelämän vaatimukset sekä poliittinen päätöksenteko. Samoin tuloksena todetaan isyyden alkavan rakentua jo raskausaikana. Tästä päätellään, että neuvolajärjestelmän olisi syytä kehittää toimintatapojaan suuntaan, jossa isyyteen sitoutumiselle annettaisiin paremmat mahdollisuudet. Samoin esitetään, että synnytyssairaalan tulisi antaa isälle mahdollisuus lapsen itsenäiseen hoitamiseen. Tutkielmassa esitellään myös joitain ajankohtaisia perhe- ja työelämän yhdistämiseen liittyviä keskustelunavauksia ja poliittisia linjauksia, jotka voivat ohjata tulevaisuuden perhettä ja isyyttä.

Tutkielman aiheena on suomalaisen oikeusfilosofi Aulis Aarnion oikeusteoreettinen kokonaisnäkemys. Tutkimuksen kohteena on Aarnion oikeuskäsitys aate- ja oppihistoriallisesti tulkittuna historiallisessa kontekstissa. Aineistona on käytetty Aarnion kirjallista tuotantoa ja pääasiassa muuta tutkimuskirjallisuutta. Myös oikeustapauksia ja virallisjulkaisuja on käytetty elävöittämään ilmaisua. Tarkoituksena on ollut systematisoida historialliseen kontekstiin Aarnion käsitys oikeustieteen tutkimuskohteesta ja sen tutkimisen tavasta ja samalla valaista tämän ajattelun yhteyksiä yhteiskuntaan ja historiallisiin ajatustraditioihin sekä poliittisiin olosuhteisiin. Tutkimusmenetelmä on hermeneuttinen. Tutkimuksessa on eläydytty Aarnion ajatteluun, toisaalta on analyysin ja erittelyn keinoin haettu yhteyksiä, pitkiäkin linjoja sekä pelkästään tietylle ajanjaksolle ominaisia piirteitä. Tärkeimmät lähdeteokset ovat Perillisen oikeusasemasta (1967), Mitä lainoppi on? (1978) ja Laintulkinnan teoria — Yleisen oikeustieteen oppikirja (1989). Keskeinen tutkimustulos on, että Aarnio kehitti teoriansa vastauksena lainopin kriisiin. Lainoppi oli menettämässä tieteen aseman ja tähän Aarnio ei voinut tyytyä. Yhteiskunnan kehitys vaati uutta oikeuden teoreettista jäsennystä. Entinen teoria ei ollut enää käyttökelpoinen. Erityisesti luunkova legalistinen perinne oli yhteiskuntakehityksen jarruna. Oli edettävä kohti arvot perustellusti huomioivaa argumentaatiota. Tutkimuksessa on selvitetty, että Aarnion ajattelun kaikki seuraukset eivät olleet teoreetikon ennakoitavissa. Siten osa taustaoletuksista on kulkeutunut eri ajattelijoiden fragmenttien yhteisvaikutuksena Suomeen. Erityisesti yhdysvaltalaiseen oikeusteoreettiseen keskusteluun osallistuminen on samalla kuljettanut osin vieraita elementtejä suomalaiseen oikeuskulttuuriin. Aulis Aarnion ajattelun perusperiaatteiden muodostumisen vaiheet kertovat koko suomalaisen yhteiskunnan ja oikeuskulttuurin muodostumisesta. Aarnion merkitys suomalaisen oikeuskulttuurin, lakimiesten mentaliteetin ja itseymmärryksen rakentamisessa on suuri. Historiallinen näkökulma korostaa tätä puolta ja auttaa ymmärtämään tämän käsityksen ja oikeusajattelun muutoksen historiaa. Tutkimusta on syytä jatkaa Aarnion yksityisen materiaaliin tutustumalla, kun se tulee mahdollisesti saataville tieteellistä tutkimusta varten.

Abstract In recent years in Finland suicide has been discussed in the context of mental health problems. Together with psychiatric disorders, suicide has been seen as a result of adverse social conditions. Occasionally suicide has even been seen as a public health problem. This interpretation has been justified by Finland’s internationally high suicide rates. The inclusion of suicide in medical and psychiatric discussions as well as the production of scientific data on suicide through medical research have resulted in the widely accepted view of suicide as a medical problem. This thesis examines the history of Finnish medical suicide research and the production of psychiatric knowledge on suicide. Finnish suicide research dates back to the middle of the 19th century, when the conception of suicide as a scientific problem arrived in Finland from Continental Europe and the UK. Suicide remained a crime in the Finnish Penal Code until the early 1890s, but the idea of suicide as a medical, rather than moral, legal or theological issue gradually began to gain ground already in the early 19th century. By decriminalizing suicide the Grand Duchy of Finland followed the example set by the Western European countries. The early Finnish suicide research was linked to the French and the English debates on suicide. The emerging European medical conception of suicide was based on social beliefs, psychiatric discussions and early sociological theories rooted in statistical data. As part of the institutional and intellectual development of psychiatry, Finnish suicide research arrived at a new phase after the Second World War. The conception of suicide as an expression of national character or a product of racial characteristics gave way to a new conceptualization based on psychoanalytically oriented psychiatric research. In the 1970s, social psychiatric research began to look for the social determinants behind the suicide rates. This, in turn, prepared the ground for a nationwide suicide prevention project launched in the late 1980s. This thesis aims to shed light on the historical background of this project. The primary source material consists of documents related to Finnish medical suicide research and the discussion about suicide in medical journals in Finland from 1864 to 1985
Tiivistelmä Itsemurhasta on Suomessa viime vuosina ja vuosikymmeninä puhuttu mielenterveyden ongelmien yhteydessä. Psykiatristen häiriöiden ohella itsemurhat on nähty yhteiskunnallisten olosuhteiden sairastuttavan vaikutuksen tuloksena. Ajoittain itsemurhista on puhuttu jopa kansanterveysongelmana. Tulkintaa on perusteltu viittaamalla kansainvälisesti ja varsinkin länsimaihin verrattuna korkeisiin itsemurhalukuihin. Pelkkiin lukuihin katsominen ei kuitenkaan riitä jonkin ilmiön leimaamiseen terveysongelmaksi. Tulkinnan syntyminen on edellyttänyt lääketieteellisen tutkimuksen kautta syntynyttä tietoa sekä itsemurhailmiön kytkemistä osaksi lääketieteellistä ja psykiatrista keskustelua. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisen lääketieteellisen itsemurhatutkimuksen historiaa ja itsemurhia koskevan tiedon tuottamista. Suomalaisen itsemurhatutkimuksen juuret ulottuvat 1800-luvun puoleen väliin, jolloin käsitykset itsemurhasta tieteellisenä ongelmana rantautuivat Suomeen Manner-Euroopasta ja Isosta-Britanniasta. Tulkinta itsemurhasta pikemminkin lääketieteellistä kuin moraalista, juridista tai teologista käsittelyä edellyttävänä ilmiönä alkoi voittaa alaa 1800-luvun kuluessa. Dekriminalisoidessaan itsemurhan 1890-luvulla Suomen suuriruhtinaskunta seurasi Länsi-Euroopan maiden esimerkkiä. Varhainen suomalainen itsemurhatutkimus oli kytköksissä 1800-luvun ranskalaiseen ja englantilaiseen psykiatriseen tutkimukseen, yhteiskunnallisiin teorioihin ja väestötilastotietoihin nojaaviin käsityksiin. Osana psykiatrian institutionaalista ja tieteenhistoriallista kehitystä suomalainen itsemurhatutkimus astui toisen maailmansodan jälkeen uuteen vaiheeseen. Käsitykset itsemurhasta kansanluonteen tai rodullisten piirteiden ilmaisuna väistyivät, kun psykoanalyyttisesti orientoitunut tutkimus alkoi etsiä itsemurhan tiedostamattomia psyykkisiä syitä. 1970-luvulla psykiatrinen itsemurhatutkimus suuntautui yksilön mielen ohella yhteiskunnallisiin taustatekijöihin osana sosiaalipsykiatrista tutkimusta. Näin luotiin pohjaa 1980-luvun lopulla käynnistetylle valtakunnalliselle itsemurhien ehkäisyhankkeelle, jonka tieteenhistoriallista taustaa tämä tutkimus valottaa. Tämän tutkimuksen keskeisimmän lähdeaineiston muodostavat suomalaiset lääketieteellisestä näkökulmasta laaditut itsemurhatutkimukset ja itsemurhia käsitelleet tutkimusartikkelit vuosivälillä 1864–1985

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Oulun yliopiston psykiatrian klinikan tutkimussuuntausten historiaa vuodesta 1965 vuoteen 1979. Päätutkimuskysymyksenä on, miten psykiatrian eri suuntaukset, joista merkittävimpiä olivat sosiaalipsykiatria, psykoanalyysi ja biologinen psykiatria, ilmenivät Oulun klinikan psykiatrisessa tutkimustoiminnassa. Hypoteesi oli, että edellä mainitut kolme suuntausta ilmenisivät klinikan tutkimuksissa. Pääkysymys jakautuu alakysymyksiin, joita ovat: ketkä edustivat mitäkin suuntausta? Erottuiko jokin suuntaus selkeästi muista, tai oliko jokin suuntaus suositumpi kuin muut? Millainen oli vuorovaikutus eri suuntausten ja niiden edustajien välillä? Miten psykiatrian suuntaukset vaikuttivat esimerkiksi hoitomuotojen kehittämiseen klinikalla? Tutkielman tärkeimpänä lähdeaineistona toimivat haastatteluaineisto sekä tutkimusajankohtana Oulun yliopiston psykiatrian klinikalla laaditut väitöskirjat ja erilaiset tieteelliset julkaisut esimerkiksi Lääkärilehti Duodecimissa. Haastatelluiksi tulivat psykiatrian klinikalla professoreina toimineet Pekka Tienari ja Matti Isohanni sekä psykiatrit Erkki ja Leena Väisänen. Haastateltavat valikoituivat klinikalla viettämänsä ajan, asiantuntemuksensa ja psykiatrisen suuntautumisensa perusteella. Edellä mainittujen lisäksi lähdemateriaalina toimivat myös klinikan vuosikertomukset sekä sanomalehti Kalevaan tutkimusajankohdan puitteissa laadittuja klinikkaa koskevat kirjoitukset. Tutkimusprosessin aikana kävi ilmi, että Oulun yliopiston psykiatrian klinikalla merkittävimpiä tutkimussuuntauksia oli kolme: sosiaalipsykiatrinen, psykoanalyyttinen ja psykosomaattinen. Vastoin alkuperäistä olettamaa, biologinen tutkimuslinja ei ollut tutkimusajankohtana Oulun klinikalla merkittävässä asemassa. Sosiaalipsykiatrinen suuntaus oli vahvasti edustettuna esimerkiksi Erkki Väisäsen ja Matti Isohannin toimesta. Sen myötä pinnalla olivat avohoidon kehittäminen sekä mielisairaalaympäristön jalostaminen terapeuttiseksi, mahdollisimman vähän lääkkeitä ja pakkokeinoja hyödyntäväksi yhteisöksi. Psykoanalyysi oli tutkimusajankohtana hiipuva suuntaus etenkin lääketieteen piireissä, mutta Oulun psykiatrian klinikan psykoterapian ja lääketieteellisen psykologian professorina toiminut Tor-Björn Hägglund oli vahvasti psykoanalyyttiseen psykiatriaan suuntautunut, minkä vuoksi analyysi oli läsnä myös klinikan toiminnassa. Tutkimusajankohtana ei kuitenkaan ilmaantunut yhtään psykoanalyysiin perustuvaa väitöskirjaa, ja analyysiin suuntautuneet etääntyivätkin muusta klinikan väestä. Psykosomatiikka puolestaan kukoisti Oulussa tutkimusten muodossa. Aiheesta ilmestyi peräti kolme väitöskirjaa. Hoitomenetelmien kehitykseen psykosomatiikka ei kuitenkaan näkyvästi vaikuttanut.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee taloustieteilijä John Kenneth Galbraithin talous- ja yhteiskunta-ajattelua 1950–1970-lukujen Yhdysvalloissa. Galbraith tuli tunnetuksi kansanomaisesta tyylistään tuottaa tieteellistä tekstiä. Hänen tunnetuimmat teoksensa The Affluent Society ja The New Industrial State nousivat kirjakauppojen myyntilistojen kärkipaikoille. Tuotannossaan Galbraith tutki muun muassa kuluttamista ja yritysten vaikutusta yhteiskunnallisiin asenteisiin. Ehkä tunnetuin hänen esille tuomistaan taloustieteen konsepteista oli teknostruktuuri. Modernissa suuryrityksessä valtaa piti korkeakoulutettujen asiantuntijoiden ryhmittymä, joka omilla yrityksen toimia koskevilla päätöksillä vaikutti yhteiskuntaan. Teknostruktuurin vaikutus ulottui Galbraithin ajattelussa muun muassa kuluttamiseen, kansalaiskuvaan ja poliittiseen päätöksentekoon. Tutkielma rakentuu seuraavien kolmen päätutkimuskysymyksen ympärille: Mitä olivat sovinnaisen viisauden teoria ja teknostruktuuri? Mitä vaikutuksia teknostruktuurilla oli yhteiskuntaan ja politiikkaan? Mitä vaikutuksia teknostruktuurilla oli kansalaisuuteen ja kuluttajuuteen? Lisäksi pääkysymysten ohella tutkin, mistä Galbraith oli saanut vaikutteita teoksissa esiintyvälle ajattelulleen. Tutkielman päälähteinä ovat Galbraithin teokset The Affluent Society, The New Industrial State ja Economics and the Public Purpose, jotka mainitaan yleisesti trilogiana. Teokset ovat selkeä kokonaisuus, jossa uusi julkaisu laajentaa tai selventää edellisessä esitettyjä näkökulmia. Lähdeaineiston luonteen takia tutkielmassa käytetyiksi metodeiksi valikoituivat lähiluku ja kontekstianalyysi. Lisäksi syvyyttä Galbraithin ajattelun tulkitsemiseen on saatu vaikutemallin avulla. Tutkielmani osoittaa, että Galbraithin ajattelu sisälsi useita vaikutteita, joita hän peitteli muun muassa sen takia, että vaikutteiden lähteet eivät olleet yhdysvaltalaisten ajattelijoiden piirissä hyväksyttyjä tai muutoin ajan henkeen sopivia. Galbraithilla oli selkeä pyrkimys vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen omien töidensä kautta ja hän käytti vaikutteitaan aktiivisesti hyväkseen oman agendansa edistämiseksi.

Abstract Focusing on women’s fiction in Finland, this thesis aims to show that, although long underrated by literary institutions, the contribution that this form of literature can make to contemporary discussion equals that of any other type of literature. As its starting point, this thesis uses novels written by two successful Finnish authors, Hilja Valtonen, who made her literary debut in 1926, and Aino Räsänen, who published her first novel in 1945. The thesis seeks to answer the following questions: How the novels of the two authors reflect their time? What do they reveal about gender relationships? And what do they tell about differences between women? In addition, the thesis explores how falling in love affects women and how the novels portray marriage. Also discussed are descriptions of emotions that women in the novels experience. Falling within the larger framework of Feminist Literature research, this study also investigates expressions of the patriarchal system and its consequences. Theories of intertextuality are then utilized to demonstrate the significance of intertextual connections for the content matter of the studied novels. Valtonen and Räsänen approach patriarchal use of power from very different perspectives. Employing irony and scathing criticism as vehicles, Valtonen shows how it places women in a subordinate position. For Räsänen, however, patriarchal control and the traditional female duties of house-keeping and motherhood provide a route toward national unity after a gruelling war. At the same time, the pure utopian world of her novel offers both solace and a promise of a better world to women who have endured many hardships. Finnish women’s fiction is traditionally divided into two categories: romantic fiction, which is Räsänen’s speciality, and humorous romance. Valtonen can be said to have pioneered humorous romance in Finnish literature, although her literary production actually breaks the traditional dicotomy in women’s fiction by introducing a third category, namely, the ostensibly humorous romance that comments on society, class, power and women’s position
Tiivistelmä Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaista naistenviihdettä. Tavoitteena on osoittaa, että tämä pitkään kirjallisuusinstituutijoiden väheksymä kirjallisuudenlaji voi osallistua aikalaiskeskusteluun kuten mikä tahansa muu aikaansa kommentoiva kirjallisuus. Aihetta tarkastellaan kahden kotimaisen menestyskirjailijan, vuonna vuonna 1926 debytoineen Hilja Valtosen ja 1945 esikoisromaaninsa julkaisseen Aino Räsäsen teosten kautta: Miten Valtosen ja Räsäsen teokset kuvastavat aikaansa? Mitä teokset kertovat sukupuolten välisistä suhteista? Entä mitä ne kertovat naisten välisistä eroista? Lisäksi tarkastellaan, mihin rakastuminen teoksissa naisia kuljettaa ja millainen kuva niissä piirtyy avioliitosta. Kyse on myös naisten tunne-elämän kuvailun tarkastelusta. Tutkimus sijoittuu feministisen kirjallisuudentutkimuksen piiriin, ja siinä tutkitaan myös sitä, millä tavoin patriarkaalinen järjestelmä seuramuksineen romaaneissa näyttäytyy. Lisäksi tukeudutaan intertekstuaalisuuden teorioihin ja pyritään osoittamaan, mikä intertekstuaalisten kytkentöjen merkitys on teosten sisällölle. Patriarkaalinen vallankäyttö näyttäytyy Valtosen ja Räsäsen teoksissa eri tavoin. Valtonen osoittaa, ironiaa ja terävää kritiikkiä käyttäen, sen johtavan naisten alisteiseen asemaan. Räsäsen teoksessa patriarkaalinen järjestys ja naisten tehtävä kodin vaalijana ovat tie kohti kansan eheytymistä sodan jälkeisessä tilanteessa. Samalla hänen romaaninsa puhdas utopistinen maailma tarjoaa kovia kokeneille naisille lohtua ja tulevaisuudenuskoa. Suomalaisessa naistenviihteessä on perinteisesti ollut erotettavissa kaksi perustyyppiä: romanttinen rakkausviihde, joka on Räsäsen laji, ja leikillinen rakkausromaani. Valtonen on Suomessa leikillisen rakkausromaanin edelläkävijä, ja itse asiassa Valtosen tuotannossa suomalaisen naistenviihteen perinteinen jaottelu rikkoutuu: kolmas, Valtosen edustama laji on näennäisesti leikillinen, yhteiskuntaan, luokkaan, vallankäyttöön ja naisen asemaan kantaa ottava rakkausromaani

Abstract In the recent political theory it is ever more common to point out that the liberal theory has had in the modern world a respectable rival called republican theory. This study tries to support the thesis that however fundamentally their distinction be defined it has as its most important element different concepts of freedom. The liberals have so called negative concept of freedom almost without exception as the basis of their political theory whereas the republicans tend to have a different concept of freedom as that. In this study this is called autonomic freedom in its more developed version. The above thesis has been argued by comparing two central modern republicans, Rousseau and Hegel. The arguments of this study firstly show that they both have the autonomic freedom as a basis of their political theories in a much more developed and richer form than anyone else before. The arguments secondly show that their theories of the modern society on the one hand and those of political community on the other hand are very similar. The very same thing can thirdly be said of their accounts of the relationship of these conceptions. Their political theories showed a considerable amount of common features which are different from or contrary to those of liberal theories. Many of them could be connected to Rousseau’s and Hegel’s near-kindred concepts of autonomic freedom. Their characteristic differences can in many cases be accounted for to their historically different perspectives into the development of the modern society. The case in point is Adam Smith’s The Wealth of Nations (1776). It is very unlikely that Rousseau even knew about it whereas studying it was very important for Hegel’s understanding of the modern society. The argumentation for the theses of the study has been based on close and detailed interpretation of the relevant texts of Rousseau and Hegel
Tiivistelmä Viime aikoina on poliittisessa teoriassa yleistynyt käsitys, jonka mukaan liberalistisella poliittisella teoriassa on modernissa maailmassa varteenotettava kilpailija, nimittäin republikanistinen teoria. Tutkimuksessa pyritään esittämään tukea teesille, jonka mukaan liberalismin ja republikanismin eron keskeinen fundamentti tai ainakin yksi aivan keskeisimmistä on niiden erilainen vapauden käsite. Liberalistisella poliittisella teorialla on melkein poikkeuksetta nk. negatiivinen vapauden käsite perusteenaan, kun taas republikanisteilla on yleensä perusteena toisenlainen vapauskäsite, jonka kehittynyttä muotoa nimitetään tässä tutkimuksessa autonomiseksi vapaudeksi. Juuri mainittua teesiä perustellaan tutkimalla kahta keskeistä modernia republikanistia, Rousseauta ja Hegeliä. Ensin osoitetaan, että heillä on autonominen vapaus poliittisen teoriansa perusteena kehittyneemmässä ja rikkaammassa muodossa kuin kenelläkään heitä ennen. Toiseksi osoitetaan heidän poliittisia teorioitaan tutkimalla, että heidän käsityksensä modernista yhteiskunnasta ja poliittisesta yhteisöstä ovat varsin yhteneväiset. Kolmanneksi osoitetaan, että heillä on hyvin yhteneväinen käsitys myös niiden suhteesta. Heidän poliittisissa teorioissaan esiintyi runsaasti liberalistisesta teoriasta poikkeavia tai sille vastakkaisia yhteisiä piirteitä. Monet näistä voitiin asettaa tiiviiseen yhteyteen edellä mainitun heille pitkälti yhteisen vapauskäsitteen kanssa. Heidän luonteenomaiset eronsa voidaan usein yhdistää heidän historiallisesti erilaiseen perspektiiviinsä modernin yhteiskunnan kehitykseen. On esimerkiksi erittäin epätodennäköistä, että Rousseau olisi edes kuullut Adam Smithin Kansojen varallisuudesta, kun taas Hegelin teoria modernista yhteiskunnasta perustuu huomattavassa määrin tämän teoksen tutkimiseen. Tutkimuksen teesien perustelu nojaa Rousseaun ja Hegelin relevanttien tekstien yksityiskohtaiseen lähitulkintaan

Abstract In educational-psychological research it is difficult but necessary to grasp the way an individual’s existence is delineated through the possible futures that are inher-ent in each present situation. Systemic psychology (theory of organism-environment -system) and subject-scientific psychology have risen to this challenge in psychological research. Systemic psychology has developed concepts and methodology for understanding the individual human being and his/her environment as a unitary system that is always organised so as to participate in the production of common results in the future (e.g. in maintaining everyday practices in a school). Subject-scientific psychology has developed concepts and methodology that overcome the distinction between the natural and the societal dimensions of an individual’s existence. An individual’s existence is seen as mediated through societally produced possibilities for action and experience. In this study systemic educational psychology is developed in a dialogue with subject-scientific psychology. The study consists of four parts that address particular questions related to the aim of this study. The first part asks and describes how a systemically oriented researcher in experiences can draw from conceptions and methodological principles in subject-scientific psychology. The second part asks and describes more thoroughly what is subject-scientific research into subjective experience like. The third part asks and describes how a particular edu-cational-psychological practice (SOLMU-education of counselling skills) can be seen as part of subject-scientific research into subjective experience. The fourth part asks and describes what kind of knowledge SOLMU-education as part of systemic (and subject-scientific) research into subjective experience can produce. The description in the fourth part is made by analysing three cases of everyday practices in pupil welfare services. The study shows that it is possible to develop systemic psychology in a dialogue with subject-scientific psychology. The developing dialogue between the two approaches brings a possibility for conceptualising and researching both psycho-physiological and societal-cultural aspects of human existence with commensurable concepts. The study illustrates how educational psychology can take into account the individual, communal and societal in subjective experience
Tiivistelmä Inhimillisen olemassaolon mahdollisuusluonteen huomioiminen kasvatuspsyko-logisessa tutkimuksessa on tärkeää, mutta vaikeaa. Systeemisessä (eliö-ympäristö -järjestelmän teoria) ja subjektitieteellisessä psykologiassa on tartuttu tähän haastee-seen. Systeemisessä psykologiassa on kehitetty psykologista käsitteistöä ja metodologiaa, jolla on mahdollista tarkastella yksilöä ja hänen ympäristöään yhtenä systeeminä, joka on aina organisoitunut tuottamaan tietynlaisia toiminnan tuloksia tulevaisuudessa (esim. ylläpitämään koulun arkisia käytänteitä). Subjektitieteellisessä psykologiassa on kehitetty psykologista käsitteistöä ja metodologiaa, joka ylittää vastakkainasettelun inhimillisen olemassaolon luonnollisen ja yhteiskunnallisen ulottuvuuden välillä. Yksilön olemassaolon nähdään toteutuvan aina yhteiskunnallisesti tuotettujen toiminnan ja kokemisen mahdollisuuksien myötä. Tässä tutkimuksessa kehitetään systeemistä kasvatuspsykologiaa dialogissa subjektitieteellisen lähestymistavan kanssa. Tutkimus koostuu neljästä osasta, joissa tarkastellaan työn yleiseen ta-voitteeseen liittyviä erityiskysymyksiä. Ensimmäisessä osassa kysytään ja kuvataan, millä tavalla systeemisesti orientoitunut kokemuksen tutkija voi ammentaa subjektitieteellisen lähestymistavan käsitteistä ja metodologisista periaat-teista. Toisessa osassa kysytään ja kuvataan yksityiskohtaisemmin, minkälaista subjektitieteellinen kokemuksen tutkimus on. Kolmannessa osassa kysytään ja kuvataan, millä tavalla tietty kasvatuspsykologinen am-mattikäytäntö (SOLMU-koulutus) voidaan hahmottaa osana subjektitieteellistä tutkimusta. Neljännessä osassa kysytään ja kuvataan, minkälaista tietoa SOLMU-koulutus systeemisen (ja subjektitieteellisen) tutkimuksen osaksi ymmärrettynä tuottaa. Neljännessä osassa tiedon luonnetta havainnolliste-taan analysoimalla kolmea tapausta oppilashuoltotyön arjesta. Tutkimuksessa osoitetaan, että systeemistä psykologiaa voidaan kehittää dialogissa subjektitieteellisen psykologian kanssa. Kehittyvä dialogi lähestymis-tapojen välillä mahdollistaa pitkällä tähtäimellä inhimillisen olemassaolon psyko-fysiologisen ja kulttuuris-yhteiskunnallisen ulottuvuuden käsitteellistämisen sekä empiirisen tutkimuksen yhteismitallisilla käsitteillä. Tutkimuksessa havainnollis-tetaan, kuinka kasvatuspsykologiassa voidaan huomioida subjektiivisen koke-muksen yksilöllisyys, yhteisyys ja yhteiskunnallisuus

Tutkimuksessa perehdyttiin tutkimaan vanhusten sopeutumista nykyiseen tietotekniseen yhteiskuntaan. Yhteiskunnassa tapahtuvien väestöllisen ja tietoteknisen kehityksen perusteella pyrittiin arvioimaan muutosten vaikutusta vanhusten jokapäiväisen elämän sujuvuuden kannalta. Vaikutuksia voitiin selittää tutkimalla vanhusten asenteita ja rajoitteita suhteessa sähköisiin palveluihin. Tutkimuksissa selvisi, että vanhusten ja sähköisten palveluiden välille muodostuu kuilu, mikä toimii merkittävänä esteenä heidän sopeutumiselleen. Sen seurauksena tutkimuksessa nostettiin esille erilaisia epäkohtia, joiden perusteella korostettiin vanhusten erikoisuutta käyttäjäryhmänä sekä nykyisen tilanteen vakavuutta. Tunnistamalla epäkohtia ja niiden aiheuttajia voidaan tulevaisuudessa huomioida vanhukset paremmin sähköisten palveluiden suunnittelussa ja lähteä rakentamaan kaikkien hyvinvointia tukevaa yhteiskuntaa.

Tutkimukseni kohteena ovat olleet kokemukset koulukodista neljällä eri vuosikymmenellä, vuosina 1950–1985. Koulukotiin tuolloin sijoitettuna olleiden omat kertomukset ovat akateemisen tutkimuksen ohittama aihe, joten pyrkimys paikata historian tietoaukkoa on ollut yksi tutkimukseni tavoitteista. Lähtökohtana on ollut viitteet siitä, että lasten sijaishuollon lähimenneisyys sisältää epäkohtia, kaltoinkohtelua ja jopa väkivaltaa. Tutkimuksen tarkoitus on ollut tuottaa tietoa tästä ilmiöstä ja siten tutkimustehtävään liittyy myös vahva eettinen ulottuvuus. Kysyn: millaisia kokemuksia ja muistoja koulukotiin lähetetyillä, nyt jo keski-iän ylittäneillä ihmisillä on elämästään laitoksessa, ja miten he arvioivat siellä vietetyn ajan vaikuttaneen heidän myöhempään elämäänsä. Tutkimukseen on haastateltu 19 henkilöä. Tutkimuksen keskeinen teoreettinen ja käsitteellinen paikannus on Michel Foucault’n käsitys vallasta. Olen valinnut Foucault’n ajatukset vallasta tutkimukseni teoreettiseksi taustaksi, sillä hänen analyysinsa siitä, että tiettyjen instituutioiden tavoite on muokata ihmisen identiteettiä, on mielestäni selitysvoimainen. Koulukoti on yksi tällaisista instituutioista. Foucault’n käsitys vallasta suhteiden verkostona auttaa toisaalta näkemään koulukotiin sijoitetut lapset ja nuoret, ei pelkästään kohteina, vaan aktiivisina toimijoina, joilla on mahdollisuus vastarintaan. Haastattelujen perusteella koulukodin historiaa keskeisesti määrittävä ojentava ja rankaiseva ydin on säilynyt yllättävän muuttumattomana. Kertomuksissa eri vuosikymmeniltä korostuvat voimattomuuden tunteet, pelko ja väkivalta. Työnteko koulukodeissa on perustunut pakkoon ja maatilaa niiden yhteydessä on vielä 1960-luvulla ylläpidetty paljolti oppilaiden työllä ja koulunkäynnin kustannuksella.

Tiivistelmä. Käsittelen tutkielmassani Miki Liukkosen teosta O. Romaani (tai yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat) (2017). Tarkastelen työssäni muodon, narratiivien ja henkilöhahmojen kautta teoksen sisältämää yhteiskunnallista tietoa. Tutkimusasetelmaani kehystää käsitys O:sta postmodernistisena, traditiostaan tietoisena romaanina. Tutkimuskysymykseni perustuu romaanin itsensä asettamaan kysymykseen siitä, voiko se olla kaunokirjallisena teoksena yleispätevä tutkielma nykyajastamme. Teoreettinen ja metodologinen viitekehykseni pohjaa erityisesti Fredric Jamesonin käsitteistöön, joka nojaa marxilaisuuteen ja dialektiseen perinteeseen. Jamesonin käsitteistöstä keskeisimmiksi nousevat poliittisen tiedostamattoman ja kognitiivisen kartoittamisen käsitteet. Merkittäviä lisäjuonteita käyttämääni metodiin tuovat muun muassa Guy Debordin, Jean Baudrilladin ja Yuval Noah Hararin postmodernisuutta ja nykyaikaa koskevat käsitteistykset. Metodologisen synteesini avulla luen O:sta sen poissaolevia, historiaan perustuvia merkityksiä, jotka representaatioina kytkeytyvät nykykapitalistisiin käytänteisiin. Tutkimusotteeni on ennen kaikkea historiallistava ja ideologiakriittinen. Tutkimuksessani jaan analyysin kahteen päälukuun, Historian narratiiviin ja postmodernisuuden narratiiviin. Historian narratiivissa käsittelen episodeja, jotka määrittelen historiaan perustuviksi ja historiallista tietoa toinnuttaviksi. Postmodernisuuden narratiivissa historiallisuus ei ole eksplisiittisesti yhtä lailla läsnä ja narratiivit keskittyvät nykyajan kuvauksiin. Teoksen laajuuden sekä rakenteellisen ja sisällöllisen monisäikeisyyden vuoksi aineistoni rajoittuu sellaisiin teoksen piirteisiin, jotka omassa luennassani kohostuivat tärkeimmiksi yhteiskunnallisiksi merkityskentiksi. Teokselle keskeistä informaation aihelmaa luen historiallisessa suhteessa valistuksen ajan ihanteisiin ja pohdin sitä, kuinka käsitys informaatiosta ja tiedosta ovat muuttuneet postmodernistisessa yhteiskunnassa. Tutkimukseni osoittaa, että romaanissa postmodernistinen nykyaika on hylännyt tiedon sen vapauttavassa merkityksessä. Tarkastelen tutkielmassani myös romaanin muodon ja sisällön suhdetta. Postmodernisuuden näkökulmasta sisällön ja muodon välistä dialektiikkaa O representoi erityisesti kvanttifysiikkaan kytkeytyvän hajeen käsitteen ja fragmentaarisuuden välityksellä. Tutkimukseni osoittaakin, että O on paitsi postmodernistinen myös modernistinen romaani. Teoksessa vanhat kirjallisuudenlajit elävät jäänteenomaisina sisällöllisinä ja muodollisina piirteinä, jotka muistuttavat postmodernin kirjallisuuden rakentumisen historiasta. O:ssa yhteiskunnallinen tieto jää kuitenkin poliittiseen tiedostamattomaan, ja sen löytämiseksi vaaditaan aktiivista lukuotetta. Tutkielmani viimeisessä analyysialaluvussa esittelen ehdotuksen syntaktisen tiedostamattoman käsitteestä, joka kehittyi kohdeteoslähtöisistä tarpeista ja rakentuu suomen kielen ilmiölauserakenteen ja Jamesonin kuvaaman poliittisen tiedostamattoman pohjalle. Sovellan käsitettä romaanin kahden episodin kohdalla ja osoitan, kuinka poliittinen tiedostamaton asettuu tyhjäksi jätettyyn paikanilmaukseen ja toimii siten yhteiskunnallisen tulkinnan lähtökohtana ja paikkana.

Abstract I analysed Finnish parties’ policies for developing sources of livelihood in Northern and Eastern Finland in 1951–1970. I used the minutes of the main organs of four parties – the Agrarian League/Centre Party, the Coalition Party, SKDL and SDP – as source material. Parliamentary documents were another important source. After World War II, Finnish society had to adapt to peacetime demands. To quickly provide productive work for people and to achieve self-sufficiency in food production as soon as possible, industrial policy embraced expansion of agriculture. As the 1950s arrived it was noticed that the new small farms were unable to support the growing rural population. Thus, an attempt was made to diversify rural sources of livelihood. At the same time, the parties competed earnestly for rural votes, turning this into a very political question. With the exception of the Agrarian League, the parties put forth new programmes in preparing for the 1958 election, which formed a turning point. After the election, a coalition cabinet – Fagerholm’s Cabinet III – was formed; it then had to resign due to foreign political pressure. After the so-called yöpakkaset crisis, the most important criterion of cabinet eligibility in Finnish government politics was that the party had to have the approval of the Soviet Union. Thereafter the parties were no longer able to cooperate in developing rural areas. The parties were in agreement that rural sources of livelihood had to be developed in order to employ Finland’s growing population. They were unable to agree on how this should happen in practice. The Agrarian League sought to develop rural areas through agriculture, small industry and the wood processing industry. SDP raised industrialisation as the main employment alternative. Un-fortunately, because of questions concerning persons, the party split into two competing camps. SKDL supported increasing state-run industry and foreign trade with the Soviet Union. The Coalition Party was for entrepreneurship and trade connections with the West. Regional development policy measures started up in the 1960s were already long overdue. Despite various regional policy measures, Finland was not able to employ the rural population, and Finns moved to Sweden to find work. This can be considered an indication that the implemented policy was not successful
Tiivistelmä Tässä tutkimuksessa käsittelen suomalaisten puolueiden Pohjois- ja Itä-Suomen elinkeinojen kehittämispolitiikkaa vuosina 1951–1970. Lähteinä ovat olleet neljän suurimman puolueen eli Maalaisliitto-Keskustapuolueen, Kansallisen Kokoomuksen, Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) ja Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) keskeisten toimielinten pöytäkirjat. Toisena keskeisenä lähdeaineistona ovat olleet valtiopäiväasiakirjat. Suomalainen yhteiskunta oli toisen maailmansodan jälkeen sopeutettava rauhanajan vaatimuksiin. Elinkeinopolitiikassa valittiin ratkaisuksi maatalouden laajentaminen, jotta kansa saataisiin nopeasti tuottavaan työhön ja saavutettaisiin elintarvikeomavaraisuus mahdollisimman nopeasti. 1950-luvulle tultaessa huomattiin, etteivät uudet pienviljelmät pystyneet elättämään maaseudun kasvavaa väestöä. Näin ollen maaseudun elinkeinojen kehittämistarve oli mitä ilmeisin Pohjois- ja Itä-Suomessa. Samalla puolueet kävivät kovaa kilpailua maaseudun äänestäjistä, joten kysymys politisoitui voimakkaasti. Käännekohdaksi muodostuivat vuoden 1958 vaalit, joihin puolueet valmistautuivat, maalaisliittoa lukuun ottamatta, uusilla ohjelmilla. Vaalien jälkeen muodostettiin laajapohjainen Fagerholmin III hallitus, joka joutui eroamaan ulko-poliittisen painostuksen jälkeen. Niin sanotun yöpakkaskriisin jälkeen suomalaisessa hallituspolitiikassa tärkeimmäksi hallituskelpoisuuden kriteeriksi muodostui se, että puolueella täytyi olla Neuvostoliiton hyväksyntä. Tämän jälkeen puolueet eivät enää pystyneet yhteistyöhön maaseudun kehittämistyössä. Puolueiden välillä vallitsi yksimielisyys siitä, että maaseudun elinkeinoja oli kehitettävä, jotta Suomen kasvava väestö saataisiin työllistettyä. Siitä ei päästy yksimielisyyteen, miten työllistäminen käytännössä tapahtuisi. Maalaisliitto pyrki maaseudun kehittämiseen maatalouden, pienteollisuuden ja puunjalostusteollisuuden avulla. SDP nosti teollistamispolitiikan keskeiseksi työllistämisvaihtoehdoksi. Valitettavasti puolue hajosi henkilökysymysten takia kahteen kilpailevaan leiriin. SKDL kannatti valtiojohtoisen teollisuuden lisäämistä ja ulkomaankauppaa Neuvostoliiton kanssa. Kokoomus oli yksityisyrittäjyyden ja läntisten kauppayhteyksien kannalla. 1960-luvulla aloitetut kehitysaluepoliittiset toimet olivat jo pahasti myöhässä. Erilaisista aluepoliittisista toimista huolimatta maaseudun väestöä ei pystytty työllistämään Suomessa, vaan suomalaiset muuttivat töiden perässä Ruotsiin. Tätä voidaan pitää osoituksena harjoitetun politiikan epäonnistumisesta

Tiivistelmä. Tutkimuksemme tavoitteena on selvittää musiikintutkijoiden käsityksiä siitä, miksi musiikkia tutkitaan ja opetetaan. Musiikintutkimuksen ja -opetuksen nähdään olevan vahvasti kytköksissä toisiinsa, sillä opetuksen tulee pohjautua tieteelliselle tiedolle. Tutkimus ja opetus ovat myös vuorovaikutuksessa yhteiskunnan kanssa, sillä yhteiskunta tarjoaa taloudellista tukea tutkimukselle ja tutkijat tuottavat tietoa yhteiskunnan hyödynnettäväksi. Yhteiskunnan muutosten myötä tutkijoille avautuu uusia tutkimuskohteita, joita tutkimalla saadaan jälleen ajankohtaista tieteellistä tietoa uusista ilmiöistä. Tutkimusaiheemme kattaa koko musiikintutkimuksen kentän, ja pyrimme tutkielmamme teoreettisessa viitekehyksessä tuomaan esille aikaisemmin tehtyjä tutkimustuloksia mahdollisimman laajasti. Käsittelemme musiikin merkityksiä sekä yksilöllisestä että yhteisöllisestä näkökulmasta, ja tarkastelemme musiikin fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia vaikutuksia. Koska musiikki joutuu usein perustelemaan asemaansa oppiaineena, haluamme tuoda jokaiseen lukuun myös musiikkikasvatuksellisen näkökulman. Lisäksi tarkastelemme ilmiötä filosofisesta näkökulmasta, jolloin esiin nousevat kysymykset musiikin arvosta ja siitä, nähdäänkö se välineenä jonkin saavuttamiseen vai itsessään arvokkaana ilmiönä. Tutkimuksemme metodologisena lähtökohtana on fenomenografia, sillä pyrimme selvittämään haastateltavien käsityksiä tutkittavasta ilmiöstä. Halusimme ajankohtaista, asiantuntevaa ja monipuolista tietoa tutkimuksemme aineistoksi, minkä vuoksi valitsimme haastateltaviksi musiikintutkimuksen professoreita. Aineistonkeruumenetelmänä hyödynsimme teemahaastattelua, mikä mahdollisti haastattelujen etenemisen yksityiskohtaisten kysymysten sijaan väljempien teemojen varassa mahdollistaen haastateltavan vapaamman ilmaisun ja sen myötä myös laajemman aineiston syntymisen. Poimimme litteroiduista haastatteluista tutkimuskysymystemme kannalta merkittävät ilmaukset, joita luokittelemalla muodostimme aineistomme analyysin rungon. Analyysin perusteella yhteiskunnan ja taloudellisen tuen rooli sekä musiikintutkimuksessa että -opetuksessa korostuu. Musiikintutkimusta on lähes jokaisessa suomalaisessa yliopistossa, mutta haastatellut kokevat sen olevan vaikeuksissa mahdollisten säästötoimenpiteiden takia. Tutkijoiden mielestä musiikki on merkityksellinen ja moniulotteinen ilmiö, jota täytyy tutkia ja jonka tulisi näkyä yhteiskunnassa laajemmin. Teknologisoitunut yhteiskunta ja musiikkikulttuurien muutokset ovat vaikuttaneet siihen, millaisena ilmiönä musiikki nähdään. Tutkijoiden mielestä yhteiskunta odottaa musiikintutkimuksen ja -opetuksen tuottavan mitattavaa tulosta. He eivät näe musiikilla ja sen opetuksella olevan suoraa välitöntä vaikutusta, minkä takia mitattavia tuloksia on vaikea saavuttaa ja kausaalisuhteita vaikea todistaa. Musiikki voi olla väline päämäärien saavuttamiseen, mutta haastatellut tutkijat eivät halua korostaa pelkästään musiikin välinearvoja. Lähes jokaiselle haastatellulle musiikilla on myös itseisarvo. Tutkijat kokevat yksimielisesti musiikin kuuluvan yleissivistävään opetukseen. Tutkijat näkevät musiikin sivistävinä piirteinä erityisesti oman kulttuurin välittämisen ja kehittämisen, itsetuntemuksen sekä yksilön omaksi itseksi kasvamisen ympäristöön suhteutettuna. Lisäksi tietämys ja kokemus musiikista mahdollistavat musiikista nauttimisen ja hyvän musiikkisuhteen syntymisen, minkä myötä yksilöllä on mahdollisuus käyttää musiikkia osana arkeaan, hyvinvointiaan ja tunteidenkäsittelyään. Jotta musiikinopetus olisi toimivaa ja ajankohtaista, opettajan tulee huomioida opetussuunnitelman asettamat tavoitteet, nuorten oma maailma, teknologisoitunut yhteiskunta, oppiaineiden välinen integraatio sekä vähäisten tuntimäärien tehokas hyödyntäminen. Musiikinopetuksen edistäminen tutkimuksellisten tulosten avulla vaikuttaa ajoittain monimutkaiselta prosessilta. Luotettavien ja pätevien tutkimustulosten tuottaminen on vaikeaa, sillä musiikki on ilmiönä laaja ja merkitykseltään varsin yksilöllinen. Musiikilla on myös koulumaailmassa erityinen merkityksensä, sillä se mahdollistaa oppilaan itseilmaisun oman tekemisen kautta, mikä on yhtä tärkeää kuin tehokkaiden opiskelutaitojen kehittäminen.

Tutkielma käsittelee yhteiskunnan ja yksilön diskursseja Me Naiset -lehden pääkirjoituksissa. Työn tarkoituksena on selvittää, millaisia diskursseja aineistosta nousee esille ja miten ne ovat muuttuneet vuosien varrella. Työ pohjautuu näkemykseen, jonka mukaan diskurssi on sosiaalinen käytäntö, jota sosiaaliset rakenteet määrittelevät. Työssä kielen ymmärretään olevan dialektisessa suhteessa maailmaan, eli se on sosiaalisissa käytännöissä rakentuvaa mutta myös sosiaalisesti rakentavaa. Työ on kvalitatiivinen ja induktiivinen soveltava tutkimus. Tutkielma perustuu kriittiseen diskurssianalyysiin ja systeemis-funktionaaliseen kieliteoriaan, jonka kanssa kriittinen diskurssianalyysi jakaa näkemyksen kielen kolmesta metafunktiosta. Aineistona työssä on käytetty Me Naiset -lehden pääkirjoituksia vuosilta 1990, 2000 ja 2010. Pääkirjoituksia on yhteensä 36, ja niitä on 12 kultakin vuodelta. Pääkirjoitukset edustavat lehden instituutionaalista kantaa. Niissä lehti nostaa tärkeinä pitämiään asioita esille ja pyrkii vaikuttamaan lukijan mielipiteeseen. Ne siis heijastavat lehden arvomaailmaa selvimmin. Diskurssien painopiste on siirtynyt tarkastelujakson aikana yhteiskunnallisista yksilöllisiin. Erityisen selvästi muutos näkyy niissä diskursseissa, jotka esiintyvät vain yhtenä vuonna, mutta myös diskurssien sisällä tapahtuneet muutokset heijastavat yksilöllistymistä. Ainoa aineiston diskurssi, joka aktivoituu jokaisena vuonna, on kehitysdiskurssi. Kehitysdiskurssissa ihmistä ja elämää merkityksellistetään ikuisina kehityskohteina. Tutkimustulokseni perustuvat tarkastelemaani aineistoon, eikä näin suppean aineiston perusteella voi tehdä yleistyksiä esimerkiksi Me Naiset -lehden luonteesta tai naistenlehdistä ylipäätään. Tämän tutkimuksen valossa lehden pääkirjoituksien rakentama kuva maailmasta on yksilöllistynyt, mutta näkemys ihmisestä jatkuvasti kehittyvänä on säilynyt läpi vuosien.